Ekan kerran join itseni humalaan 16 -vuotiaana. Muistan silloin ajatelleeni, että tää on parasta ikinä. Ujosta pojasta tuli sosiaalinen ja nousuhumalassa olo oli voittamaton. Alaikäisenä juomakertoja ei kertynyt kuitenkaan vielä kovin paljoa. Oikeastaan kunnolla homma lähti laukalle vasta korkeakouluopinnoissa. Etenkin opiskelija-aktiivitoiminnassa alkoholia kului todella paljon. Aina oli jotkut kissanristiäiset, johon “täytyi” osallistua ja aina oli vedettävä päätyyn saakka. Koulunkäynti kärsi ja pahimmillaan tuli vedettyä kolmet - neljät perseet viikossa. Aina baarissa ja rahaa paloi hulluna. Minut tunnettiin kovana juhlijana ja olin kai ihan pidettyä bileseuraa kun yksin ei koskaan tarvinnut olla. Olin kuitenkin aina yleensä porukasta kuin porukasta eniten kännissä. Juomaseura oli myös yleensä eri joka ilta. Harva parempi kaveri varmaan edes ajatteli, että mulla ois ongelmaa kun eihän ne tienneet, että oon ollu välissä radalla jossain muussakin seurassa.
Tästä on nyt melkein 10 vuotta. Alkoholi on pysynyt osana elämää, mutta nykyään olen työelämässä (tosin opiskelen samalla kun koulut jäi ekalla kerralla kesken). Mulla on myös pieni lapsi, avovaimo ja omakotitalo. Eli kaikki se, mitä oon aina elämältä halunnut. Sen lisäksi mulla on edelleen tarve juhlia. Eli siis juoda. Tahti on harventunut ja välillä on ollu parin kuukauden taukojakin, ja monta kertaa olen luvannut pysyä kohtuukäytössä. Joskus se onnistuu, mutta lopulta palataan taas vanhaan. Lähden puolituttujen kanssa baariin “viettämään omaa aikaa ja näkemään kavereita” kun oon saanu lapsen nukkumaan. Aamuyöllä könyän kotiin housut oksennuksessa, enkä meinaa päästä ovesta sisään. Aina lupaan itselleni ja perheelleni, että tää ei jatku enää näin. Kunnes tulee taas seuraava kerta. Kunnes mun alkoholisti mieleni puhuu sen järjen äänen ympäri ja onkin taas hyvä idea lähteä kaupungille “käymään vaan parilla” ilman kummempaa suunnitelmaa.
Oon tähän asti toivonut ja luullut, että voisin oppia kohtuu käyttöön. Mutta nyt tilanne on se, että multa lähtee perhe jos enää jatkan. En tiedä, jaksaako avovaimo enää antaa mulle mahdollisuutta. Se on tullut varmaan 100 kertaa petetyksi. Aina luvataan ja taas pettyy. Korkki on pakko laittaa kiinni lopullisesti.
Nyt, vielä lauantain ryyppäämisen morkkiksessa, loppuelämä selvinpäin kuulostaa suorastaan helpottavalta. Mutta tiiän, etten tuu olemaan samaa mieltä loputtomasti. Jossain vaiheessa mun on mentävä ekan kerran juhliin selvinpäin. Jossain vaiheessa tulee se mökkireissu kaveriporukalla, jossa haluaisin juoda. Tiedän, että halu raitistua täytyy lähteä omasta itsestä. Motivaatiota ja tahtoa on kyllä. Mutta miten saan sen riittämään…? Oon pöihdepalveluiden asiakas ollut jo jonkun aikaa ja saanut keskusteluapua. Huomenna ajattelin ehdottaa antabuksen käyttöä. Jos en omalla tahdolla pysy irti pullosta niin sitten vaikka väkisin.
En halua olla yksi niistä, jotka joi perheensä… elämässä on mulle niin paljon parempiakin asioita. Tää nyt oli sekalainen avautuminen. Voin kirjoitella joskus lisää. Että terve vaan kaikille. 
