oletko koskaan viillellyt itseään peittääkseen sisäistä pahaa oloa? Esim. laskuissa tai jtn… tai jonkin muun syyn vuoksi…? oletko kärsinyt arvista? ja miksi olet viillellyt? kokemuksia kaivaten… tuomitsijat älkää vaivautuko kirjottamaan…
Olen viillellyt itseäni parina eri ajanjaksona, 16-vuotiaana ja 20-vuotiaana. Ehkä tuolloin 16-vuotiaana se oli huomionhakua, mutta myöhemmin viiltelin ahdistukseen ja vitutukseen ja kerran refloissa. Arpia on 4, mutta yhden päälle otin tatskan, kun oli joka tapauksessa ottamassa siihen kohtaan käteä, niin otin sitten arpikäteen. Ei nuo viiltelyarvet sinänsä harmita, koska on leikkausarpiakin ja ne ovat paljon pahemman näköisiä.
En ole viillellyt, enkä tule viiltelemäänkään. En myöskään tuomitse ketään, jos se kerran helpottaa. Mutta valtimoon ei varmaankaan kannata viillellä. Toki tuommoisen “ensiapukeinon” jälkeen kannattaa ottaa yhteys lääkäriin, kyllähän ne vähän rumia on ne arvet.
Onkohan totta, kun minusta tuntuu, että itseään viiltelevät lähinnä nuoret naispuoliset ihmiset?
Voi hyvin olla, että vain tytöt/naiset viiltelevät, itse olen nähnyt vain yhden pojan, jolla oli viiltelyarpia. Eräs ystäväni viilteli ala-asteella, koska hän matki yhden nuortenkirjan päähenkilöä, joka viilteli ja esitteli arpiaan sitten koulussa. Vanhemmilleen ei niitä näyttänyt, vaan käytti kotonaan vain pitkähihaisia paitoja.
Minun puolestani ihmiset saavat viillellä itseään niin paljon kuin haluavat, mutta jos sen tarkoitus on vain saada huomiota, niin sitten en halua kuulla asiasta. Eräs ystäväni nimittäin viilteli monta vuotta ja myös tumppasi röökejä käsiinsä ja kulki kaikkialla lyhythihasissa paidoissa, jotta arvet näkyivät. Henkilö väitti myös olevansa koukussa tuohon tumppaamiseen sen jälkeen, kun oli kaksi kertaa niin tehnyt. Meni usko kaikkiin tyypin juttuihin.
Olen viillellyt mutta en itsetuhoisesti/kiksien saamiseksi yms, eka joskus ala-asteiässä pintanaarmuja “oon kova jätkä”, sit myöhemmin esim tripillä olles ikuistanu jotai vitun “valaistumisia” keittiöveitsellä (en niin sekasi ettenkö ois vältelly suonien aukomista…). Hyvin vähän noita arpia kuitenkin on. Ymmärrän syyn miksi masentuneet viiltelevät mutten arvosta yhtään sitä että ollaan oikein ylpeitä niistä arvista.
minä olen kerran kamalassa olossa polttanut itseäni tupakalla käteen ja häpeän arpea ja koko typerää tekoa. Kyllä mun kokemuksen mukaan näitä juttuja yleensä häpeillään, niinku kuuluukin miksi pilata itseään jollain rumalla. ok jos ahdistaa ihan karseesti niin pitää ottaa sillon se lääke tai drinksu sen takia ne taas on olemassa.
Olen sitä harrastanut ensimmäisen kerran joskus ala-asteella… Ekat kerrat oli sellaisia naarmuja, mutta sitten sitä pikkuhiljaa huomasi, ettei mitään ns. pahaa tapahdu, vaikka vetääkin vähän pidemmälle ja syvemmälle, päinvastoin, tulee parempi olo. Olen myöskin itseäni polttanut tupakeilla.
