Hei! Keväällä paljastui mieheni piilevä alkoholismi. Oli mennyt huomaamatta siihen, että jokapäivä joi töiden jälkeen, ja ravintola-alalla kun on, niin koki sen rentoutuksena. Yllättäen oltiin tilanteessa, että pakko oli saada apua jostakin. Mies meni a-klinikalle. Itse toivoin, että olisi mennyt myös AA-ryhmään, koska olen kuullut sen olevan tehokkain hoitomuoto alkoholistelle. Nyt kun on a-klinikalla käynyt ei millään halua enää mitään apua keneltäkään. Sanoo lopettavansa heti kun kehtaa a-klinikan ja kokee ettei tarvitse apua, vaikka on silminnähden voimakkaan ahdistunut. Ilmapiiri kotona on jännittynyt ja ahdistava lähes jatkuvasti.
Aloitin muutama viikko sitten al-anonin ja koen, että nyt alan löytää itseäni monen vuoden jälkeen. Tajusin siellä, että olen sairastunut läheisriippuvuuteen ja tarvitsen itse apua. Koen myös saavani apua ryhmältä.
Miehellä paljastui keväällä uskottomuutta. Mies ei vain myönnä naisen olemassaoloa minulle. Epäilen, että kyse on työkaverista. Ja uskokaa tai älkää, niin luulen, että työpaikalla tiedetään heidän suhteesta, ja se hyväksytään hiljaisesti. (Kerron myöhemmin miksi uskon näin)
Vaikka juominen siis loppui, niin luulen, että uskottomuus jatkuu. Muutenkin miehen seksuaalielämä on ihan outoa. Kun ollaan kahdestaan lomalla mies haluaa jokapäivä seksiä kanssani. Töiden alkaessa noin kerran kuussa. Uskottomuuden on mahdollistanut kaksi asuntoa: Hänen vuokra-asunto, joka tyhjillään remontin vuoksi ja äitinsä, usein tyhjillään oleva asunto. Olen kuullut, kun ovat viettäneet aikaa kakkosen kanssa äitinsä asunnolla. Naapuri nähnyt naisen käyneen myös meillä. Mies ei myönnä uskottomuutta, eikä asiasta pysty siis keskustelemaan lainkaan.
Uskottomuus asia hiertää minua silti päivittäin vaikka olenkin iloinen juomattomuudesta. Samoin puolison käytös oudoksuttaa, koska se on vain pahentunut juomattomuuden alettua. On päivittäin ilkeä minua kohtaan ja loukkauksia satelee niin paljon, että olen alkanut vältellä häntä. Al-Anon ohjelmassa sanotaan että ei saa hoitaa alkoholistia. Olen lopettanut hänen hoitamisen, niin sekös miestä kiukuttaa myös. Tunsin olevani mieheni äiti monta vuotta, enää en halua olla aikuisen miehen äiti. Ikään kuin nyt olisi jokin napanuora katkeamassa. Oloni on ihan helvetillinen välillä. Apua, neuvoja?
Tosi hyvä että olet lähtenyt hoitamaan itseäsi ja katkaissut napanuoran. Ehkä miehesi kiukuttelee siitä, koska huomaa nyt, että alat irtaantumaan hänestä ja hän joutuu/saa ottaa vastuun itsestään ja teoistaan.
Tilanteesi kuulostaa hyvin uuvuttavalta, miten oikein jaksat noin muuten? Teetkö juttuja joista nautit, saatko nukuttua, tapaatko ystäviä jne.? Miehessäsi on varmaan paljon myös hienoja puolia, mutta miksi olet tullut siihen tulokseen, että haluat katsella häntä ja hänen toimintaansa, varsinkin kun hän ei halua puhua siitä tai hakea kunnolla apua? Kuulostaa hyvin epäreilulta ja kuluttavalta sinua kohtaan tuo tilanteenne, eikä mikään ihme jos olosi on välillä helvetillinen.
