Hei
En tiedä onko tämä oikea paikka minulle mutta muutakaan en keksinyt.
Nyt on niin että hengittäminenkin on vaikeaa. Pystyin olemaan aamun näennäisen rauhallisena että sain lapsemme kouluun ja “vakuutettua” ettei ole mitään hätää.
Mutta minulla on.
Meillä ei käytetä alkoholia mutta mieheni on jo vuosia etääntynyt minusta. Ilmaissut tyytymättömyyttään haukkumalla, siis pääasiassa henkistä väkivaltaa. Mutta pikkuhiljaa on tullut muutakin mukaan, eilen hän tyrkkäsi minut lattialle niin että polvi on kipeänä ja mustelmalla, kerran aiemmin on lyönyt ja toisella kertaa puristanut olkapääni (molemmat mustelmille).
Lapseni sanoi että isi ei ymmärrä mitä kaikkea se on sulle tehnyt.
Mulla ei ole minkäänlaista tukiverkkoa, enkä tähän mitään ammattilaisia sotke, tiedän että sitten ei enään meillä olisi mitään mahdollisuuksia 
Iso syyllinen hänen käytökselleen on kova työstressi.
Mutta miksi minun pitää kärsiä? Miksi hän laittaa minut kärsimään?
Hän on muuten esimerkillisen kohtelias ja hyväkäytöksinen muita ihmisiä kohtaan, ettei kukaan varmaan edes uskoisi minua.
Ja toki tiedän etten minäkään ole luonteeltani niitä helpoimpia ihmisiä.
Mutta tällaista on vaikea ymmärtää.
Erota en voi taloudellisista syistä, enkä pidä sitä muutenkaan ratkaisuna.
Lapsillemme hän on ollut aina hyvä isä.
Mutta minä olen niin yksin tässä liitossa, yksin ja onneton
Onko minulla kohtalotovereita?
Ane
Hei Ane!
Hyvä, että olet alkanut etsiä apua tilanteeseesi.
Mehän täällä olemme päihteiden käyttäjien läheisiä, mutta sikäli täällä on varmaan paljon sellaisia joilla on yhteistä kanssasi, että alkoholistin puolisohan on usein myös se kolmas pyörä, eli puolisolle rakkain on pullo ja läheinen on monta kertaa siinä liitossa todella yksin. Alkoholisteilla monesti on myös narsistisia piirteitä, ja juovuksissa käytös muuttuu väkivaltaiseksi tai muuten arvaamattomaksi.
Eli tunnistan kyllä tunteen, että avioliitossa voi olla aivan yksin. Minulla selviytymiskeinona on ollut se, että olen henkisesti yrittänyt irtautua puolisostani, vaikka fyysisesti vielä paikalla olenkin. Yritän elää omaa elämääni. Siinä auttaa se, että minulla on samassa rapussa omakin asunto, jonne voin mennä. Mutta toinen tärkeä asia minulle on oma tärkeä tekeminen: liikkuminen luonnossa, valokuvaaminen, risusavotta mökillä jne. Olen myös viime aikoina löytänyt sukulaiseni uudella tavalla, ystävystynyt mm. ennen melko vieraaksi jääneiden serkkujen kanssa. Sisaruksia minulla ei ole.
Ihmiset ovat erilaisia, niin tilanteetkin, joten on vaikea neuvoa, mitä toisen pitäisi tehdä. Tärkeimpänä kuitenkin muista, että sinä olet tärkeä ja arvokas ihminen, samoin lapsesi. Toisella ei ole oikeutta kohdella sinua huonosti. Kun hän kuitenkin kohtelee, etkä ole valmis eroamaankaan, MUISTA silloin kuitenkin, että sinä et ole syyllinen, sinulla on ihmisarvo, vaikka hän toista sanoisikin.
