Itsetuhoisuus

Lataamo
1

Kirjoitan aiheesta, koska en tunnu pääsevän eroon tuosta sisimmässäni vaikuttavasta itsetuhoisuudesta, vaikka välillä on mennyt “tosi hyvinkin”.

En oikeastaan edes tiedä mistä aloittaa. Ehkä siitä, että itse, kun olin ala-asteikäinen, perhe-elämämme ns. romuttui korkeakoulutetun isäni palaessa loppuun. Tuli alkoholismia, skitsofreniaa; en tiedä missä järjestyksessä. Jälkikäteen oon tajunnut ilmapiirin olleen sitä ennenkin jo vinksallaan. Siitä myöhemmin kuulinkin; suvussa on pidemmälti ollut mm. jo perfektionismia; “uran rakentamista”, syömishäiriöitä, neuroottistasoista ahdistuneisuushäiriötä, masennusta.

Sittemmin olen kuitenkin elänyt välissä jo kauan tavallista ja tasaista elämää, kouluttautunut jne… Mutten lopulta ole kuitenkaan päässyt eroon siitä sisimmästä itsetuhoisuudesta… Ilmaisutavat on muuttuneet ja nyt se on liika juominen.

Miten ton itsetuhoisuuden/ itsensä rääkkäämisen kanssa voi tulla toimeen, voiko? muuten kuin ei-terveellisellä riippuvuudella? mitä teillä on siitä ajatuksia/ onko niitä?

2

Lähtisin ihan siitä, että menis psykiatrille juttelemaan. Terapiaa ja mahdollista lääkitystähän tuohon tarvitsisi. Terapia olis tärkeä osa, kun siellä pääsisi nimenomaan puhumaan kaikesta tosta menneestä ja siitä miten se on vaikuttanut sun kasvuun ja miten pääsisi eteenpäin vahingoittamatta itseään. Lääkitys varmasti olis myös hyvä ja psykiatri voisi arvioida, mitä tarvitaan.

Tuntuu varmaan vaikealta noita lähteä hoitamaan, mutta loppujenlopuksi se on ainoa tie, tai sitten se itsensä turrutus, joka ei helpota kun hetkeksi.

3

Kiitokset kannanotosta Lucrezia :slight_smile:.

Psykan pkl käynnistyi vähän reilu kk sitten, samoihin aikoihin aloitin mielialalääkkeen. Siellä tulee varmasti puhuttua, kunhan saan jonkun vakkari työntekijän. Traumapsykoterapia edessä, en tiedä milloin. Tässä välissä on tullut mietittyä miten ja millä keinoin hillitä niitä itsetuhoisuudesta kumpuavia impulsseja arkielämässä, kun niitä nousee. Siis nimenomaan muita keinoja kuin se hetkellinen mielen turruttaminen :blush: .

4

Onko toi sun ensimmäinen mielialalääkitys ja tuntuuko se yhtään alkaneen auttamaan? Typerää että rauhottavien kanssa olla nykyään niin tiukkoja, niillä voisi päästä pahimpien itsetuhoisuuskohtausten yli. Unohtaisi hetkeksi se impulssin ja tuskan, ettei alkaisi juomaan tai muuhun itsetuhoiseen toimintaan. Tosin niissäkin on se vaara, että niillä alkaa liikaa turruttamaan itseään. :confused:

Toivottavasti sulla lähtee tuo homma toimimaan tuolla. Voimia ja ilmoittele miten taistelu etenee. :slight_smile:

5

Kiitti vastauksesta, todella :slight_smile:. Monimutkasia, ja vaikeita nää jutut enkä tiedä mitä tehdä. Tai no tavallaan tiedän hyvinkin jne., koska mulla on lapsi. Mutta siis; selviämään pyrin ja vielä mahd.mukavasti! Välillä tulee huono fiilis, että “kehtaan täällä valittaa”, kun yleensä juon sen kerran/vko. No, ihan sama, ite tiedän ongelmani.