Välillä elämän pitää käydä hyvin sietämättömäksi ennen kuin uutta ja parempaa syntyy tilalle. Aina se uusi ja parempi ei myöskään ole ihan sitä, mitä meillä oli mielessä. En osaa siis neuvoa sinua muuten, kuin että muistaisit kaiken hulluuden keskellä, miten tärkeä asia sinun oma hyvinvointisi on ja alkaisit pieni askel kerrallaan elämään sellaista elämää jollaista haluat elää.
Onkohan se juominen oikeasti loppunut, vai kuivatteleeko vaan hampaat irvessä? Voi olla kärttyisä siksikin että joutuu piilottelemaan juomista entistä huolellisemmin.
Hei ja kiitos vastauksista. Vyanalle vastaan, että kyllä ja ei. Eli käyn terapiassa, nyt al-anonissa ja eräässä toisessa vertaistukiryhmässä. Minulla ei ole ystäviä, koska olen elänyt alkoholistimiehen rinnalla ja sairastunut itsekin huomaamatta. Olen jämähtänyt neljän seinän sisälle, ja kytännyt mieheni menemisiä. Vasta viime aikoina silmät ovat alkaneet aueta tosiasioille, ja nyt olen tilanteessa, että olen olosuhteiden pakosta taas sidottu paljon kotiin. Pyrin pikkuhiljaa muuttamaan tilannetta ja toivon, että voimaantuisin sen verran, että pääsisin kodin vankilasta. Toivon, että tutustuisin uusiin ihmisiin ja saisin edes yhden ystävättären, joka olisi uskollinen, eikä heti juoruaisin asiani eteenpäin. (Sellaisia aiemmat ns. ystäväni olivat). Minulla on ollut myös yksi ystävätär, joka on ilmeisesti pettänyt mieheni kanssa. Mieheni on hyvin komea, ja osaa “hurmata” naiset. Itse olen myös ns. kaunis, mutta en ole koskaan kokenut tarvetta pettämiselle. Tai kerran koin tarpeen, mutta en pystynyt siihen. Nimittäin olisin halunnut kostaa miehen pettämisen, mutta sisäinen ääneni puuttui peliin ja poistuin paikalta.
Minä olen aivan uupunut kaikesta avusta huolimatta juuri tällä hetkellä. Mies on niin ilkeä kokoajan, että tekisi mieli ottaa matka johonkin kaukaiseen paikkaan ja unohtaa koko mies välillä. Mutta en voi tehdä sitä, koska minulla on omaishoidettava, joka tarvitsee hoitoani päivittäin. Ehkä jonain päivänä voin toteuttaa sen. Toivon, että se matka toteutuisi mahdollisimman pian. Aiemmin pelot ovat estäneet sen, mutta olen terapian avulla vapautunut peloista niin paljon, että uskon, että pystyisin nyt siihen.
Minulla on vanha musiikkiharrastus, jota olen lämmitellyt. Haluaisin tehdä kokonaisen levyn, ja olenkin kirjoittanut jo albumin verran biisejä. Olen nauhoittanut kaksi kappaletta. Vielä kun saisin jostakin kipinän selvittää julkaisuhommelit ja uskallusta julkaista biisit. Se olisi unelma.
Olen ollut neljä ja puoli vuotta työttömänä, ja opiskellut melkein koko tuon ajan. Nyt olisi tarkoitus palata työelämään. Oman alan töitä ei juurikaan ole, joten pitänee tyytyä vähemmän mielekkääseen työhön mitä sattuu saamaan. Työ pitäisi ajatukset kurissa, eikä sortuisi murehtimaan puolison ja minun välisiä riitoja ja uhkakuvia.
Kiitos vielä vastauksista. Maasta se pienikin ponnistaa ja joskus se aurinko paistaa vielä minunkin risukasaan.
Anonyymi AA:lle, tiedän ettei nyt juo, koska joutuu pakon edessä käymään A-klinikalla seuloissa ja syö antabusta. Ei juo. Mutta entäs kun seulat loppuu? Ei hae omalle päälleen mitä apua, ei puhu mistään omista asioistaan, vaikka tapahtumia, joista riittäisi kerrottavaa on vaikka kuinka paljon. Ei ainakaan minulle kerro niitä. Kuinka kauan pää kestää tuollaista sekoamatta?
