Nyt on tullut aika kirjoittaa tänne. Sivusta olen seuraillut ja niin on käynyt minulle kuten monelle muullekin. Eli on vain pakko todeta, että ei se kohtuukäyttö onnistu. Ajattelin että kerran vielä yritän, mutta noin yhden kerran meni hyvin, sitten alkoi jo suu napsaa samalla viikolla toisenkin kerran. Ja sitten jo olinkin juhlien jälkeen jossain täysin tuntemattoman ihmisen luona jatkoilla, kotiin aamun kirkkaudessa naama johonkin törmäilystä ruhjeilla.
Olen harjoitellut jo tätä lopettamista, oikeastaan jos useamman vuoden ajan, pitänyt useamman viikon ja kuukaudenkin taukoja. Välillä huijannut itseäni muutamankin kuukauden juomalla pelkkää ykkösolutta. Aina palannut siihen että ei kai minulla nyt niin pahaa ongelmaa oikeasti ole. Että onko minun ihan pakko lopettaa kokonaan. Että kyllä tällä kertaa tämän hallitsen. Ja ei.
Minulla on tapana mennä äärimmäisyyksiin. Tavallaan oikein ärsyttää nykyihmisten kunnollisuus, että onko kaikkien pakko tuolla hiki päässä raittiina urheilla. Että olen jotenkin omalla kapinallisuudellani oikeuttanut se juomisen, mutta ei tämä tunnu kivalta. Olisi niin ihanaa vapautua tästä jatkuvasta teilipyörästä, jonka kyytiin hyppään aina uudelleen. Sitä varten tarvitse vertaistukea, toivon löytäväni sitä täältä.
Minulla on ensimmäinen raitis päivä menossa, eilen vielä iltapäivällä luulin että kuolen vieroitusoireisiin. Mutta niin vain ne tälläkin kertaa selättyivät kun yritti vain hengittää henkäyksen kerrallaan, eli ilman mitään ulkopuolisia apuja. Miten muistaisin noin viimeistään kuukauden ellei jo parin viikon päästä, miten hirveä se olo on. Miten tällä kertaa onnistuisin? Joka kerta olen kaatunut siihen että elämä alkaa tuntua sietämättömän tylsältä ja turhalta ilman mahdollisuutta ottaa välillä edes hetken lomaa itsestä.
Olemalla juomatta tänään, ja toistamalla saman tulevina päivinä, aina vain yhden päivän kerrallaan.
Oma itse on yllättävän hyvää seuraa sitten kun hänet saa naarattua takaisin pintaan sieltä vaivihkaa elämään hiipineen masentavan alkoholismin pohjalta.
Se on mahdollista. Sitä täytyy vain todella haluta.
Olen itse ollut juomatta vajaan vuoden. Ja koen nimenomaan vapautuneeni. En kaipaa juovasta elämästäni enää mitään, en edes nousuhumalan ensi hetkiä. Täällä toisella puolella on vaan niin paljon kivempaa.
Tervetuloa tänne. Sinäkin pääset tälle puolelle, tule päivä kerrallaan.
Lopettamista yrittävän on joskus vaikea sitä muistaa, kun olo paranee. Siksi kannattaa pysyä täällä ja ottaa vastaan tukea muilta. Oma alkoholismi ei muutu ei-alkoholismiksi sillä, että edellinen krapula unohtuu, mutta kaikki me täällä olemme huomanneet, ettei kohtuukäyttö onnistu enää silloin kun on muodostanut alkoholiin ilmiselvän riippuvuussuhteen.
Ei ole kenenkään mikään pakko. Siksi monet juovatkin itsensä mieluummin hengiltä.
Hienoa että sinä haluat toimia toisin. Tsemppiä ensimmäisiin selviin päiviin! Olet tekemässä itsellesi valtavan palveluksen.
Kiitos paljon kannustavista sanoista Mummeli ja Räpiköijä. Huomenna pitää mennä töihin, ja niin kauheasti ahdistaa tuo musta silmä. Että miten sen kestää. Saan sitä jonkun verran meikattua piiloon, mutta neuroottisena ajattelen että kaikki huomaavat ja ajattelevat joko että olen humalassa telonut (oikein) tai puoliso on lyönyt (ei kovin kiva sekään). Yritän ajatella, että se on ihottumaa. Se ei minua hävettäisi yhtään. Onko kellään ollut vastaavia tilanteita, miten olette niistä selvinneet?
