Jos ei onnistu niin voi kokeilla jotain muuta

Me Lopettajat
21

Alivaltiosihteeri-miehet on niin parasta. :slight_smile:

Komppaan ehdottomasti myös monipuolistamista, vanhojen Lopettaja-Vähentäjä rintamalinjojen ulkopuolellekin.

Mies metsänreunasta viittasi kai sisällissodan muistoon, joka on traumaattinen luku maamme historiassa. Verenvuodatus on aina vääryys, mutta lopputulos oli itsenäiselle Suomelle edullinen. Kommunismia kohtasi kaksi suurta onnettomuutta, nimiltään Lenin ja Stalin, joiden vuoksi alkuperäinen aate muuttui irvikuvakseen, tyrannian kulissiksi.

Vallankumous syö omat lapsensa.

22

Semmoista se, kapinointi. Mukana olivat, esi-isäni, myös Davidin kapinassa ja nuijasodassa, sen vanhemmista kapinoinneista ei minulla tietoa ole. Hävinnyt osapuoli on sitten aina nuijittu pariksi-kolmeksi sukupolveksi hyvin hiljaiseksi, pelolla hallitaan.
Minusta ei ole kapinoimaan ollut, eikä siihen ottanut kantaa isäukkonikaan -lapsuudenmuistot ja kolmikymmenluvun komento pitivät mölyt mahassa.

Toisessa maailmansodassa sitten tuli turpiin, Suomelle ja Saksalle , mutta se tappelu ei ollut minkään kapinoinnin kanssa tekemisissä eikä niinollen sitten tähän aiheeseen liity. Ellei sitten siinä mielessä, että olisikohan sen isäukkoni hiljainen osallistumattomuus sotaveteraanien paraateihin ja Mannerheimin syntymäpäiviin jne ollut hyvin äänetöntä kapinointia , sekin?
Viimeisiä kranaatinsirpaleita kaiveltiin miehestä vielä 2000-luvulla, ja vammat vaivasivat, mutta kun se sota ei ollut missään mielessä hänen sotansa, eikä hän sinne ollut mitenkään vapaaehtoisesti innostunut menemään, niin eipä sitten koskaan tuntenut myöskään kuuluvansa siihen kunniaa keränneiden taistelijoiden joukkoon.

Asiasta ei koskaan edes puhunut, vaimolleen , äidilleni, oli kantansa sodankäyntiin kertonut mutta edes meille lapsille ei aiheesta juuri suutaan avannut. Sen verran kai sitten “kapinoi” ettei meille edes leikkipyssyjä veistellyt kuten naapurin poikien isät omilleen tekivät. Lienenkö siitä sitten traumoja saanut, enpä tiedä.

Niin, olisiko se osallistumattomuus sotamuisteluihin ja tummissa puvuissa marssimiseen juhlapäivinä ollut kapinointia, vai oliko se sittenkin vain halua elää omaa elämäänsä, muistelematta sitä että vastoin omaa tahtoa piti muutama vuosi yrittää maata lisää vallata -ties kenelle.

Toisen maailmansodan lopputuloksesta toki ollaan tasan kahta mieltä. Osan mielestä oli parempi että hävittiin se sota, toiset taas ovat sitä mieltä että loistava tulevaisuus kaatui kolmannen valtakunnan mukana.

No, oli miten oli, näitä sotia on erilaisia, ja kapinat ovat vain pieni osa niistä. Kapinoiden oikeutus virallisissa historiankirjoituksissa näkyy aina riippuvan siitä, kuka historian on kirjoittanut. Suomenkin sotahistoriassa saattoi muutaman muunkin kohdalla olla tuo hiljaisuuteen ja unohduksiin painunut pakon edessä toiseen maailmansotaan marssiminen aivat yhtä totta kuin virallisesti juhlittu urhoollisuus ylevässä taistelussa… mutta kun veivät tuon “oman totuutensa” mukanaan hautaan isäukkoni tavoin, niin jäljelle historiaa lukeville vain se toinen.

Mutta, takaisin siihen kapinointiin.