Ja kyllä, häpeän arpiani ja esim. töissä pitää olla pitkähihainen vaikka olis +30C, ja muut kyselee, et “mikset nyt kääri ees hihojas”, kun selityksenä usein, että ei ole mitään sen pitkähihaisen alla… Nyt ei ole tullut ainakaan yli vuoteen moista tehtyä, mutta tiedän, että pahan paikan tullen siihen on taas helppo turvautua…
Hyvin harva tietää, ja ne jotka tietää, osaa olla asiasta hiljaa. Kerran kyllä ystävä kysyi, että miksi olen viillellyt, eikä se voinut ymmärtää vaikka itse on piikkikoukussa… En väitä, että sama asia, mutta silloin pitäis kyllä vähän osata yhdistää asioita…
Oon harrastanu tuota n.13-20 vee, joskus jopa vanhempana 
. Yritin alus ilm. hakea apua tai jotain. Äiskä kysy kerran tahdonko jonnekin puhumaan, sit alko kotona vain veitsienpiilotus, jos olin kännis (sain olla kännis ala-ikäsenä kotona). Mul on ranteet täys arpia ja yhdes ku ois ollu oikea kohta, ni ois varmaa menny sit valtimo auki…
Syy tuohon oli, et mä olin niin masentunu, oli syömishäiriöit, tuntu ettei kukaa välitä, päihteetkää ei ajan pahaa oloa pois, en tahtonu elää; joten jotta mä edes tunsin JOTAIN, piti viiltää et yleensäkin näin et olin hengissä. Se et musta vuosi verta, lämmintä verta vaikka olo tuntui aivan epätoivoiselta ja toivoin vain olevani kuollut. Silti olin elossa ja viiltely auttoi hetken aikaa. Joskus tuli jotain rituaalejakin, mut pääasias purin sil ahdistusta…
Muistan kuinka vaiketa tuosta oli päästä eroon ja tänään mietin tuota kun oli tosi vaikeaa koulu-läksyjen tekemisessä ja tekis miel lopettaa koko koulu, mut läheiset painostaa jatkamaan. Yleensäkin oon tehny kuten toiset tahtoo, joten se varmaan osaltaan aiheutti tuota viiltelyä, ku piti toteuttaa vanhempien tahtoa ja ei voinu kenellekään puhua asioista; piti vain yksin kärsiä ja mun on paljon helpompi käsitellä pahaa oloa fyysisesti kuin psyykkisesti… 
Onnistuin kuitenkin lopettamaan ja kyllä käytän kesällä lyhythihaisia paitoja, mul lähinnä ne arvet on just ranteiden kohdalla, ku yritin oikeasti ranteita auki viiltää välillä. Joissain tilaisuuksissa käytän rannekoruja tms. ettei arvet näkyis, yleensä pyrin pitämään käsiä siinä asennossa, ettei niitä huomattais; sit ku on viäl entiset piikitysjäljetkin peitettävänä. Pari kertaa joku baaris on huomannu, ja oon nopee kuitannu sen, et “nuorena tullu hölmöiltyä ja oltua itsetuhoinen, et en enää todellakaan käyttäydy noin”. Mä en todellakaan ois halunnu et kukaan näkis niitä. Silti tavallaan oon nyt iloinen et mulla on ne, koska niistä muistan kuinka helvetin vaikeaa mul silloin oli ja mä selvisin siitä. Nyt mun itsetuhokeinot on paljon lievempiä mut silti mua ahdistavia, kuten retkahtaminen bubreen ja tietenkin iv-käyttöön, melkein sama ku viiltely 
Onneks tuota ei tapahdu usein…
En tuomitse ketään paitsi itseni koska arpieni ja niiden häpeän takia jouduin lopettamaan kaksi harrastustani. Salibandy ja noh, kolme eri taistelulajia. Lyhythihaisessa paidassakin minut näkee vain kavereitteni kesken sisätiloissa. Viimeksi vedin ventit puolitoista vuotta sitten eli 26 vuotiaana kovassa humalassa syyttä suotta. Tai onhan siihen syyt. Ne ovat syvällä sisällä jonkinlaista tyytymättömyyttä itseä kohtaan. Jotain mikä ei tule ulos.
Viimekeväänä yritin, mutta en pystynyt enään. Alkoholilla on ollut osuutta asiaan joka kerta ja kerran meinasi mennä koko elämä kun rikkinäisellä pullolla iskin pitkittäin. Se oli tosi kipeetä aikaa. Kaikkea on kokeiltu veitsistä hehkulampunsiruihin. Epätoivoisin yritys ehkä vetoketjulla. Itsetuho on kyllä yhä tallella. Se tuli todistettua viimejoulun alla kun kaverit joutui takavarikoimaan minulta rautaputken, koska hakkasin sillä itseäni päähän.
Ei arvet minua enään haittaa, kunhan pysyvät piilossa. Tulipa vähän paha mieli kun kertasi taas näitä asioita. No, en ainakaan tänään viiltele itseäni.