Huomenta, nyt häntäpystyyn ja töihin. Hakuna matata eli “ei huolta”. Ei toisten ajatuksille kannata uhrata aikaa ja voimia. Ajatelkoon mitä haluavat. Ollaan tänään selvin päin ja käännetään takamus menneeseen. HYVÄÄ PÄIVÄÄ SINULLE JA MINULLE!!!
Kiitos @Mummeli-60 Hyvin sanottu ja siitä selvittiin. Sinne vain huomenna uudestaan, tulta päin. Kiitos myös @Räpistelijä viisaista sanoista. Päivä kerrallaan. Pyöräillessäni kotiin katselin ihmisiä terasseilla ja mietin, että tuo ei anna minulle enää koskaan sitä mitä heille. En silti ajatellut maata itsesäälissä vaan mennä ehkä saunaan.
Tänään on menossa päivä 10. Ruhjeet naamassa ovat parantuneet, seuraavaksi on sitten vaarana henkinen lipsu. Ahdistus unohtuu, että enhän minä nyt niin pahassa jamassa ole edes ollut, elämä on lyhyt, onko tämä nyt niin vakavaa, enkö koskaan saa enää pitää hauskaa, jos tällä kertaa osaankin. Kaikki nämä juoppojen perusjutut. Nyt en aio langeta noihin ansoihin, siksi kirjoittelen tänne. Tuota kohtuukäyttöä on kokeiltu nyt aika monta kertaa, ja aina se jossain vaiheessa lähtee laapasesta. Kunpa osaisin elää päivän kerrallaan, enkä ajatella sitä, miten joskus tulee jotkut juhlat joissa en voi kuulua joukkoon. Minua kiinnostaa vapaus ja voima. Yritän ajatella, että jätän nyt jäähyväiset väkivaltaiselle rakastetulle. Olen toipunut pahoista sydänsuruista ennenkin, miksi en siis nytkin. Ja sitä paitsi aamut ovat pelkkää parhautta.
Tsemppiä kaikille ja samaa mieltä olen että raittiiden ihmisten tuki ja ennenkaikkea vertaistuki on hyvä kun yrittää pysyä selvinpäin. miksei yksinkin onnistu, kukin tavallaan. Minä en selvinnyt raittiiksi ilman muita ihmisiä joiden tuki oli äärimmäisen tärkeä.
Paras lausen mitä minulle sanottiin kun purnasin jostain ongelmasta että : se on sinun oma valinta, juotko vai et, menetkö baariin, haetko viinaa vai haetko apua, vertaistuesta tai muualta mistä apua saa. Kumpi on parempi: Olla hulluna humalassa, häpäistä itsensä taas vai kärvistellä selvinpäin ne huonot päivät. Koska elämä nyt vain on sellaista että ei aina ole niin mukavaa ja aurinkoista. Tai juoko liian hyvään oloon, sekin on oma valinta, kestää hyvää oloa ettei sitä tarvi pilata juomisella.
Tällaisia kaikenlaisia sanoja minulle on sanottu, ja paljon muuta, ja ne on tukeneet minua kuitenkin eteenpäin. Joskus olen ollut hirveän kapinallinen, vastustanut kaikkea, ja miksi? Viinanhimohan se siellä yritti kampata minua. Raukka, sinne se himo jonnekkin hävisi, enkä uskalla kyllä sitä herätellä ajatuksilla juomisesta, en edes leikillään…
Heippa. Muuten on mennyt hyvin, mutta tiesin että tämä on vaikea paikka. Matkalla kesäpaikkaan, ja ensimmäisenä iltana on aina ollut tapana ottaa ilta-auringossa olut ja toinen. On vaikeaa. Yritän ajatella että huomenna aamulla on helpompaa.