Ei minusta ole siis tullut mihinkään kapinaan osallistujaa, ei liene ollut aineksia isompiin yrityksiin, mutta ei toisaalta ole sattunut kohdalle otollisia tilaisuuksiakaan. Ehkä hyväkin niin. Johonkin lakkoon ja mielenosoitukseen olen tainnut osallistua, mutta kapinaan on niistäkin vielä kohtuullisesti matkaa. Ja sittenkin, en menisi väittämään, ettenkö jossain ja joskus, joissakin olosuhteissa, olisi voinut, niin oikeudenmukaiseksi asiaa katsottuani, kapinaan lähteäkin. Ei se mahdotonta ole. Enkä menisi väitämään että kaikki kapinat olisivat sen enmpää vääriä kuin oikeitakaan. Kapinoinnille vain annetaan kovin helposti negatiivinen merkitys, vaikka olisi kai ensin tarkisteltava miten kaipoidaan ja minkä puolesta, tai mitä vastaan.

23

^ Turpiinhan se itänaapuri meille tosiaan tuli antamaan, ja Talvisodassa agendansa oli ihan suoraviivaisesti miehittää Suomi. Siellä päin sitä kutsuttiin “Suomen työläisten vapauttamiseksi”, niin kuin valloituksia ja pienempien kimppuun käymistä usein vapauttamiseksi kutsutaan.

Kävi kuitenkin niin, että pienempi osasikin pitää puoliaan ja lyödä takaisin, eikä vain alistunut kohtaloonsa.
Ei tosin joku Puolakaan taistelutta alistunut, mutta sille kävi kahden tulen välissä vielä paljon pahemmin.

Jatkosotaa pidetään joskus vähemmän kunniallisena kuin Talvisotaa, mutta kyllähän kesän 1944 sankarilliset torjuntavoitot olivat yhtä suuri teko kuin Talvisota. Molempien anisosta itsenäisyys säilyi.
Kesän 1944 lopussa Suomi myös onnistui irtautumaan sodasta, jonka ehtona tosin oli kääntää aseet Saksaa vastaan.
Metsänreunassakin varmaan tiedetään, että sodan loppuvaiheessa myös Suomi, Mannerheimin johdolla, oli Saksan vihollinen vaikka Saksa yrittikin pitää Suomen puolellaan viimeiseen asti.

Sotaveteraanit eivät kaikki mielellään muistele sotaa. Jotkut eivät koskaan puhuneet sotakokemuksistaan kenellekään. Yksi selitys voi olla se, että ihmisten tappaminen ja raakuudet ovat traumatisoivia myös tekijälleen. Jotkut puolestaan jopa koukuttuvat tappamiseen, joka on vaikea addiktio rauhan olosuhteisiin. Näistä syistä moni sotaveteraani myös alkoholisoitui ja ajautui vaikeuksiin siviilissä.

By the way, hiljattain tuli Ylelstä erittäin kiinnostava dokumentti Isä Aurinkoisesta, eli Josif Stalinista, jota vastaan myös sodassa oltiin. Kyseessähän on ehkä maailmanhistorian verisin despootti, jolle Hitlerkin oli lähinnä oppipoika.
Dokkari näkynee Areenassa yhä.

24

Kävikin hassusti niin, että tulevaisuus oli loistava nimenomaan hävinneille maille. Suomi ja Länsi-Saksa vaurastuivat, demokratia ja hyvinvointi kehittyivät. Japanista puolestaan tuli rauhanomainen talous- ja teknologia-mahti.

Neuvostoliitto pysyi diktatuurina jossa kansalla on alituinen nälkä ja pelko, Eikä se ole toipunut siitä täysin vieläkään, vaikka yhteiskuntajärjestelmäkin on muuttunut.

25

Noinkin aina joskus käy.
Jonkun sodan häviämisestä riippumatta voi tulevaisuus muuttua paremmaksi.