En oo viillelly itteäni enää moneen vuoteen mut toi häpeä on vieläki vähän liianki tuttu päivittäinen tunne. Mua tuomitaan pelkästään arpien perusteella eikä monet ymmärrä et se nyt vaan on yks asia mun menneisyydessä, josta en pääse eroon vaikka haluaisin. Arvet ja niiden tuoma häpeä rajottaa elämää aika paljon, mut pikkuhiljaa niiden kanssa vaan oppii elämään. En edelleenkään ole mielelläni lyhythihaisessa paidassa vieraiden nähden mut oon yrittäny olla antamatta arpien pilata mun loppu elämää. Ne on mun elämässä yks sellanen asia mitä en voi muuttaa ja suurin työ on saada ittensä hyväksyy se…
Kyllähän se yleensä niin menee, että miehet purkavat pahaa oloaan ulospäin, naiset sisäänpäin. Yleensä siis, poikkeuksia löytyy tietenkin! Niin kuin aina kaikissa asioissa.
Jotain pikkunaarmuja olen joskus nuorempana itseeni raaputellut. Jonkinlaista uhoa/ kapinaa kai? Olin kyllä silloin vähän masentunut… Kerran viilsin ranteet auki, mutta se ei johtunut itsetuhoisuudesta, vaan siitä et halusin erään tilanteen poikki. Aika pienillä haavoilla selvittiin. Myös minä otin sen isomman päälle tatskan, vaikka aika huomaamattomat arvet olikin.
Voi myös viiltää ihonsa auki siksi, että on niin paha olla ja tuntuu, ettei pahaa oloa saa ulos kuin ihon kautta…viiltämällä sen ihon auki…selvinpäin…
kyllä mä oon viillellyt varmaan kohta kymmenen vuotta itseeni eri syistä enemmän tai vähemmän riippuen onko mulla ollut hyvä vai huono olla.
eli toki laskuissa, riitatilanteissa, kaikessa mistä tulee mulle olo et oon huono jotenkin, sit puran sitä itteeni.
arvet kyl nolotta tosi paljon niitä on kädet ja jalat täynnä…tosin jo suurin osa hyvin vaalentuneita onneks. et ei oo kyse kyl ollu mistään huomionhausta, vaan ihansiitä pahasta olosta ja kykenemättömyydestä käsitellä asioita oikein.
[quote=“dark magus”]
no niin… kännissä väänsin huvikseni myös joskus jotain pikkusia naarmuja käteen joskus joista jäi muutama jälki. pointtia en vieläkään tiedä, mutta kyseessä oli kai joku “hälläväliä”-juttu tai omalaatuinen protesti. humalaisen äkillinen päähänpisto"
…"mutta siis en tosiaan ole harrastanut itse asiaa, itsetuhoista viiltelyä.
"ei… olenhan, silloin kun paras ystäväni murhasi itsensä minulla oli aika huono olo ja nirhasin puukolla jonkun ristin tms. käteen. eipä se syvä ollut kun on yli kymmenen vuoden saatossa kadonnut tai muuttunut koska joskus on pitänyt puolustaa itseään. "
Tosiaan itse en ole itseäni viillellyt mutta mieheni (reilusti yli kolmenkymmenen jo) viilsi eilen kännissä pitkän haavan vasempaan käteensä(ei kuitenkaan itsetuhoisena ja “väärälle puolelle”).
Syy tähän oli se että yhteisen tuttumme mies oli kuollut äkillisesti ja tapaturmaisesti ja miehelläni oli vain niin kovin paha olla. Se pelästytti minut todella ja tuli olo, että “tunnenko sua lainkaan”.
Hänellä on pieni poika joka tosin asuu äitinsä kanssa mutta tuli vaan sekin mieleen, että mitäs jos poika olisikin ollut isänsä luona…kun järkytys oli minullekin kova. Ymmärrän että on paha olla, mutta tuskinpa se itsensä viiltely kuitenkaan sitä pahaa oloa vie pois, vai kuinka?
En tosiaan halua tuomita häntä, mutta en myöskään halua toista kertaa nähdä hänen viiltelyään.
Noita näkee aika paljon kyllä sekä tytöillä että pojilla. Katkolla oli yksi nuori sälli, jolla oli tosi törkeän näköiset jalat. Ei sekään käsiään ollut viillellyt, mutta jaloissa oli semmoiset sentin paksuiset jäljet. Hirveän näköistä. Kiva loppuelämä kattella niitä sitten… No sama juttu tatskojen kanssa tietysti. Onneksi en joudu mitään nuoruuden radikaaliaikojen tatskoja katselemaan itsessäni. Yksi kaveri teetti käteensä semmoisen “söhrön”. Siis se vaan veti paperille eestaas viivaa ja sanoi, että pistä tuohon kyynärvarteen. Se näkyy vähän kämmenessäkin, eli pitkällä paidallakaan ei saa peittoon. En tiedä, kuinka paljon sitä se nykyään haittaa, mutta kyllä se muokkaa persoonallisuutta, että joutuu elämään tommosten fyysisten näkyvien juttujen kanssa.