Olisiko sinulla mahdollista lähteä jonnekin harrastuksiin, joissa saisin ajatukset muualle, ja samalla luotua tuttavapiiriä, joka kenties vähitellen kehittyisi tukiverkoksikin? Miten vanha lapsesi on, onko sinulla mahdollista lähteä hänen kanssaan harrastamaan jotain? Tosin tarvitsisit myös aikuista seuraa. Minä olen itse luonteeltani sellainen, etten halua asioita käsitellä vieraiden ihmisten kanssa, ja siten minunkin on vaikea ottaa vastaan apua, vallankin ammattiapua. Niinpä ymmärrän asenteesi. Mutta kuitenkin sinun pitäisi saada mahdollisuus purkaa asiaa jotenkin, jollekulle. Jotakin kautta siis jos pystyisit saamaan keskusteluapua.
Pystytkö missään tilanteessa keskustelemaan asiasta miehesi kanssa, tuomaan ilmi, että kärsit tilanteesta ja että tällä tavalla olette vieraantumassa toisistanne? Jos ette pysty keskustelemaan, onko realistista ajatella, että tilanne vielä muuttuu? Anteeksi suora kyselyni, mutta haluaisin todella, että löytäisit apua tilanteeseesi.
Itse roikun avioliitossa alkoholisoituneen miehen kanssa, mutta irtautuminen on jollakin tasolla käynnissä. Hän ei ole väkivaltainen, mutta esim. läheisyyttä ei meillä ole (ollut kymmeniin vuosiin :mrgreen: ) Olemme olleet yhdessä 29 vuotta ja tajuan jo, ettei tämä tästä enää paremmaksi muutu. Viimeinen repäisy vaan on vaikea tehdä, kun kuitenkin on tavallaan kasvanut kiinni. Mutta ilmeisesti se kuitenkin jossain vaiheessa on pakko tehdä. Tämmöistäkin elämää voi elää aikansa, mutta entä jos on samassa tilanteessa vielä viiden vuoden kuluttua. Kymmenen vuoden? En johdattele suuntaan enkä toiseen, mutta haluan herättää ajatuksia.
Voimia sinulle - elää itsesi näköistä elämää! Löytää se tie, mikä on hyvä sinulle ja lapsellesi.
toivoo Rinalda
Hei
Voi kiitos Rinalda kun vastasit minulle, sain uusia näkökulmia tilanteeseeni, sitä on niin käpertynyt itseensä ja tuskaansa että ei enää tajua juuri muuta.
Tuota narsistisuutta en lainkaan ole tullut ajatelleeksi, sitä voi hyvinkin olla.
Mieheni kanssa keskustelusta ei oikein tahdo mitään tulla koska hän torppaa sen siihen ettei mun kanssa kuulemma voi keskustella.
Muistan ne ajat kun joku muu on sanonut että mun kanssa on niin helppo puhua, mä oisin niin kova puhumaan, sitä ihan pakahtuu kun ei ole kelle puhua.
Must tuntuu et me ollaan samaa ikäluokkaa, en ole täällä vielä ennättänyt kirjoituksiasi lukea mutta perehdyn niihin kyllä.
Meilläkin on miehen kanssa takana noin 30 vuotta, lapsen saimme “viime metreillä”, monen keskenmenon jälkeen, jotka nekin kärsin yksin, hän on vasta 10 vuotta, minä lähentelen viittä kymppiä. Voi, nyt en kerkiä enempää mutta toivon että silloin tällöin jaksaisit vaihtaa ajatuksia kanssani, se olisi niin tärkeää.
Menen laittamaan aamupalaa niin rakkaalle lapselleni, mutta palataan asiaan.
Ane
Hei Ane! Hyvä, että rohkenit “aukaista suusi” täällä. Se on jonkinlainen alku sille, että alat kantamaan huolta omasta jaksamisestasi ja hyvinvoinnistasi.
Minulle kirjoituksesi kaipaa jotenkin tarkennettavaa ja niinpä ajattelinkin esittää kysymyksiä. Vastaa, jos haluat 
-
Saatko itse päättää ajankäytöstäsi vai olettaako miehesi, että hänen tulee aina tietää, missä liikut milloinkin ja kenen kanssa?