6

Hei Lintuanna!

Itse yritän aihetta vältellä, koska se leimataan niin noloksi ja “huomion hakemiseksi” (vaikka kukaan ei edes tietäisi itsetuhoisuudesta, ikäänkuin kaksoiselämää). Aikoinaan (teininä) ei pystytty satuttamaan, kun tein sen itse. Rajatila on diagnisoitu, mutta tuskin kriteereitä enää täyän…

En huomannut ainakaan ikääsi, mutta itse olen +30>35v ja ollut itsetuhoinen 13v asti. Nykyään lähinnä kriisitilanteissa… Yli 14-vuotta ollut klinikan terapiassa ja nuo perinteiset sh, viiltelyt, im-toiveet& yritykset, päihteet jne ollut käytössä… Kh:n aikana laihdutus, iv-käyttö ja viiltely. Kaksi viimeistä periaatteessa lasken saman kategoriaan, viimeinen vaihtoehto, ellei saa pahaa depistä pois tiettyyn aikan mennessä… (Lievempiäkin keinoja on satuttaa itseään ja aiemmin muutamia vuosia sitten, saatoin ottaa lähes mitä tahansa extempore; jotta saisin paskan olon ohi.) Päivä kerrallaan, välillä minuutti… Yritän lykätä ratkaisun tekemistä, vain siten voin oppia elämään ilman itsetuhoisuutta…

Itselleni tärkeimmät asiat ovat olleet luotettavat ihmiset (terapiassa), työskentely itseni kanssa estäen mahd pitkään itsetuhoista käytöstä+avun hakeminen (omat resurssit, ennakointi, ei tietoista petaamista vaan ennemmin päätös->pettymys, asioiden käsittely) sekä pitkäjänteisyyden opettelu. Vajaan vuoden ajan mindfullness on auttanut älyttömästi…

Itse olen käynyt lapsuuden tapahtumat yms läpi klinikan omahoitsun kanssa ja he ovat olleet se peili, jota vanhempieni olisi pitänyt olla minulle. En ole todellakaan täysin päässyt kaikesta kontrollista, mutta tasoa olen saanut laskettua. Lisäksi elämä on helpottunut sekä iän & asioiden yksinkertaistumisten takia. Töitä olen tehnyt ja vanhempiini pidin vuosia neutraalihkot välit, etteivät pääse vaikuttamaan uuteen minäkuvaani liikaa…

Itsellänikin perhe-muutos aiheutti (viimeisenä niittinä mm kiusaamisen lisäksi), etten ollut vuosiin ollut tietoinen, kuka olen. Kun muiden (sairaiden) tarpeet menevät edelle. Pääpiirteet tuohon vertaitukiketjuun olen kirjoittanut… Aikaa vie, ja toisen ihmisen ymmärrys sekä kuuntelu & KIINNOSTUS. Kukaan kaksa puhua ihmiselle jota ei kiinnosta! :unamused:

Voimia prosessiin!
Molemmille voimia harmaaseen syksyyn! :confused:

7

Malibulta hieno teksti ja yritän tähän väliin vielä sanoa, että omasta mielestäni itsetuhoisuus (olen itse sitä harrastanut nuorena alkoholilla, pari im-yritystä, muilla aineilla ja vanhempana viiltelyn keinoin, koska henkinen olo oli niin tuskallinen, että kipua halusi edes jotenkin hellittää) ei todellakaan ole mitään huomionhakua vaan ihan todellinen ongelma. Jos joku leimaa sen sellaiseksi, siis huomionhakuisuudeksi, niin se on todella hänen ongelmansa. Ymmärrän kyllä, että Malibu vältät siitä puhumista tuon leiman takia täällä varsinkin ja niin minäkin pääosin.