Mieheni kokee a-klinikan joksikin viholliseksi, jota vastaan pitää taistella. Hän kokee, että se on kuin rikosrekisteri, joka ei koskaan lähde pois. Paikka, jossa tehdään merkintöjä hänestä. Hän pelottelee minua, että jos saamme lapsia, niin a-klinikan merkinnät haittaavat lapsemme elämää. Onko näissä väitteissä mitään perää?
Olen sanonut, että jos kokee a-klinikan liian kontrolloivana, niin menisi aa-ryhmään. Jolloin huutaa minulle, ettei tarvitse apua ja että minä olen se joka tarvitsee apua. Raskasta on. Pitäisi vain osata irrottautua. Pienikin irrottautuminen tekee kipeää.
Al-anonista varmasti löydät ihania ystäviä, jotka eivät tunne tarvetta juoruilla. Uskoisin näin, tietysti se on itsestäkin kiinni. Minä olen tosi huono ystävystymään uusien ihmisten kanssa, joten en ehkä ole kyllä paras ihminen neuvomaan
Noi pettämishommatkin on niin pimeitä juttuja, että saattaa juuri kostomielessä alkaa toimimaan omia periaatteitaan vastaan. Seurustelin nuorempana sellaisen hyvän näköisen alkoholisoituneen ääliön kanssa, joka jahtasi aika lailla kaikkea mikä liikkuu. Siinä oli kaikenlaisia älyttömiä juonenkäänteitä. Hänen pettämispiirteensä paljastuivat kunnolla vasta siinä vaiheessa kun asuimme yhdessä.
Kerran hän lähti perjantaina käymään kesätapahtumassa ja tekikin sitten katoamistempun. Seuraavan kerran kuulin hänestä sunnuntaina, kun hän soitti vahingossa taskupuhelun. Kuulin miten hän hyvästeli jotain naista. Hänellä oli tapana myös etsiä seuraa senssipalstoilta ja lähetellä esim. kuvia pilistään naisille.
Lopullisesti suhteemme katkesi siinä vaiheessa, kun asuimme jo erillämme, mutta “seurustelimme” edelleen. Sain tietää, että hän oli yön pimeinä tunteina kaivanut yhden kaverini numeron puhelimestani ja ehdotellut treffejä tälle kaverille. Pahan läheisriippuvuuteni ansiosta roikuin hänessä siis useamman vuoden, vaikka hän teki mitä sairaimpia juttuja ja kohteli minua kuin arvotonta roskaa. Oloni oli helvetillinen suurimman osan ajasta, mutta sitkeästi jatkoin roikkumista. En yksinkertaisesti tiennyt paremmasta ja olin pienestä pitäen tottunut sellaiseen kohteluun. Nyt olen lähinnä surullinen siitä, että arvostin itseäni niin vähän ja haaskasin niin paljon arvokasta aikaa sellaiseen ihmisen irvikuvaan. Mutta minkäs teet, tehty mikä tehty. Opin paljon.
Tosi upea juttu, että olet jo voittanut pelkojasi. Olen aivan varma, että pärjäät kyllä ja pystyt vaikka mihin kun vain päätät niin. Sekin on arvokas asia, että sinulla on unelmia, pidä niistä kiinni! Minä olen välillä pelännyt tätä elämää niin paljon, että en ole uskaltanut edes unelmoida. Sekin vaatii siis rohkeutta :mrgreen: Uupuminenkin voi olla lopulta hyvä juttu, vaikka se ei siltä tuntuisikaan. Kaikkea kun ei pidäkään kestää ja jaksaa.