Hei, enpä ole tänne juuri kirjoitellut, mutta ketjuja olen välillä lueskellut. 93 raitista päivää takana, ja en tiedä onko nyt joku kolmen kuukauden rajapyykki. Nyt on nimittäin sellainen olo että kaipaisin vertaistukea. Aluksi kaikki tuntui helpolta ja pystyin löytämään seikkailumielialan monenlaisiin rientoihin ja ne ovatkin menneet kivasti. Olen pystynyt olemaan läsnä ja keskittymään hetkeen, riemuitsemaan siitä että olen selviytynyt monenlaisista tilanteista hyvin ja on ollut hauskaakin. Mutta. Nyt tuntuu että arki kaatuu päälle. Että mikään ei enää nosta arkihetkeä juhlan tasolle, että minulta se on kielletty, ja muut saavat juhlia. Että kaikki on nyt sitten tasaisen harmaata tästä lähtien koko loppuelämäni. Ensimmäiset kuukaudet pystyin kääntämään ajatuksen niin päin että minun ei enää tarvitse juoda, että olen vapaa. Mutta juuri nyt tuo vapaus ei lohduta, eikä edes tunnu siltä. Vaan tuntuu siltä, että muut ovat vapaita juomaan ja juhlimaan, ja minä en voi siihen osallistua. Enkä odottaa mitään juhlia aidosti iloiten, vaan sillä mielellä että no kai senkin nyt kestän. Vaikka mieluummin söisin sipsejä kotona. Ja siellä vielä kinkkisempi tilanne, miten kumppanin kanssa nostamme arjen juhlaksi. Ennen oli tapanamme kuunnella musiikkia ja juoda lasilliset viikonloppuisin, niitä iltoja on kova ikävä. Ja tuntuu että oma kumppani ei kiinnosta yhtään, jos ei ole mahdollista edes joskus juhlaan. Tuntuu että uhriudun ja ajattelen ja että se on jotenkin jonkun muun vika kuin omani, että en pysty juomaan ja kaikki muut pystyvät. Ja se taas sitten masentaa. Miten muut olette selättäneet nämä tylsyyden tunteet, ja onko muille tullut tässä vaiheessa tällaista?
Terveiset täältä paskan ahdistuksen keskeltä, päivästä kolme. Aloituksessasi on vähän sama lähtökohta kuin minulla nyt menneenä viikonloppuna. Sinä olet jo kesän alussa kolunnut tämän paskan alun läpi. Älä tule enää takaisin tähän tilaan. Tämä ei ole mukavaa, ahdistaa. Pysy vahvana.
Toivottavasti löydät virikettä tylsyyden sijaan. Leffat, teatteri, kansalaisopiston kurssit, lautapelit, tietovisat, ristikot? Ja tsemppiä raittiuteen
Nämä ovat kovin tuttuja tuntemuksia. Alun onnistumisen jälkeinen masennus. Yleensäkin raitistunut ihminen joutuu vähän kuin opettelemaan kävelemään uudelleen. Sitä on vähän kuin eri ihminen mitä oli, mutta toisaalta sama. Vähän kuin keikahtanut entinen ihminen. Tulee tunteita, joita joutuu ihan oikeasti käsittelemään. Tämä tunteesi on varmaan yksi niistä. Voi olla, että jo viikon päästä on parempi. Tai sitten kuukauden. Kokeile hankkia itsellesi joku projekti joka kiinnostaa. Tai mistä tykkäsit nuorena? Jos sieltä löytyisi jotain mikä nostattaa mielialaa. tai sitten kuten ehdotettiin: leffat, teatteri jne. Tai ruoka! Kunnon illallinen ravintolassa.
Kiitos teille @Aeko ja @Historia, tänään on vähän helpompi päivä. Yritän tässä vain ottaa kaikki tunteet vastaan ja oleilla niiden kanssa ihan rauhassa. Ja sinänsä ei kuitenkaan tee edes mieli juoda, ainakaan tänään. Jotenkin taustalla kuitenkin varjostaa, että tässäkö tämä oli, tätäkö tämä nyt on, että kerran täällä vain eletään, niin eikö nyt sitten tämän enempää. Muta yritän olla ajattelematta huomisen huolia. Jatketaan siis.