Sitten vielä sellanen juttu Lintuanna että uskalla kirjoittaa täälläkin, jos siltä tuntuu. Ei omia ongelmia voi vähätellä, jokainen tuska on henkilökohtainen. Täällä lataamon puolella ei kukaan ainakaan tähän asti ole mielestäni dissaannut toisia tai vähätellyt muiden ongelmia. Joten jos tuntuu siltä, että sinulla on ongelma, niin sinähän sen tiedät parhaiten - ei kukaan muu. Olet aivan yhtä oikeutettu puhumaan siitä kuin muutkin, vaikka jonkun ongelmat vaikuttaisivatkin pahemmilta sun mielestä.

Voimia täältäkin molemmille!

8

Kiitos.

Inhottavaa, jos leimataan huomionhakuiseksi :unamused: . Se on todella jotain ihan muuta. Ite en ole muutenkaan yhtään mielelläni huomion kohteena, päinvastoin.

Toi, mitä mainitsitte puhumisesta luotettavalle ihmiselle, on varmaan mulla edessä. En oikeastaan tiedä edes miksen ole koskaan tästä puhunut, vaikka olen pätkän terapiassakin käynyt jossain vaiheessa. Ehkäpä nyt on siis aika. Oma fiilis on, että kun ton juomisen jätän, niin tämä asia mua seuraa muuttaen vaan ilmaisumuotoaan. Tod.näk.laihdutus-liikunta rääkki olisi sit taas ovella kolkuttelemassa.

Kiitos ja voimia teille kumpaisellekin! :slight_smile:

9

Ei täällä varsinaisesti mun mielestä koskaan ole leimattu huomionhakuiseksi, mutta kai sitä leimaa pelkää. Mä luulen että me ollaan kaikki samaa ikäluokkaa, olen siis 35 v. Mulla alkoi oireilu 14-vuotiaana paniikkioirein. 14-16 v. sairastuin anoreksiaan ja sen jälkeen bulimistyyppiseen syömishäiriöön. Nykyään olen normaalipainoinen mutta olen 20 vuoden ajan laskenut kaloreita ja katsonut, etten liho tietyn kg määrän yli. Tietysti haluaisin olla paljon laihempi ja näen itseni eri silmin, kun esim. mieheni minut näkee.

Olen siis syönyt masennuslääkkeitä nyt jo 20 vuotta, eivätkä tunnu tehoavan muhun enää. Kaikkea on kokeiltu ja vaihdeltu ja yhdistelty lääkkeitä yms. Mulla on nyt dignoosina vakava masennus. Mä viiltelin itseäni vasta vanhempana ja salaa toki (peitin kaikki haavat) nyt olen yrittänyt päästä siitä eroon, koska se ei ratkaise mitään, ei auta kun hetken ja saa mieheni olon huonommaksi, eli satuttaa läheisiäni. Yritän olla satuttamatta läheisiä, se on yksi tapa jolla saan pidettyä itsetuhoisat impulssit kurissa. Sitä paitsi mulla on jäänyt niin törkeät arvet noista, kun viiltäminenkin alkoi menemään kerta kerralta syvemmälle. Ei ne mua itseäni kyllä häiritse, mutta en mä niitä lisää tarvitse.

Yritän mennä päivä kerrallaan mieheni kanssa. Hänellä on nyt todettu myös keskivaikea masennus, mutta eihän se ihme ole kun on yli 15 v. ollut naimisissa masentuneisuuteen taipuvaisen ihmisen kanssa. Musta tuntuu, että hän on nyt huonommassa kunnossa kun minä, koska tämä kaikki on hänelle uudempaa. Yritän vain olla tukena, niin kun hänkin on ollut ja on vieläkin minulle.

Niin joo mä olen luopunut kokonaan aineista ja alkoholista, elämä on muutenkin vaikeaa. Joten noiden aineiden takia sen saa vielä tuplasti vaikeammaksi ja olonsa itsetuhoisammaksi - ainakin laskuissa. Alkoholilla lähes pilasin koko elämäni, että siitä on helppo pysyä erossa.

Kirjoitelkaa ihmeessä lisää, jos siltä tuntuu!