En todellakaan usko, että a-klinikkakäynnit häiritsevät mahdollisen lapsen tai kenenkään muun elämää millään tavalla. En ole asiantuntija, mutta minusta kuulostaa (oman kokemukseni mukaan) siltä, että miehesi on kuivahumalassa. Eli hän käyttäytyy agressiivisesti ja inhottavasti, koska kärvistelee kuivin suin. Jossain vaiheessa hän todennäköisesti keksii hyvän syyn lopettaa käynnit ja aloittaa juominen, koska kuulostaa siltä, että hänellä ei ole kauheasti motivaatiota raitistua. Sinä et voi sille yhtään mitään.
Irroittautuminen on kivuliasta, mutta hyvät asiat harvemmin tulevat helpolla. Tällä ajatuksella lohdutan aina itseäni, ehkä siitä on apua sinullekin
Itsekin kipuilen mieheni käyttäytymisestä humalassa. Vaikka vannoo olevansa uskollinen, humalassa huomaa varsinkin kauniit naiset. Tarjoaa juomia ja lähestyy muutenkin. erityisen loukkaavaa se on ollut kun olen vaikka mennyt vessassa käymään ja huomaan että mies on hyvin kiihkeässä keskustelussa jonkun naisen kanssa. On käynyt myös tanssimassa yms. Ei siinäkään välttämättä mitään pahaa ole, mutta tuntuu ikävältä että mies huomioi jonkun muun niin aktiivisesti. Jos asian ottaa puheeksi, minä olen se vaikea, ylimustasukkainen vanha akka… En luota ollenkaan siihen että on ollut uskollinen työreissuillaan ja nyt on syksyllä taas monta reissua tulossa. Ahdistaa jo etukäteen. Tiedän että avioliitto ei ole kunnon avioliitto, jos toiseen ei voi luottaa, mutta onko ainoa ratkaisu erota?!
Parisuhteessa kumppani tarjoaa kuin tarjottimella omat piilotetut kipupisteet ja luonteenviat, joita ei halua itsessään nähdä.
Suosittu parisuhdeterapeutti Harville Hendrix on kirjoittanut mielenkiintoisen kirjan, jossa hän väittää meidän valitsevan kumppanimme pelkästään sen mukaan, miten paljon omat rikkinäiset ja hävetyt luonteenpiirteemme heistä löytyvät. Koska hänen mielestään etsimme kumppanin sillä tarkoituksella, että tämän tehtävä on parantaa lapsuuden haavamme. Hendrixin mielestä ne paranevat vain silloin, kun joku tökkii niitä auki. Eli jos olemme kohtalaisen terve ja eheä tapaus, löydämme melko harmittoman ja kivan kumppanin. Jos taas olemme traumainen ja kovia kokenut tapaus, etsimme hankalan, epävakaan ja ilkeilevän kumppanin, usein pettäjän ja jättäjän. Yhä uudestaan ja uudestaan… Jos emme ala perehtyä siihen omaan tarinaamme ja parantaa itseämme.
Epäien että jos on kovin mustasukkainen, omistushaluinen ja takertuvainen, se kertonee pohjimmiltaan turvattomuudesta ja ahdistuksesta, usein hylkäämisen pelostakin. Heikosta itsetunnosta. Jostakin syystä ihmiset, jotka eniten pelkäävät hylkäämistä ja ovat pahiten mustasukkaisia, valitsevat kumppanikseen henkilön, joka pettää, jättää ja pahoinpitelee jatkuvasti henkisesti, niin että nämä vahvat turvattomuuden tunteet sitten nousevat pintaan säännöllisesti.
Miksi näin? No kannattaa lukea tuo Hendrixin kirja, se avaa tätä asiaa paljon. Mun oman kokemuksen mukaan uskon että elämä kuljettaa meitä niin, että kohtaamme jatkuvasti niitä omia kipukohtiamme, koska tarkoituksemme on parantua ja eheytyä. Tulla onnellisiksi. Voimme ottaa nämä kokemukset vastaan niin että selvitämme ne ja nostamme kipeät varjomme näkyville. Sen jälkeen voimme jatkaa matkaa taakka keventyneinä. Jos emme ole tähän valmiita, jatkamme matkaa säkki päässä jatkuvasti pahoinvoiden. Ne sisäiset haavat ja varjomme ohjaavat elämäämme vaikka emme sitä tiedosta, vaan luulemme että onpa meillä huonoa tuuria taas. Kumppanit voivat vaihtua, mutta sama mustasukkaisuus, ahdistus ja pelko pysyy. Ulkoiset olosuhteet ja ihmissuhteemme eivät muutu ennen kuin uskallamme kohdata kaikki varjomme ja antaa niille nimet. Sekä parantaa itsemme myötätunnon ja ymmärryksen voimalla.