Itsetuhoisuutta ja radikaaleja juttuja on monissa muodoissa… Mutta kun niistä jää ulkoisia jälkiä, jotka mielummin haluaisi unohtaa…
Kyllä itsekin myönnän syyllistyneeni - oli pakko kokeilla joskus 19-vuotiaana vetää pari viiltoa reiteen. Kyllä ne vielä siinä näkyvät, vaikkeivät mitään hirveen syviä olekaan. Onneksi ei tullut näkyvämpiä arpia tehtyä. Kyllä nyt hävettäisi.
Menee nyt taas off-topiciksi, mutta pakko sanoo kun aiheeseen liittyy. Mulla on toisessa ranteessa, sisäpuolella, sellainen tatuointi, josta PITI tulla hieno. Olin itse piirtäny ja suunnitellu sitä ties kuinka kauan, ja sit kun se piti mennä hakatuttamaan, niin olikin niin perkeleen kiire, ettei voinut odottaa että sais rahaa ja menis ammattilaiselle… 
No, sen sitten tietää miten siinä kävi: ihan hemmetin rumahan siitä tuli. Eikä lainkaan sellanen kun olin itse ajatellut. Nyt oon katellu sitä tossa ranteessa kymmenisen vuotta, ja miettinyt millaisen peitekuvan siihen vois laittaa.
Mutta HUOM! Mua ei tosiaankan kaduta se itse tatuointi, se on osa mua. Harmittaa vaan et piti olla taas niin kärisimätön, ettei muka ollu aikaa siihen, et se olis tullu kunnolla tehtyä. No, sen kaverin kaverin piti kyllä olla hyvä, oli kuulema tehny useimmillekin tän kaverin muille kavereille… Joo, en usko että se enää meni suosittelee tätä tyyppiä kenellekään!
Mut vielä mä joku päivä keksin siihen hyvän peitekuvan. Ja sit on taas kaikki hyvin. 
Mulla oli tosi lähellä etten ottanu semmosta pientä tikku-ukkelia - siinä oli semmonen idea jota en nyt tässä viitsi lähteä avaamaan. Ei mua kauheasti harmittaisi, jos se nyt jossain olisi, mutta toisaalta olen iloinen, että en ottanut. Mutta samahan se on kaikkien asioiden kanssa. Niistä tulee osa elämää tykkää niistä tai ei.
^^ mulla on about puol koko kädestä tatskaa ja välillä harmittaa ettei sitä saa piiloo.
esim tapauksia vois olla: työhaastattelu, mielenosotus/mikä vaan poliisin kanssa tekemisissä olo, jonkun vanhemman ihmisen ensitapaaminen…
hmm no mut yleisesti ja just tähänkin topikkiin sopivasti kyl mua harmittaa vitusti enemmän viiltelyarvet ku toi.
Olen useesti 15-23v tuota harrastanut kausittain. Huomionhakuu se on pelkästään ollu. Itsetuhokausina aina ku on sen 180 pv vetäny putkee, alkaa se veitsiki jostain “lapsellisesta” syystä olla kaveri. Ja arvet vituttaa, ihan sairaasti. Varsinki ku ne on tollee aikas näkyvil. Aina vaikutuksen alaisena ventit on syntyny. Minkäs teet; täytyy toivoo, ettei enää tarvi itteensä noin konkreettisesti satuttaa, ku sitä alitajuisestikin tekee nii helw paljo 
Terve vain, olen uusi palstalla. Hmm jokseenkin vapauttavaa, että kaikkia viiltelijöitä tuntuu yhdistävän kollektiivinen häpeä arvista. Itse olen viillellyt 13- vuotiaasta asti ja kyse ei todellakaan ole huomionhakuisuus vaan keskustelussa jo mainittu eskapismi. Kivun avulla saa keskitettyä tunteet pois pahasta olosta.
Itsekään en kehtaa enää käyttää lyhythihaisia paitoja, ranteet ovat törkeän rumaa katsottavaa. Lisäksi olen poltellut känni- ja douppipäisssäni itseeni tupakalla sekä erilaisilla koruilla erilaisia jälkiä. Lyhyitä hameita en voi enää käyttää, sillä jaloissa on kuusi todella syvää jälkeä viimeisimpään sekoamiseen liittyen. Typerä harrastushan tämä on. Ja elämää rajoittava…