-
Pelkäätkö miestäsi ja jos pelkäät, niin miten pitkään on ollut tuollainen tilanne?
-
Voiko lapsenne elää “lapsen näköistä” elämää eli onko hänellä oikeus riehua ja huutaa ns. terveellä tavalla?
-
Tarviiko sinun ja lapsenne “kulkea pitkin nurkkia” siinä pelossa, että joku tekeminen, näkyminen tai kuuluminen ärsyttää iskää?
-
Muuttuuko miehen persoona, jos lapsi ei ole läsnä?
-
Käytkö lainkaan töissä ja jos et käy, niin onko kotiin jääminen ollut oma valintasi?
-
Voitko tavata ystäviäsi ja sukulaisiasi; onko teille helppo tulla kylään?
-
Millä “mittareilla” miehesi on hyvä isä?
-
Voitko käyttää rahaa oman halun mukaan vai pitääkö sinun “pyytää lupa” ja/tai perustella ostoksiasi miehellesi?
-
Ole täysin rehellinen itsellesi, ennen kuin vastaat tähän: Onko miehesi käyttänyt henkistä ja/tai fyysistä väkivaltaa tai onko ainakin tuon väkivallan uhka ollut ilmassa kauemmin, kuin muutaman vuoden - mahdollisesti melkein aina?
Kuten alussa totesin, sinun ei tarvitse näin julkisesti vastata noihin kysymyksiin, mutta mieti niitä itseksesi. Merkityksen tulet kenties oivaltamaan ihan itse, olet kuitenkin kypsä, aikuinen nainen, noin ainakin oletan.
Hei Ane! Hyvä, että rohkenit “aukaista suusi” täällä. Se on jonkinlainen alku sille, että alat kantamaan huolta omasta jaksamisestasi ja hyvinvoinnistasi.
Minulle kirjoituksesi kaipaa jotenkin tarkennettavaa ja niinpä ajattelinkin esittää kysymyksiä. Vastaa, jos haluat
-
Saatko itse päättää ajankäytöstäsi vai olettaako miehesi, että hänen tulee aina tietää, missä liikut milloinkin ja kenen kanssa?
-
Pelkäätkö miestäsi ja jos pelkäät, niin miten pitkään on ollut tuollainen tilanne?
-
Voiko lapsenne elää “lapsen näköistä” elämää eli onko hänellä oikeus riehua ja huutaa ns. terveellä tavalla?
-
Tarviiko sinun ja lapsenne “kulkea pitkin nurkkia” siinä pelossa, että joku tekeminen, näkyminen tai kuuluminen ärsyttää iskää?
-
Muuttuuko miehen persoona, jos lapsi ei ole läsnä?
-
Käytkö lainkaan töissä ja jos et käy, niin onko kotiin jääminen ollut oma valintasi?
-
Voitko tavata ystäviäsi ja sukulaisiasi; onko teille helppo tulla kylään?
-
Millä “mittareilla” miehesi on hyvä isä?
-
Voitko käyttää rahaa oman halun mukaan vai pitääkö sinun “pyytää lupa” ja/tai perustella ostoksiasi miehellesi?
-
Ole täysin rehellinen itsellesi, ennen kuin vastaat tähän: Onko miehesi käyttänyt henkistä ja/tai fyysistä väkivaltaa tai onko ainakin tuon väkivallan uhka ollut ilmassa kauemmin, kuin muutaman vuoden - mahdollisesti melkein aina?
Kuten alussa totesin, sinun ei tarvitse näin julkisesti vastata noihin kysymyksiin, mutta mieti niitä itseksesi. Merkityksen tulet kenties oivaltamaan ihan itse, olet kuitenkin kypsä, aikuinen nainen, noin ainakin oletan.