Mutta jos näissä esim. mustasukkaisuustilanteissa joita elämä runsain käsin meille tarjoilee, ei ota oppia vastaan, vaan reagoi tottumallaan tavalla (esim. suuttumalla, loukkaantumalla, syyttelemällä…)ei parantumiskokemus pääse tapahtumaan, ja sitten tuleekin uusi kokemus seuraavan kulman takaa kahta kovempana ja pahempana. Kunnes lopulta opimme. …Tai sitten emme…
Omalla kohdallani pääsin eroon mustasukkaisuudesta ja hylkäämisen pelostani kohtaamalla ne sisälläni muhivat myrkyt silmästä silmään ja tutustumalla itseeni. Ymmärtämällä, mistä kokemuksista nämä tunteet kumpuavat, ja miksi. Sen jälkeen miehet, jotka pettävät, juopottelevat, hylkäävät ja mätkivät henkisesti turpaan tulivat tarpeettomiksi. En enää takertunut rikkoviin kokemuksiin, koska se oli tarpeetonta. Olin kohdannut ne omat demonini, surrut kokemukseni terveiksi ja jatkanut matkaa, onnellisempana ja itsetunto vähän parempana. Minua oli ohjattu, ja olin ottanut ohjauksen vastaan. Saatoin hellittää ja keskittyä kuluvista hetkistä nauttimiseen jatkuvan rimpuilun ja säätämisen sijaan.
Eli oman kokemukseni mukaan neuvoisin unohtamaan miehen temput ja etsimään vastauksia sieltä omasta sisimmästä. Tutkimalla omaa historiaa ja rakentamalla sen elintärkeän oman elinkertomuksen, joka selittää miksi ja milloin mitäkin on tullut tehtyä, ja miksi kivuliaat kokemukset ovat tähän asti houkuttaneet. Loistavasti ja ohjatusti näitä asioita voi pohtia myös vaikka AAL-ryhmissä tai hankkimalla hyvän terapeutin.
Minulle oli ehkä kaikista tervehdyttävin asia ymmärtää, että minua kiehtoi toisissa ihmisissä ne piirteet, joita en itsessäni voinut hyväksyä, ja että vedin puoleeni jatkuvasti pahenevia olosuhteita sen vuoksi, että suljin silmäni omalta sisäiseltä elämältäni ja tarinaltani, jota en voinut muuttaa. (Mutta luulin että voin.) En tiennyt kuka olin tai minne olin menossa, se aiheutti jatkuvaa epävarmuutta, ja sen vuoksi minulla oli suuri tarve hallita ja kontrolloida ympäristöäni. Yritin muuttaa vimmatusti asioita ja itseäni, sekä kaikkia ympäröiviä ihmisiä, sen sijaan että olisin kohdannut rehellisesti tosiasiat ja pysähtynyt hetkeksi niiden eteen. Kun lopulta tein tämän, niin asiat alkoivat välittömästi muuttua. Reagointini totutusti asioihin väheni, ja aloin nauttia elämästä enemmän.
Paljon minuudestani on vielä sumun peitossa, mutta paljon on jo tullut näkyväksi, ja tosiaan esim. mustasukkaisuus ja hylkäämisenpelot tippuneet melko lailla pois tarpeettomina, samoin halu ympäröidä itseäni tuhoavilla ihmissuhteilla.
