Vuosikymmeniä sitten vanhempi työkaveri sanoi että miehelle tulee järki päähän viisikymppisenä -mutta sitten sillä ei enää tee mitään!
Ei se ihan noin ole. Mutta joihinkin asioihin ikä vaikuttaa.
Ensin tietysti siihen, että aamuisin on käyntiinlähtö hiukan nihkeämpää. Ei oikein enää onnistu kuin ennen; silmät auki ja menoksi, vyönsolkea kiinniteltiin vasta kun oli pari kilometriä vipelletty ja samalla haukattiin jääkaapista tempaistua makkaranpätkää- jos muistettiin.
Nyt pitää laittaa kello soimaan jo tuntia neen lähtöä. Keitellä rauhassa kahvit, kuunnella uutiset. Katsella mitä päivän mittan vois mukanaan tarvita ja oikoa jäseniä, veivata itseään käyntiin kuin maamoottoria.
Ja asiat tuntuvat tapahtuvan jotenkin pehmeämmin, arkipäivän jutut ovat lakanneet riepomasta ja harmittamasta, kamalimmat tunnemyrskyt, masennukset ja vitutukset vaatisivat jotain oikein kolahdusta yltyäkseen. Kiire ei ole oikein minnekään. Yksin ollessakaan ei ole enää sellainen olo että nyt varmasti jossain on just helkutin kivaa, ja minä onneton jään taas paitsi kun täällä vaan yksin kökötän.
Juomisen lopettaminenkin meni ainakin moneen innokkaampaan verrattuna jotenkin laiskansitkeänä työvoittona, oman ajattelun vähittäisenä joskin hikisenä urauttamisena uuteen malliin.
Ei siihenkään sisältynyt mitään nuoruuden vimmaa, tarvetta rynnätä siitä puhumaan, yhtymään muiden kanssa paraatimarssiin tai vaihtoehtoisesti pukeutumaan säkkiin, kaatamaan tuhkaa niskaan ja kontilleen rukoilemaan taivaiden auetessa.
Totisena ja ryppyotsaisena puurtamisena asian kanssa muutaman ensimmäisen viikon ajan se meini, sitten ne palikat olivat kohdilleen väännetyt kuin kivinavetan seinät, eivät siinä harmaina ja hiljalleen sammaloituvina tuulista tai tuiskusta mihinkään tärise.
Ihan sama juippi, joka nuorempana oli intoa puhkuen menossa milloin hengen ja milloin aineen puolesta ensimmäisenä lipun tai kirveen varteen, eikä sivuilleen vilkuillut, naureskelee jo itselleenkin, ja kiireelleen, vanhoille henkensä riemuvoitoille ja joukkojensa paatokselle.
Ja sittenkin, tässäkin elämänvaiheessa,tottahan tunteet ovat voimakkaat, monenmoiset tunteet. Ne paremmat vissiin enempi päöällimmäisinä, kun niille on tilaa ja ruokaa annettu. Lienevät yleensäkin pehmeämmät ja ehkä hiukan hitaammin syttyvät kuin ennen, maailmankatsomus on edelleen ihan oma, punniten ja moneen kertaan auki repien mietitty… ja siitäkin tieto, että mukaan lähdetään kun jossain joukkovoimasta apua on.
Mutta asenne on hiukan muuttunut. Maailma menee mihin menee enkä minä sitä ihan valmiiksi saa, väännänpä siis vain sen verran kuin sopivasti jaksan ja annan itselleni aikaa köllöttelyyn, kusiaispesien katseluun tai kynttilänjalkojen sorvaamiseen - silloin kun se mukavalta tuntuu.
Ja kun sattuu tulemaan semmoinen iili päälle, että kirjoitanpa pitkän pätkän jonninjoutavaa höpinää plinkkiin, niin annanpa vaan sormien räpättää näppäimiä, sitä juttua enempää hiomatta tai miettimättä saako siihen joku itselleen toisenlaisen ohjekirjan ostanut samaistuttua.
Ja jos takaisin alkaa tulemaan pelkkää paskaa ja naamailua niin mikä pakko minun on plinkkiäkään joka päivä tai viikko edes lukea. Teenpähän sitten vaikka jotain muuta.
Niin, se ajattelun tempo ja räiskyvyys, barrikaadeille nouseminen ja samanhenkisistä ajatuksille pönkkäpuiden hakeminen on tullut pikkuisen tarpeettomaksi, mutta oliskohan maailma samalla tullut vähän mukavammaksi paikaksi elellä?
Ei sekään ihan varmaa ole, että nuo jutut iästa johtuisivat, mutta kun en ole muutakaan järjellistä selitystä keksinyt niin ainakin se voi olla…
