Terve vaan,
Olen lueskellut palstaa epäsäännöllisen säännöllisesti (kiitos hyville kirjoittajille, olen saanut teiltä paljon!), mutta nyt tuli vapun lieveilmiöiden laukaisema ahdistus ja tarve kirjoittaa jotain.
Ne kahdenkympin molemmille puolille osuvat viitisen vuotta olivat kohdallani (suomalaisittain) keskivertokosteaa aikaa. Pari-kolme vuotta sitten alkoholinkäyttö alkoi vähentyä ilman sen dramaattisempia raittiuspäätöksiä. Tympääntyminen tenuttamiseen tuli oikeastaan yllättävän nopeasti. Se ei kuitenkaan tarkoita, että eläisin nyt aivan ihanaa, raitista, tervettä kypsän aikuisen elämää.
Avomieheni juo. Hän ei ole rappioalkoholisti, mutta alkoholi on teinivuosista lähtien ollut kiinteä osa hänen vapaa-aikaansa. Hänen alkoholinkäyttönsä ei sinänsä ole minulle ongelma, paitsi
A) kun se (toisinaan) lähtee täysin lapasesta ja
B) siltä osin että välillä tuntuu, ettei hän oikeastaan ole edes oikein kiinnostunut muusta kuin siitä viinan lipittelystä “kavereiden” kanssa. Sen jälkeen kun minä lopetin dokaamisen, havahduin vähitellen siihen, ettei meillä ole enää oikein mitään yhteisiä harrastuksia.
Vappuhan se tietysti oli se mikä taas sai miettimään tätä. Hän soitteli lähtevänsä tänään “kaverin” luo käymään (Heidän ystävyytensä luonteen voi summata toteamalla, etteivät he ole tainneet koskaan edes tavata niin, että molemmat olisivat olleet täysin selvin päin. Aina, kun hän sanoo menevänsä tämän tietyn tyypin luo, tiedän jo etukäteen, että reissu venähtää useamman päivän mittaiseksi.) Huomenna olisi tarkoitus mennä yhteisten ystävien luo, minne hän siis näillä näkymin tulee suoraan edellisistä bileistä kauheassa kanuunassa juomaan toista päivää. Meikäläistä tympii, ei tosin pelkästään sen ukonketaleen vuoksi. Mietin huomista illanviettoa muutenkin ja tuli sellainen olo, etten halua mennä ollenkaan. Onhan siellä jotain ulkopelejä ja grillaamista ja muuta näennäistä tekemistä, mutta keiton vetäminenhän siinä on pääasia. Olin aikaisemmin paljon mukana kyseisessä kaveripiirissä, mutta nyttemmin, kun ei juo enää oikeastaan ollenkaan, on huomannut, että eihän ne ihmiset jumalauta koskaan edes puhu mistään. Kaikki on sellaista hyvää päivää kirvesvartta, mites teidän opiskelut/työt/asuntolainat/lapset ja sitten kun viinaa on vedetty tarpeeksi niin ei enää edes sanota sitäkään vähää, ollaan vaan kännissä.
En tiedä, mitä tehdä. Tunnen itseni yksinäiseksi, mutten ole toistaiseksi löytänyt parempaa seuraa. En tiedä, mitä tehdä parisuhteelleni. Meillä on paljon hyvääkin, suurelta osin samanlainen arvomaailma jne, mutta tiedän, että pidemmän päälle emme voi elää näin. On hän joskus puhunut itsekin dokaamisen vähentämisestä ja viettänyt esim. tipatonta tammikuuta. Pidempien raittiusjaksojen aikaan hän on saanut niitä tyypillisiä raittiuseuforian piirteitä (“Joo en ymmärrä, mihin viinaa muka tarvitsee, on ihan mahtava olo nyt”) mutta se on mennyt aina lopulta ohi ja vanhat käytännöt ovat palanneet. Olen yrittänyt ehdottaa joitain uusia, yhteisiä harrastuksia, mutta huomaan, ettei häntä varsinaisesti kiinnosta. Kun yritän katsoa asiaa ulkopuolelta, näen, että meidän pitäisi luultavasti erota, mutta ajatus tuntuu täysin musertavalta. Olemme olleet yhdessä melko pitkään.
No niin, se siitä. Tuntuu heti paremmalta kun on kirjoittanut tämän kaiken auki. Saa kommentoida, varsinkin, jos on joskus ollut samassa tilanteessa. Kuulisin mielelläni, voiko tällaisen suhteen korjata.