Mustasukkaisuus on yksi niistä monista tunteista, joka oikeasti voi parantaa meitä kun vain osaamme katsoa sitä oikein. Ongelma ei ole miehessä tai mustasukkaisuuden kohteessa, vaan omissa reagointitavoissamme ja rikkinäisyydessämme. Mustasukkaisuus on mielestäni oire sisäisestä pahoinvoinnista, ja ihan kuin muutkin sairauden oireet se katoaa, kun ihminen paranee.
Tai sitten asiat eivät vain ole niin yksioikoisia.
“Epäien että jos on kovin mustasukkainen, omistushaluinen ja takertuvainen, se kertonee pohjimmiltaan turvattomuudesta ja ahdistuksesta, usein hylkäämisen pelostakin. Heikosta itsetunnosta. Jostakin syystä ihmiset, jotka eniten pelkäävät hylkäämistä ja ovat pahiten mustasukkaisia, valitsevat kumppanikseen henkilön, joka pettää, jättää ja pahoinpitelee jatkuvasti henkisesti, niin että nämä vahvat turvattomuuden tunteet sitten nousevat pintaan säännöllisesti.”
Itse en ole koskaan ollut mustasukkainen, omistushaluinen tai takertuvakaan, sillä en ymmärrä mustasukkaisuutta lainkaan, se on mielestäni vain halua omistaa toinen ja ketäänhän ei voi omistaa. Puolisoni petti minua. Se seikka tuli sikäli niin puskista, sillä se oli asia, jossa luotin häneen täysin enkä todellakaan ole tuntenut mustasukkaisuutta. Luulen tässä kohtaa, että pettäminen johtui ennemminkin puolison huonosta itsetunnosta eikä niinkään siitä, millainen minä tässä kohtaa olen ollut.
No en tarkoittanutkaan että pettäminen olisi sen vastapuolen syy. Jotkut pettävät ja jättävät, se on elämää. Kun sen kumppanin valitsee oikein perustein näin ei toivottavasti pääse tapahtumaan. Tai sitten jos tapahtuu, niin edelleen on omasta itsetunnon terveydestä kiinni, miten tähän hommaan suhtautuu.
Kommentistasi tuli mieleen, että yksi tapa käsitellä mustasukkaisuutta tai mitä tahansa muuta negatiivista puolta itsessään on esittää että niitä ei ole olemassakaan. Aika yleinen vielä… (En tarkoita että sinulla Hyvä puoliso tätä olisi, puhun yleisellä tasolla.) Jos joku tunne on pelätty ja yleisesti paheksuttu, ja varsinkin jos siitä on saanut vaikka lapsena kritiikkiä, niin voi olla helpoin tapa piilottaa se valehtelemalla itselleen että mitään tällaista ei ole. Esim. häpeä, kateellisuus, valehteleminen, kiukku jne.
Itsekin silloin kun olin niin kauhean vahva ja täydellinen ihminen, esitin että en ole mustasukkainen missään tilanteessa, en omistushaluinen enkä takertuva, vaan juuri näiden puolien vastakohta. Sitten tuli tosiaan kaikki vastoinkäymiset kuin puun takaa Sekä monet reaktioni olivat myös ihan päinvastaisesta kertovia, silloin kun itsehillintä aina säännöllisin väliajoin petti Saatoin myös kompensoida näitä piilottelemiani puolia arvostelemalla rankasti sellaisia ihmisiä, joilla näitä luonteenpiirteitä esiintyi.