Hei Ane, on sulla kohtalotoveri täälläkin. Meillä mies ei “osaa olla” muuten kuin käyttämällä henkistä väkivaltaa mua kohtaan. Sinänsä kiinnostavaa, kun omalla kohdalla “pelkokerroin” on kasvanut viime aikoina aika paljon, ja mietin milloin tulee fyysinen väkivalta mukaan kuvioihin. Tulevan eksäni viimeinen juopotteluputki oli harvinaisen kauhea - aina ryyppäämisen loputtua kun on jo fyysiset krapulat ohi (?) jatkuu se henkinen väkivalta, minun mielestäni kierros kierrokselta pahempana. Pelkään vanhuutta ja vanhenemista hänen kanssaan, en usko, että hän muuttuu, mutta erokin on vaikeaa monen vuosikymmenen jälkeen, myös taloudellisista syistä omassa tapauksessani. Voimia Sinulle! Pelasta itsesi ja lapsesi, miestäsi ei voi muuttaa kukaan muu kuin hän itse, jos hän tahtoisi tosissaan.
Fyysinen väkivalta on ehdottomasti vakavan tuumaustauon paikka - miten pelastat itsesi ja lapsesi. Krooninen henkisen väkivallan kohteena oleminen tehnee silti pahempaa tuhoa.
Ihan ensin; pahoittelen, että edellinen kirjoitukseni on ilmestynyt tuplana 
Toinen asia, jossa komppaan edellistä kirjoittajaa, on se, että henkinen väkivalta (vallankäyttö, alistaminen, uhkailu, kiristäminen…) voi todellakin olla paljon rankempi kokemus, kuin satunnainen/yksittäinen fyysinen tölväisy, nyrkin heilautus tms. Totean noin ihan omasta kokemuksestani, jossa joskus nuorempana olin kihloissa narsistisesti häiriintyneen, patologisen valehtelijan kanssa, joka hallitsi hyvin tuon henkisen pahoinpitelyn ja sitten ihan tuon avioliittoni kautta, jossa koin kahdesti sen, miltä tuntuu, kun nyrkki heilahtaa (ei tuntunut juuri miltään, ex-mieheni kärsi asiasta selkeästi minua enemmin).
Nuo tilanteet ovat toki yksilöllisiä, joten en missään nimessä halua vähätellä fyysisen väkivallan seurauksia!! Kuten totesin, omat kokemukseni puhuvat kuitenkin sen puolesta, että henkinen vallankäyttö ja alistaminen ovat kuormittavampia. Tietysti, JOS joku kokee fyysistä väkivaltaa käytännössä jatkuvasti, niin kyllähän siinä usein on mukana jo tuo henkinenkin vallankäyttö ja tilanne on silloin hirvittävä. Sydämestäni toivon, että JOKAINEN parisuhteessaan jonkin sortin väkivallasta kärsivä älyää hakea apua ja ennen kaikkea etäisyyttä siihen henkilöön, joka häntä kaltoin kohtelee.
Tervehdys Ane,
kuten huomaat, kyllä meitä täällä on enemmänkin, meitä parisuhteessa yksinäisiä. Ja heti aloitimme ristikuulustelun 
Ethän pahastu.
Nyt minulla on työruuhkaa, mutta palaan kyllä taas jossain vaiheessa tänne. Tulin vain lyhyesti moikkaamaan. - Eräs meistä (muistaakseni Cricket) on sanonut viisaasti: Lentokoneessakin pitää ensin laittaa happinaamari itselle, vasta sitten voi auttaa muita. Sovellettuna perhe-elämään ja sen ongelmiin, alkoholismista uupumukseen ja kaikkeen siitä väliltä, pitää ensin keskittyä omaan hyvinvointiinsa, vasta sitten jaksaa auttaa toisia. Tai löytää voimia vaikkapa lähteä suhteesta, jos huomaa, että tilanteelle ei ole tehtävissä mitään. Mitään “Eroa ihmeessä” -kehotuksia ei kuitenkaan kukaan ulkopuolinen voi antaa, koska emmehän tiedä kaikkia puolia kenenkään toisen elämästä ja tilanteesta. Voidaan vain rohkaista ajattelemaan asioita avoimesti joka kantilta, ja kenties listaamaan eri vaihtoehtojen plussat ja miinukset.