Toisen maailmansodan voittajapuolella olleillakin toki kehitys meni eteenpäin. Suomen vihollisista Englantikin on ihan mukavasti pärjännyt. Ja ehkä sentään osa muistakin voittaneista. (Suomelle sodan julistivat Iso-Britannia, Australia, Uusi-Seelanti ja Kanada (7.12.1941) sekä Etelä-Afrikan Unioni)

Ehkä voittajiin voidaan laskea myös Ruotsi, joka ei osallistunut ollenkaan?

Ihan samoin voidaan muuten väittää, että sata vuotta sitten kapinoiva työväki Suomessa sai vaatimuksiaan kuitenkin hiljalleen läpi, jonkinlaista maaomaisuuden uusjakoa toteutettiin torpparivapautuksessa, työaika lyheni, uskonnonvapauskin tuli aikanaan, monenlaista kehitystä tapahtui.

Taloudellisista eduistahan noissa sodissa ja kapinoissa aina on kysymys, se isänmaallisuus tai aatteellisuus on kuitenkin monelle kovin korkealentoinen ja vieras käsite. Kyllä, olivathan tietysti sotilaat, suomalaisetkin, yleisesti hyväksytyn määritelmän mukaan erittäin isänmaallisia ja siksi lähtivät sotaan. Ja erittäin isänmaallisia olivat venäläisetkin, hyvin hekin isänmaataan puolöustivat. Ja Saksalaiset, miten he nyt sitten olisivat voineet olla vähemmnä isänmaallisia, ampuivat ja tappoivat, keksivätpä uusiakin konsteja vastustajien joukottain hengiltä saamiseksi joten eikö siinä ilmennyt jo mitä suurinta isänmaallisuutta?

Mutta kun kuitenkin, hienosta isänmaallisuudestaan huolimatta tappelivat ihan vastakkaisten arvojen puolesta niin ehkä’ se isänmaallisuus ei sitten olekaan se jolla lopulta voitaisiin ihmiskunta pelastaa toistensa tuhoamiselta?

Entäpä jos eivät olisi, puolin ja toisin, niin kovin isänmaallisia olleetkaan?
Olisivat antaneet molemmin puolin hiukan periksi omista eduistaan?

Vai kuuluuko tuossakin “ihmisluontoon” se kilpailu, ajoittain osoitettava naapurimaiden kansalaisille että me olemme parempia, puhdasrotuisempia, sotilaallisempia, isänmaallisempia, terveempiä ja oikeutetumpia kuin ne viimeisten rajanvetojen takia toiselle puolelle joutuneet tai eri kieltä puhuvat tai -hui sentään- erinäköiset ja väriset ihmiset?

Ja olisiko mitenkään mahdollista että tässä yksityiselämän tasollakin voisi ihmiskunta muuttua enemmän yhteistyötä tekeväksi ja vähemmän kilpailevaksi, enemmän yhdessä keskustelevaksi ja oman paremmuuden sijaan kaikkien hyvinvointia ajattelevaksi?

26

¨ Kuten mainitsin, ensin kimppuumme kävi Neuvostoliitto. Monet kysymyksistäsi voisi kai osoittaa Stalinille ja Molotoville. Tosin tiedämme vastaukset. Suomen maantieteellinen sijainti oli strategisesti tärkeä itänaapurille, kuten se on edelleen.

Ruotsin sotaan osallistuiminen oli jotenkin noloakin. Se myi rautamalmia Saksalle läpi sodan, ja kunkku nuoli Hitlerin takamusta pelätessään että Ruotsi voisi jakaa Norjan ja Tanskan kohtalon.

Minulle isänmaallisuus merkitsee iloa itsenäisyydestä, omasta kielestä, tasa-arvosta, demokratiasta, turvallisuudesta. Oikeasti tätä ei olisi ollut, jos meidät olisi liitetty bolsevismiin. Kyse on meidän olemassaolostamme.
Minun isänmaallisuuteni ei ole ennakkoluuloa muita kansoja kohtaan, sen verran olen kosmopoliitti.

Saksan kanssa liittoutumista pidän siihen ajan oloon nähden ymmärrettävänä.