10

Mulla aukeni silmät kun tajusin itsetuhoisuuden kaavan muistuttavan melkoisen paljon samaa kaavaa kuin riippuvuudet: on jokin tunnetila joka tuntuu ylivoimaiselta kohdata niin sitä pakenee aineeseen/viiltelyyn/paastoaemiseen/im-suunnitelmiin tai yrityksiin you name it. :unamused: Ja varsinkin jos on herkkä tai voimakkaasti tunteet kokeva ihminen niin ne ahdistukset voi olla ihan omaa luokkaansa, enpä voi siis ketään moisesta toiminnasta syyttää ja on julmaa kutsua sitä huomiohakuisuudeksi kun kyseessä on enemminkin yritys hallita sitä omaa oloa edes jotenkin.

Im-yritysten varalta on hyvä olla valmiina jonkinlainen kriisisuunnitelma, miettii valmiiksi vaikka asteikolla 1-10 olon mukaan mitä kannattaa missäkin vaiheessa tehdä, koska ois syytä soittaa kaverille/puolisolle/omahoitajalle ja kriisipäivystyksen numero kännykkään valmiiksi. Lievempään oloon voi lämmin suihkukin tms. auttaa. Ja jos oikein tiukka paikka tulee ja pelkää ettei tule hädässään otetuksi vakavasti niin lain mukaan meillä täällä on olemassa oikeus ns. turvavuorokauteen osastolla eli jos suoraan sanoo hoitotaholle että meinaa tappaa itsensä ja haluaa turvaan niin osastolle pitää päästä vuorokaudeksi hoitoon. Vaikkei vuorokaudessa ihmeitä tapahdu niin siinä ajassa jo saattaa pahin kärki itsetuhoiselta ololta taittua.

Mitä tulee laajemmin itsetuhoisuudesta pääsemiseen, se on prosessi joka alkaa sen tunnistamisesta että itsetuhoisuutta on. Sama kuin addiktion kanssa. Ja tosiaan sitä itsetuhoisuutta voi olla niin monen sorttista, jos ei muuta niin rääkkää itseään sitten just liikunnalla tai vaikka sillä että kieltäytyy juomasta vettä… :unamused: Siitä tavasta pääseminen vie aikaa ja terapia on varmasti hyvä. Mindfullness, erilaiset hengitysharjoitukset yms. on myös hyviä kun opettelee kohtaamaan niitä tunteita, joita itsetuhoisuudella välttelee. Mutta niitä pitää opetella jossain muussa mielentilassa kuin täydessä kriisissä, mielellään hyvinä/parempina päivinä niin niitä saa sitten ikään kuin takataskuun valmiiksi huonompia hetkiä varten.

Toivottavasti ei nyt ihan paasaamiseksi mennyt, tsemiä kaikille täältäkin. <3

11

Hyvä kirjoitus Valontaika! Tottahan se on, että todella tuossa toistuu sama kaava, halu hallita tunteitaan edes jotenkin ahdistuksen tai kriisin kohdatessa, kun ei kestä kohdata niitä raakana. Eri tavoin, jokaisella tapansa. Tosiaan olisi hyvä yrittää hallita niitä jotenkin muuten, mutta se on vaikeaa. Jos tottuu johonkin toimintaan ahdistuksen kohdatessa, niin helposti toistaa aina samaa kaavaa, kun huomaa sen helpottavan.

Mä luulen päässeeni pahimmasta itsetuhoisuudesta eroon. Eikä mulla nykyaikana ole enää aikomusta tappaa itseäni. Silti kriisin kohdatessa käyttäytymiseni on todella sekavaa. Järjetöntä itkua, huutoa ja sen jälkeen seuraava masennus ja puhumattomuus. En osaa käsitellä kriisejä, mutta yritän hoitaa asiaa.