Nyt toivottelen vain mukavaa päivää ja lähden jatkamaan töitä
Hei
Ja kiitti taas Rinalda, olet kyllä “oivaltava” nainen. Tuo joidenkin nopea kehoitus “eroa ihmeessä” säikäytti. Sinä sen tajusit.
Sellaista en nyt kuitenkaan ole suunnittelemassa, sitä ollaan niin kauan oltu yhdessä ja kestetty todella paljon, nahka on paksuuntunut. On ymmärtänyt että maailma ei voi kovin ihmeellistä onnea antaa kenenkään kanssa.
Kun veljeni oli vielä pieni ja meidän äiti lauloi onnesta, niin tämä pikkumies tokaisi että: “onnea ei olekkaan”.
Lasten suusta se totuus niin monesti pulpahtaa.
Eikä lapsellamme todellakaan ole mitään hätää. Hän on aina saanut olla lapsi, oikkuineen kaikkineen.
Ane
Ehdin jo hetken ajatella, että ei kai meidän kommentit säikäyttäneet sinua pois täältä keskustelusta, Ane, mutta onneksi ei
Niin, piti oikein uudemman kerran lukea nuo omat viestini, että en kai minä ainakaan ole kehottanut eroamaan - no, en ollut. Olen nimittäin Rinaldan kanssa samaa mieltä siitä, että yksikään suhteen ulkopuolinen ei ole oikea ihminen antamaan tuollaista ohjetta. Eropäätökseen kypsyminen, jos ylipäätään eroamista harkitsee, on hyvin yksilöllinen asia ja todellakin jokainen joutuu ne mietteet miettimään ihan itse.
Etäisyyttä kaltoin kohtelevaan ihmiseen voi mielestäni ottaa myös saman katon alla. Käytännössä tuo tarkoittaa sitä, että opettelee keskittymään enemmin omaan hyvinvointiinsa ja suojelee ns. omaa koskemattomuuttaan. Meillä jokaisella kun pitäisi olla oikeus siihen, ettei itsellemme asetettuja rajoja tule kukaan rikkomaan. En tiedä, pääsettekö nyt tästä ajattelustani kiinni.
Ane, tuohon pitkään kysymyslistaani liittyen, jos koet, ettei nuo kysymykseni liippaa millään tavoin läheltä, niin se on hyvä. Vielä tulee mieleen yksi kysymys, johon tähänkään sinun ei tarvitse vastata, mutta ehkä hetken mietit asiaa itseksesi.
- Miten sinä ja miehesi käyttäydytte sen jälkeen, kun mies on fyysisesti pahoinpidellyt sinua; puhutteko asiasta, kantaako miehesi vastuun teostaan vai vetäytyykö vain selittelyjen taakse (kun siellä töissä on niin raskasta), hyvitteleekö (tekee hetken aikaa ahkerammin kotitöitä tai ostaa sinulle/lapselle jotakin tms), kääntääkö syyn sinuun vai käyttäytyykö, niinkuin mitään ei olisi tapahtunut.
Meillä ne kaksi lyömistä tapahtuivat niin, että olimme kumpikin juoneet ja minun käytökseni syystä tai toisesta ärsytti miestä (ei, en kuitenkaan syyllisty tai selittele asiaa tuolla). Ensimmäisellä kerralla panin kyllä hanttiin ja onnistuinkin. Mies siis yhden kerran huitaisi nyrkillä kohti kasvojani ja tuloksena oli mustelma, jota sitten seuraavana päivänä ihan reilusti näytin porukassa oleville aikuisille. Kerroin myös vanhemmilleni (olin silloin noin 30 v), että mies oli huitaissut naamaan. Tuo oli miehelle todella noloa ja selkeästi näin, että mies kärsi tapahtuneesta enemmin, kuin minä. Häpeä (itse aiheutettu, itseään syyttelevä) kun on melkoisen suuri rangaistus kenelle tahansa.
