Lopetin juomisen viime maanantaina. Tänään on siis 9. päiväni raittiina. En muista milloin olisin viimeksi ollut näin kauan juomatta. Onko siitä puoli vuotta? Vai jopa vuosi…? Hyvä jos muistan milloin olen viimeksi ollut edes yhden päivän täysin juomatta.
Viimeiset noin kaksi vuotta ovat siis menneet aina vain lisääntyneen juomisen merkeissä. Joitakin kuukausia sitten alkoi tuntua siltä, että nyt saa riittää. Monena aamuna ajattelin, että ei tänään, mutta aina iltapäivisin kävi selväksi (hah!), että kyllä, myös tänään. Toissa viikolla sitten koitti päivä, jolloin mieleni valtasi ajatus, että tämän täytyy olla se päivä, jolloin lopetan. No se ei vielä ollut se päivä, mutta ajatus oli syntynyt, ja viikonlopun - luonnollisesti kostean sellaisen - jälkeen todella tuli se päivä, jolloin lopetin.
Yllätyin siitä, miten helposti lopettaminen sujui. Olinhan halunnut lopettaa jo jonkin aikaa, siihen kuitenkaan pystymättä. Ehkä ajatus oli kypsynyt tarpeeksi. Muutama ensimmäinen päivä olivat toki vaikeita. Eivät juomahalujen vuoksi, vaan yleisen huonon olon, väsymyksen ja sen sellaisen. Juomahimo on ilmoitellut itsestään silloin tällöin, mutta lähinnä vain ohikiitävinä muistoina hetkinä, joihin juominen on ennen kuulunut. Ja niitä hetkiähän riittää!
En voi väittää, että oloni olisi vieläkään juomisen jäljiltä täysin normalisoitunut, mutta huomattavasti parempi kyllä. Olen pystynyt viimeinkin nukkumaan kunnolla, ja ahdistus ja masennus, joita toki lääkitsin alkoholilla, ovat vähentyneet huomattavasti. Vatsa- ja iho-ongelmatkin tuntuvat olevan vähenemään päin.
En ole asettanut itselleni toistaiseksi mitään aikatavoitetta raittiuden kestolle. Ajattelin olla juomatta päivän kerrallaan ja pohtia suhdettani alkoholiin sekä syitä, miksi ajauduin juomaan yhä enemmän ja enemmän. Olen ollut elämässäni pitkiäkin aikoja juomatta ilman mitään erityistä yrittämistä tai hampaiden kiristelyä, joten ihan säikähdin tajuttuani tämän parin viimeisen vuoden alamäen. Mitä minulle tapahtui? Miten kadotin itseni, vai oliko se tarkoituskin?
Kertoakseni jotain taustoistani, olen kohta kolmeakymmentä käyvä nainen. Suvusta ja perheestä löytyy alkoholismia, kuten kaiketi niin monella suomalaisella. Miehelleni alkoholi ei ole lainkaan ongelma, ja hänkin päätti lähteä mukaan tähän toistaiseksi kestävään juomattomuuteen. Se on varsin mukava asia, mutta ei mikään vaatimus omalle raittiudelleni. Monesti olemme alkoholista mieheni kanssa keskustelleet ja pitäneet juuri noita mainitsemiani pitempiä raittiita jaksoja. Ehkä hän ei kuitenkaan aivan käsitä minun tilannettani juuri siksi, että alkoholi ei näyttele hänen elämässään mitään merkittävää roolia. Minun elämässänihän se taas on näytellyt sitä ihan lapsuudesta asti, omien vanhempieni juomisen kautta. Enpä olisi silloin lapsena uskonut vielä joskus olevani tilanteessa, jossa joudun pohtimaan oman juomiseni vaikutuksia omiin lapsiini…
Tässä sitä kuitenkin ollaan. Kiitollinen voin olla siitä, että havahduin tilanteeseeni ennen kuin mitään todella peruuttamatonta ehti tapahtua. Monesti ainekset siihen olivat kyllä kasassa. Lapseni ovat kuitenkin vielä sen verran nuoria, että minulla on paljon aikaa jäljellä olla heille se äiti, jonka he ansaitsevat.
)
En tainnut ensin ymmärtää mitä tarkoitit, koska en ole antanut nyt tai aiemminkaan mitään raittiuslupauksia puolisolleni. Tämä lopettaminen on siis ihan omasta halustani lähtöisin ja “oma juttuni”. Puolisoni ei ole juomisestani koskaan mitään maininnut tai pyytänyt lopettamaan, joten tuskin myöskään sanoisi mitään, jos nyt taas aloittaisin. Itseäni se kyllä todellakin vituttaisi hänenkin puolestaan. 
Noh, siltä se tavallaan tuntuukin. Mukavasti koen jo saaneeni välimatkaa alkoholiin ja pystyn nyt näkemään muutakin kuin sen pullonpohjan läpi näyttäytyvän suppean ja vääristyneen kuvan maailmasta.
Minä tosin erehdyin mm.pitkittämään tilanteeni burnoutiin asti.