27

Adolfilla on toki vankka kannatuksensa edelleen -ja luultavasti niin kauan kuin osa ihmisistä katsoo olevansa jotenkin niin paljon muiden yläpuolella että ne muut on alistettava, tai mieluummin otettava käyttöön se “lopullinen ratkaisu”.

Kapinoinnin olemuksesta tässä liikkeelle lähdettiin ja nationalismiin päädyttiin -ehkä hiukan kauas aiheesta.

Jos siihen kapinointiin vielä sen verran palaisin, että sen oikeutus -sijoittuminen jollain hyvä-paha -akselilla riippuu useimmiten aivan kokonaan siitä kenen näkökulmasta asiaa katsotaan.

Joskus kapinointi ainakin näyttää ainoalta keinolta, ja jos tilanne on niin katala ettei mahdollinen tappiokaan enää pelota niin nousevathan ne, ihmiset, kapinaankin.

Valta on semmoista, että ne jotka taloudellisen vallan ja vallanturvaamiskoneiston ovat käsiinsä saaneet, eivät pidä lainkaan välttämättömänä mietiskellä semmoista asiaa, että onko heillä todellakin jonkun jumalan tms antama etuoikeus kahmia itselleen enemmän kuin muilla… ihminen kun ajatteleekin asioita mieluummin valikoidusti. Omien etujen mukaiset perustelut on helpompi niellä ilman turhioa pohdintoja.

Ja silloin käy joskus niin, että niille “muille” jää ainoaksi työkaluksi jonkinlainen kapinointi.

Tottakai, on myös hyvin itsekkäästi ihan henkilökohtaisten etujensa puolesta kapinaanyllyttäjiä, ja toki se sorretussa asemassa oleminenkin altistaa helposti uskomiselle. Kunhan tarpeeksi karismaattinen julistaja löytyy, niin tartutaanhan siihenkin.

En siis menisi julistamaan kapinointia semmoisenaan sen enempää hyväksi kuin pahaksi, vaikka kapinan työkaluina usein käytetyt aseet haluaisinkin kunniakkuudestaan pudottaa.

Niin ettäkö mitä tällä on minun kanssani tekemistä, kun en ole yhteenkään kapinaan osallistunut, puolella enkä toisella? Ei välttämättä kovinkaan paljon. Ehkäpä näillä linjanvedoilla on kuitenkin jotain vastaavuuksia siinä miten sitten katselen omaa pientä elämääni ja omia tekojani suunnittelen. Eiköhän se ajattelu perusteluiltaan mene vähän samaan tapaan “isoissa ja pienissä asioissa” meillä itsekullakin.

28

Kyllä. Esimerkiksi Lenin oli mainitsemasi lainen karismaattinen julistaja. Samoin mm. Trotski, josta Stalin myöhemmin hankkiutui eroon tyypillisellä tavalla. Neukuissa puoluejohto ajeli rolls royceilla ja rahvas näki nälkää.

Lenin saa toki propsit siitä, että hänhän alun perin myönsi Suomelle itsenäisyyden. On muuten metkaa että sekä bolsevismin että natsismin alkukipinä oli 1. maailmansodan tappiossa. Bolsevismi ja natsismi ovatkin sisaruksia.

Venäjän kansan ja sen lähikansojen kärsimys on ollut mittaamaton. Ihailen itse venäläisten huumorin perinnettä, poliittisten vitsien eli anekdoottien perinnettä. Vitsin kertomisesta saattoi Stalinin aikana päästä kulagiin.

Tiesitkö, että Ukrainassa 1941 Saksan armeijaa tervehdittiin vapauttajana. Stalinhan oli Ukrainalle luontonsa näyttänyt järjestämällä maahan nälänhädän jossa kuoli miljoonia ihmisiä.
Jos Hitler olisi ymmärtänyt värvätä tuonkin kansan puolelleen eikä kohdella heitä ali-ihmisinä, hän olisi ehkä voittanut Neuvostoliiton.

Tavallinen Venäjän kansalainen on kuitenkin ihminen kuten suomalainen, saksalainen, jenkkiläinen, puolalainen…
Me olemme sisko ja veli, suonissamme virtaa ihmisen veri.