Toinen kerta tapahtui noin 10 vuotta tuon jälkeen. Olimme olleet yhden bändin keikalla ja juoneet molemmat, mies kyllä enemmin kuin minä. Kun menimme puolen yön jälkeen kotiin, niin laskin silloin vielä alle kouluikäisiä lapsiamme hoitaneen anopin kotiinsa (asui siihen aikaan viereisessä talossa). Yllättäen mies alkoikin vonkumaan, että hän lähtee vielä jatkamaan iltaa. Minä pyysin, että ei lähtisi ja varmastikin miehen näkökulmasta “painostin” jäämään kotiin. Tilanne päätyi siihen, että mies huitaisi nyrkillään silmäkulmaani ja lähti. No, minä yritin kylmällä kastella silmää välttyäkseni pahimmilta turvotuksilta ja mustelmilta, mutta eipä se paljon auttanut.
Seuraavana päivänä kutsuin lääkärin kotiimme. Kerroin ihan reilusti, että mies oli lyönyt silmäni mustaksi, enkä kehtaa sen näköisenä mennä töihin. Mies istui siinä vieressäni “henkisesti lyötynä” eli kovasti katuvana. Kantoi siis vastuunsa tapahtuneesta ns. pystyssä päin eli rohkeni kohdata tuon lääkärin ja myöntää syyllistyneensä vaimon lyömiseen.
No, tuostakin selvittiin eikä tuon jälkeen enää vastaavaa tapahtunut. Toki opin sen, että tietyssä juovustilassa miestäni on turha millään tavoin painostaa eli jos on jotakin “hampaan kolossa”, niin niistä puhutaan sitten selvin päin. Pääasia, että asioita ei ns. lakaistu maton alle.
Olen siis vakuuttunut siitä, että meillä auttoi se, kun näytin ikäänkuin miehelle peiliä eli pakotin hänet katsomaan silmiin tekojaan. En peitellyt, hyssytellyt saati hyvitellyt mitään.
Hei!
Olen myös samaa mieltä kuin Rinalda ja Hemmiina jokaisen on itse tehtävä ratkaisut erota vai ei. Hemmiinan teksti rajoista oli hyvä. Toiset kestää vaikka mitä ja toinen taas ei. Itselläni nuo rajat ovat olleet hyvin venyvät ja nyt yritän asetella niitä takaisin.
Ane hienoa että lapsi on saanut olla lapsi oikkuineen myös. Mutta kyllähän ne lapset aistii vain paljon meidän aikuisten käytöksestä ja kodin ilmapiiristä. Nyt jää kirjoitus hieman kesken täytyy rientää…
Kirjoittehan tas ajatuksia.
Onnea on näköjään niin monenlaista.
Minun onneni ei välttämättä tule kenenkään kanssa, eikä sitä itse asiasssa kukaan minulle anna. Onneni on sisäsyntyistä - se syntyy siitä, että nautin elämästäni, kunnioitan itseäni enkä anna pelon sanella ratkaisujani. Silloin onneani ei voi kukaan toinen viedäkään. Se on minussa, minulla, minun ikioma onneni.
Onnea matkaasi 
“…enkä anna pelon sanella ratkaisujani” - samaa mieltä, juuri näin. Kunpa pystyisinkin tuohon. 
Jos minä, tavallinen pelkoinen ja läheisriippuvainen ja vieläpä miltei alkoholiin itsekin hukkunut ihminen olen siihen pystynyt, pystyt sinäkin.
Tulee aika, jolloin valitset kumpaa rakastat enemmän - puolisoasi vai itseäsi. Minä rakastin Cricketiä enemmän ja näin tyypissä kaikesta huolimatta jotain potentiaalia
Onneksi, sillä uusi elämäni on tässä kuussa kestänyt 17 vuotta. Ja silloinhan neito on kuulemma kauneimmillaan… Köh.