Vielä siitä esittämisestä… Oon huomannut, että esim. sellaiset alkoholistien kumppanit, jotka väittävät että eivät lainkaan häpeä kumppaninsa toimintaa, ovat niitä jotka häpeävät omaa häpeäänsä niin kovasti, että ovat piilottaneet tämän tunteen syvälle ja painavat eteenpäin vaikkapa ronskin huumorin nojalla. Ja häpeävät joka päivä yhä enemmän kituen tuskissaan, kun sitä häpeää tulee silmille joka päivä enemmän ja enemmän. Taas olisi terveempi reaktio hyväksyä se häpeänsä, hylätä vahvuutensa ja katsoa peiliin, mikä siellä itsessä todellisuudessa niin paljon hävettää, että sitä toisen häpeää ei tarvitse vetää puoleensa arjessa kuin magneetti. Ja esittää viimeisillä voimillaan, että tämähän ei tunnu missään…
En tarkoita nyt syyllistää ketään. Niitä vikoja voi itsestään katsella myös sellaisella armollisella näkökulmalla, että jokainen piilotettu varjo on todellisuudessa elintärkeä, ja itseään pitää opetella kohtelemaan sen verran myötätuntoisesti, että ei mene sijoiltaan silloin kun löytää jotakin vähemmän kivaa puolta itsestään. Anteeksiantaminen ja kannustaminen syyllistämisen sijaan antaa niiden varjojen nousta näkyviksi. Itse pakenin omaa syyllistämistäni osoittelemalla sormellani toisia, kun se syyllistyminen teki niin kipeää. Siitäkin oppii luopumaan, itsensä syyllistäminen oli ainakin mun kohdalla turha opittu tapa. Ihan samalla tavoin kuin toisten ihmisten arvosteleminen. Ne varjot ja huonot puolet kun eivät ole mitään “syntejä” vaan opittuja arvokkaita pelastumiskeinoja, niin itsellä kuin toisillakin. Itsetutkiskelu ei ole käsittääkseni itsekritisointia, vaan rehellisyyden ja myötätunnon opettelemista, aina kun jotakin uutta mielenkiintoista puolta itsestä löytyy.
Uskon muuten että me kaikki ihmiset olemme aika samanlaisista muoteista. Uskon että jokaisesta meistä löytyy ne samat jutut: häpeää, vihaa, ujoutta,itsekritiikkiä, myötätuntoa, rakkautta, iloa, uteliaisuutta, leikkimielisyyttä, sosiaalisuutta, vihaa, katkeruutta, kateutta, luovuutta, surua, epätoivoa, pelkoa, laiskuutta, ahkeruutta, sitkeyttä,ilkeyttä, uhriintumista, rohkeutta, urheutta, epärehellisyyttä jne. Osalla on vain volyymit tiettyjen toimintatatapojen ja luonteenpiirteiden kohdilla kovemmalla kuin toisilla. Ja yleensä toiset ihmiset on hyviä mittareita, kun he huomaavat ne kovimmalla huutavimmat puolemme vaikka itse saatamme olla huomaamatta niitä… Sellaiset piirteet siis, jotka yritämme kaikkemme vaimentaa kun häpeämme niitä. Häpeä voi lisäksi tehdä sen, että pyrimme käyttäytymään usein vielä ihan vastakkaisella tavalla. Ympäristöämme emme pysty huiputtamaan, vaan ne “vikamme” huutavat sisältämme pahimmilla volyymeilla. Kuten (olikohan O.Wilde) joku sanoi, että se mitä olet huutaa sanojesi takaa.
Joku viisas on myös sanonut, että tiedostamattomat luonteenvikamme hallitsevat jokapäiväisessä elämässämme ja määrittelevät sen mitä meille tapahtuu. Oma kokemukseni tukee tätä teoriaa, ja sen vuoksi mulle on ollut tärkeää tehdä tätä prosessia ja penkoa syvältä. Kuitenkin niin, että osaan antaa anteeksi itselleni ja ymmärtää jokaisen surullisen tarinan, mistä nämä piirteet ovat itseeni syntyneet. Kun hyväksyn jonkun puolen itsessäni, pystyn sen jälkeen hyväksymään sen toisessa ihmisessäkin. Eli itsetutkiskelu ei ole edes itsekästä touhua, vaikka moni jättää sen tekemättä tähän vedoten Kun tarpeeksi pyörii oman napansa ympärillä, alkaa ne olosuhteet ympärillä korjaantua ihan itsekseen. Ilman että itse väännän tai kontrolloin mitään!
Kun tarpeeksi pyörii oman napansa ympärillä, alkaa ne olosuhteet ympärillä korjaantua ihan itsekseen. Ilman että itse väännän tai kontrolloin mitään!