12

Niiden samojen kaavojen muuttaminen tosiaan on ihan hemmetin vaikeaa. Se on ihan ihmiseen neurologisesti sisäänrakennettu juttu että vaikeassa tilanteessa valitsee lähes automaattisesti sen toimintatavan mikä viimeksi on helpottanut nopeiten oloa. Siksi kannattaakin mielestäni käyttää “kaikki keinot” jos haluaa jotakin muuttaa, vertaistuki, terapia, lääkitys, harrastukset, läheiset jne. ja siltikin olla armollinen itselleen vaikkei aina menisi ihan putkeen ja sit antaa itselleen ihan valtavasti arvostusta ja krediittiä kun onnistuu muuttamaan jotain itsetuhoista toimintatapaa vähemmän tuhoisaksi.

Toi järjetön itkeminen kriisissä kuulostaa juuri tällä hetkellä jotenkin niiiin tutulta. Tää on ihan hirveen rankkaa mutta sekin on askel eteenpäin jos on pahimmasta itsetuhoisuudesta päässyt, tunnistaa niitä omia haasteita ja pyrkii niitä muuttamaan. Se on jo paljon enemmän kuin mihin moni muu kykenee koko elämänsä aikana. Mä nyt vetoan uudestaan tähän neurotieteeseen mutta se on ihan tutkittu juttu että ihmisen aivot ei kriisissä toimi kuten tavallisesti ja ihan paniikkitilanteessa ei voikaan vaatia itseltään täysin järkevää toimintaa. Puhuminen jossain vaiheessa saattaa helpottaa oloa.

13

Se on kyllä jännä juttu, mutta niin totta. Tuo koko neurologisesti ihmiseen sisäänrakennettu juttu. Ongelmissa ja ahdistuksessa sen saman tien valitseminen mikä on aiemmin auttanut. Todella vaikea näitä toimintatapoja on muuttaa, mutta ei auta kun yrittää.

Sitä se elämä tuntuu olevan, yrityksiä ja epäonnistumisia. Harmillista, että itselleen ankarat ihmiset (kuten minä, moni muukin tällä foorumilla ja aika yleisesti masentuneet ihmiset yleensäkin) eivät yleensä näe niitä pieniä onnistumisia. Itse yritän nyt pitää onnistumisena sitä, että yleensäkin käyn nyt terapiassa. Koska tapaamiseen meneminenkin tuntuu usein todella vaikealta, mutta se jo on onnistuminen että pääsee lähtemään ja avautumaan vähän.

On sitä kyllä kavennut ton pahentuneen masennuksen takia tää elämänpiiri aika vitun pieneksi. Sit tuntuu, että ei vittu miten säälittävää että onnistuminen on sitä että pääsee ulos asunnostaan. Muistoissa se, mitä ennen oli. No, pienin askelin, eihän sitä muutakaan voi. :unamused:

14

Olipa hyvä lukea teidän kummankin kirjoituksia täällä, taas :slight_smile:.
Mulla on nyt meneillään vaihe, missä yritän päästä siitä kapeutuneesta elämästäni, ottaa raakana kaikki mitä elämä eteen heittää ja muuttaa itelleni vahingollisia tapoja toimia. Vaikka olo on sinänsä aika paljonkin parempi kohta 4vkon alkoholittomuuden ja lääkkeettömyydenkin jälkeen, niin jumalavita miten vaikeaa on päästä täältä. Vaikka energiaa on, pyörin silti kotona ahdistuksineni enkä saa loppupeleissä juuri mitään aikaan. Sit menen ja esim.juon liikaa kofeiinipitoisia juomia, vaikka tiedän vuosien kokemuksella senkin tekevän vain pahaa mulle, ja jossain vaiheessa huomaan kellon olevanki jo niin paljon, että voi lakata yrittämästä. Ja pyörimästä sitä hiton ympyrää :imp: . Täällä kotonakin olis vaikka mitä puuhailtavaa, ennen maalasin, tein käsitöitä, luin jne. Mutta ei. Syksyllä ainakin mua kyl auttoi se, kun aloin antamaan posit.palautetta ihan sinänsä pienistä perusjutuista; aamutoimet, puen ja meikkaan vaikken lähtis minnekään… Sekin on muuta kuin sänkyyn jääminen, mitä sitäkin ennen tein. Ja noihin nähden, L., terapiaan meno vielä paljon isompi :wink: .
Mutta juu. Tosiaan pienin askelin eteenpäin, muuten sitä luovuttaa liian suurten tavoitteiden/vaatimusten takia. Mulle varmaan käy niin taas nyt. :stuck_out_tongue:

Voimia! Ja armollisuutta itseä kohtaan <3

15

Hyvin sanottu!

Hienoa että jo 4 vkoa ilman alko/lääkkeitä, onnittelut

Toi myös tärkeää että palkitsee kehuu itseään IHAN PIENISTÄKIN jutuista niin siten saa itsensä käyntiin pois sieltä kierteestä oravanpyörästä

Itse en saa nukuttua eli illaksi virkistyn jne kierre luo väsyn ja alko/lääkkeet ja aina myös itsetuhoisuuttakin…

16

Heips torpanäijä! Mullakin unihäiriö ja väsymys ylipäänsä oli/on omiaan aiheuttamaan kaikkea turhaa p***aa. Silloin nimenomaan nopeiden helpotusten saaminen nousee etusijalle. Ja mullakin oli tosi vahva tapa sit juoda siihen.

Sun uni ja säännöllinen rytmi olis varmaan ensisijaista hoitaa kuntoon? Mulla se meni niin, että vasta, kun ite sain psykan polin kautta noihin avun, sain voimia ylipäänsä keskittyä raitistumiseen ym. Siis jos siihen haluaa pyrkiä. En mä ole tehnyt mitään lopullisia lupauksia itsekään, en usko niihin. Kuukauden juomattomuus on nyt kuitenkin antanut paljon hyvää, vaikka aikamoista vuoristorataa tää tuntuu välillä olevan :mrgreen: .

17

Joo olet oikeessa, kuka tahansa (luulen) alkaa sekoon ja hakeen apua vaikka viinasta jos ei saa nukuttua ja oravanpyörää poikki

Toi säännöllinen elämänrytmi on mulle vierasta ja vaikein asia varmaan kun aina luulin et pystyn nukkuun missä ja milloin vaan, vaan erehdyin…

Mulla toka päivä menossa ja 1 kk tuntuu iäisyydeltä odottaa, onneksi olkoon, samaa tsemppiä! :slight_smile:

Paljonko joit esim viikossa ja kauanko? Oliko putkia vai aina sillöin tällöin “jatkuvasti”? :slight_smile:

18

Hyvä että täällä on tällainen ketju. On paljon sanottavaa.

Masennusta lähes kymmenen vuotta takana, psykoterapiaa melkein kolme vuotta. Puoltoista kuukautta sitten yliannostus rauhottavia ja nukahtamislääkkeitä. Sen jälkeen 5 vkoa intensiivistä hoitoa, mutta itsetuhoisuus otti vallan: taas yliannostus ja lanssilla päivystykseen. Muutenkin itsetuhoajatukset koko ajan mielessä, vaikka hoito näyttäis tepsivän. Se on kuin huume, tieto siitä että tästä paskasta pääsee koska vain pois, jos vähän liikaa ottaa pillereitä.

Viimeisimmän yliannostuksen aiheutti Ketipinor. Sain reseptiksi sellaisen annostuksen, jolla saa hengen itseltään. Nyt puolet siitä jäljellä eli yli 50 tabua. Vedänkö vessanpöntöstä alas vaiko koitan viedä apteekkiin?

19

Niin ja unohtui kertoa: alkoholi on myös iso ongelma mulla. Antabus, Revia ja AA kokeiltu siihen asiaan. Viinapiru silti kummittelee päässä. Alkoholi on iso syy mulla itsetuhoon: miksi en pysty raitistumaan vaikka haluan?