Kuulostaa todella tutulta. On se sairasta ainetta tuo alkoholi.. Tai se riippuvuus kai se pahin on miten se on ovela ja saa huijaamaan itseään kerta toisensa jälkeen. Kolme kuukautta sitten tuli havahtuminen, että oikeasti kohtuus ei onnistu ja korkki kiinni.. Mutta sitten alkoi vaan ajatus muuttumaan, että kun muutkin (kaikki tutut, toiset enemmän ja toiset vähemmän) juo niin voinhan minäkin välillä ja sellainen uho, että en minä perkele ole niin heikko ettenkö voisi joskus ottaa jäämättä juomiskierteeseen. Olen paljon lukenut ja kuunnellut aiheesta alkoholismi. Ymmärrän joten kuten, että kyse ei ole heikkoudesta/huonommuudesta yms mutta silti omalla kohdallani ajattelen, että kyllä se on ja minun pitää selvitä tästä. Se on kumma miten hyvä olo on olla juomatta, mutta jossain vaiheessa tulee tunne, että No voihan sitä vähä ottaa ja juuri tuo mitä kerroit, että kohta onkin jossain vieraassa porukassa ja aamuyöllä lämpimässä kotiin. Jotenkin ne muutamat mukavat juomat on vieneet toiseen ääripäähän. Muutaman kerran onnistuu juomaan kohtuudella ja sitten taas palaa entiseen. Olen sen kokenut about 15 vuotta, ainakin 10v. Pitää ihmisen olla jääräpää ja tyhmä, kun kuvittelee, että se tästä muuttuu. Se on varmaan pahin, kun jännittää sosiaalisia tilanteita ja on introvertti ja haluaisi joskus vaan voida olla rennommin porukoissa ilman, että miettii mille näyttää/kuulostaa/miten käyttäytyy toisten mielestä. Paljon olen yrittänyt olla selvin päin eri tilanteissa. Välillä menee paremmin. Toisinaan tulee paha mieli ja ahdistus, kun ei osaa heittäytyä tai olla edes rennosti vaan kokee ulkopuolisuutta.
Samma här! Just se 3kk oli itellekki paha ja kompastuskivi. Tuli kokeiltua parina edellisenä viikonloppuna juomista. Aluksi kivaa, lopuksi krapula ja morkkis. Edelleen alakuloinen olo, viides nollapäivä menossa. Minulle vaikein oli ulkomaan reissu, jonka luulin selvinneeni. Ystävät alkoi riidellä yms kova stressi ja huonot unet, korkki auki, hetken helpotus, jopa euforia ja lopuksi vain pahempi olo. Joillekin näyttää sopivan juominen paremmin. Ei tule ylilyöntejä ja krapula selätetään ja jatketaan arkea. Itsellä ei ole niin helppoa. Arjessa tyhjyys heti ensimmäisen juomakerran jälkeen. 3kk oli hyvää aikaa, vaikka välillä negatiivisiakin ajatuksia, mutta ei ollenkaan näin pahasti, kuin juomisen jälkeen. Nyt kun on juonut pari kertaa se kiusaus on tullut, että voisihan tässä taas muutaman ottaa. Petollisia ja pelottavia/ahdistavia ajatuksia. En ota yhtäkään, koska se lisää ja pitkittää vain huonoa oloa. Päivä kerrallaan. Kai se niin on, että jos on sairastunut riippuvuuteen niin se on koko elämän mukana ja rajoittaa omalla tavallaan tai miten sen haluaa ajatella. Parashan olisi, kun voisi ajatella, että ei tarvitse juoda. Niin olen itsekin välillä ajatellut, mutta mieli kun vaihtelee. Ihmisillä on monia eri sairauksia, jotka rajoittaa elämää tai ainakin vaikuttaa siihen. Pitää vaan itse varmaan hyväksyä, että minulla on tällainen ja onko se alkoholi loppupeleissä niin tärkeää ja se keinotekoinen rentoutuminen, kun aivosoluja kuolee ja ihminen vaan tyhmentyy. Sille itsestä tuntuu, että juominen tyhmentää ja tylsistyttää pohjimmiltaan. Kai se joillekin voi olla arjen/juhlan piriste, mutta ehkä heidän aivot on sitten erilaiset ja ne ei tarvitse niin täydellistä rentoutumista tai Off asentoa, kuin itsellä se kaikki tai ei mitään. Joillekin riittää vähempi. Kadehdin ihmisiä, jotka juo mukavan oloisesti ilman sekoiluja ja lähtee hyvissä ajoin nukkumaan tai vaikkei lähde niin ei sekoile ja seuraavana päivänä voi vaan muistella Olipa kivaa, no nyt arjen askareita jne. En vaan itse osaa olla sellainen. Sitä ei vaan meinaa millään uskoa vaan haluaa aina uudelleen kokeilla välillä, että eikö nyt onnistu. Se kai se koukku on. Tämä on sekava viesti. Kaikkia asioita edestakaisin puntaroin, anteeksi. En jaksa etukäteen miettiä aina kamalasti, kun kirjoitan sen mitä nyt mietin ja mille tuntuu. Tsemppiä ja parempia asioita varmasti on luvassa ilman juomista!
Hyvin sanottu ja siitä selvittiin. Sinne vain huomenna uudestaan, tulta päin. Kiitos myös 
Aurinko paistaa, linnut laulaa, elämä on ihanaa.