Olen 27-vuotias nainen. Olen kärsinyt jonkinasteisesta masennuksesta käytännössä lapsesta asti. Lääkityksen aloitin vuonna 2009 ja olen silloin käynyt kaksi vuotta terapiassa ja ollut hoitosuhteessa psykiatrian poliklinikan kanssa. Hoitosuhde päättyi samaan aikaan terapian kanssa vuonna 2012 omasta aloitteestani. Silloin koin olevani niin hyvässä kunnossa, että viikoittaiset tapaamiset psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa terapian ohella alkoivat tuntua enemmän voimavaroja vieviltä kuin palauttavilta. Lääkitystä kuitenkin jatkettiin, mutta ajan saatossa sitä on vaihdettu lukuisia kertoja. Nyt olen tilanteessa, jossa olen kokeillut kaikkia mahdollisia vaikutustavoiltaan erilaisia lääkkeitä. Osa on toiminut paremmin ja osa huonommin. Tällä hetkellä käytössäni on Valdoxan 50 mg ja ketipinor 25 mg iltaisin vaikean unettomuuden hoitoon. En voi hyvin.
Olen käyttänyt alkoholia runsaasti noin 15-vuotiaasta asti. Omalla kohdallani tämä tarkoittaa humalahakuista juomista sammumispisteeseen asti 2-3 kertaa viikossa. Alkoholinkäyttö on ahdistanut minua aina, mutta olen pystynyt hoitamaan kaikki velvollisuuteni ja pitämään ongelmani salassa läheisiltäni. Vuoden 2016 alkupuolella tapahtui muutos. Tapasin miehen, joka ei juo. Hän ei ole absolutisti; hän ei ole koskaan ollut baareissajuoksentelevaa tyyppiä, mutta ottaa muutaman saunakaljan silloin tällöin, alkumaljan tai snapsin juhlissa yms. Kuitenkin hänen alkoholinkäyttönsä on aina ollut hyvin erilaista kuin omani.
Kävi sitten niin, että rakastuimme kovasti. Kuin itsestään oma alkoholinkäyttöni väheni nopeasti hyvin radikaalisti. Se ei tuntunut edes vaikealta. Nykyään juon itseni hiprakkaan ehkä kerran kahdessa kuukaudessa, sukujuhlien tms. yhteydessä. Kavereiden kanssa ns. perseiden vetäminen on loppunut kokonaan. Yksittäisiä saunakaljoja ja ruokaviinejä juomme toki silloin tällöin, mutta sanoisin että alkoholinkäyttöni on vähentynyt noin 90 prosenttisesti. Samalla loppui tupakointikin.
Ongelmani on tämä: voin henkisesti huonommin kuin koskaan. Olen masentuneempi ja ahdistuneempi kuin koskaan. Ajattelen itsemurhaa enemmän kuin koskaan. Olen laiminlyönyt velvollisuuksiani enemmän kuin koskaan. Opiskeluni junnaavat paikallaan, vähäiset ihmissuhteet kuihtuvat pois ja olen jatkuvasti väsynyt ja toimintakyvytön. Mitä helvettiä? En ymmärrä tätä jatkumoa. Olin niin naiivi, että kuvittelin itsetuhoisten elämäntapojen luopumisesta seuraavan väistämättä jotain hyvää. Ja rakkaudesta! Olen kuin varjo siitä ennestäänkin ankeasta itsestäni, joka olin ennen tätä elämänmuutosta. Olen nyt sairauslomalla ja lääkitystä säädetään uudestaan.
En ole keksinyt muuta syytä tähän järjettömään paskuuteen kuin sen, että juomisen ns. positiiviset lieveilmiöt (hauskuus, sosiaalisuus, syvälliset keskustelut) ovat myös nyt vähentyneet samassa suhteessa juomisen kanssa. En kai osaa sitten samoja juttuja selvinpäin.
Onko kukaan kokenut vastaavaa? Pääseekö täältä pois joskus? Pitääkö alkaa ryypätä uudestaan?