Itseinho, kun ei osaa erota...

Kotikanava
1

Olen naimissa.

Asun mieheni kanssa ostamassani talossa. Maksan asumisen ja laskut pääasiassa yksin.

Mieheni käyttää kannabista. Oikeastaan päivittäin. Välillä saattaa pitää yhden välipäivän viikossa. Silloin ottaa vähintään yhden oluen, yleensä useamman.

Hän käy töissä, joskin pitää usein rokulipäiviä. Viikonloppusin yleensä vähintään yhtenä iltana juo itsensä humalaan.

On todella ahdistunut jos ei ole pilveä eikä olutta, ja siitä kun olisi ollut vaikkapa kokonaisen viikon ilman mitään päihdettä, on 1.5 vuotta aikaa.

Pilvipäissään ei ole pahan suopa, muttei läsnä, joten teen omia juttujani ja hän omiaan. Joskus kun ehditään nähdä päivästä muutama tunti niin, että hän on selvänä, saatetaan touhuta jotain yhdessä, muttei hän yleensä silloin ole iloinen. Läheisyyttä meillä ei juurikaan ole, sillä en halua että hän koskee minuun kuin selvinpäin.

En itse käytä alkoholia enää lainkaan tai mitään muutakaan päihdettä, en sen vuoksi että minulla olisi ongelmaa, vaan sen vuoksi, että yritän näyttää esimerkkiä. Eli olen hyllänyt oman elämän siltä osin, ennen kävin tyttöjen kanssa kaljottelemassa pari kertaa vuodessa, enää en.

Minulla on todella paha olla, olen menettänyt rakkaani ja parhaan ystäväni. Hän on viimeisen puolen vuoden aikana myös ensimmäistä kertaa ollut väkivaltainen minua kohtaan. Riitamme johtuu aina päihteiden käytöstä - minä haluan normaalia elämää jossa jakaa arjen jonkun kanssa ja mimusta päihteiden päivittäinen käyttö ei ole normaalia. Hänen mielestään mtn ongelmaa ei ole, muuta kuin minulla.

Olen muutamaan kertaan sanonut että saisi muuttaa pois. Suuttuu heti ja asiasta ei voida järkevästi keskustella, ja sitten tulee se yksi selvä päivä ja ajattelen AINA että ehkäpä tämä tästä.

Itse vältän riitoja, en jaksa enää, välillä olen niin raivona että toivon että hän katoaisi, seuraavassa hetkessä pelkään että hän jättää minut ja itkusta ei tule loppua.

Aina näinä hetkinä, kun hän on humalassa tai pilvessä, minulle olisi ihan ok että olisi muualla kuin kotona, olen tätä pyytänytkin mutta ei. Minua ahdistaa, itkettää ja tekisi mieli kuolla ennemmin kuin olla päihtyneen seurassa, en siis todellakaan saa tästä mitään irti. Nytkin haluaisin katsoa telkkaria, mutta ällöttää känniläinen joten istun yksin makuuhuoneessa puhelimen kanssa. Olen jatkuvadti varpaillani, joka päivä kun tulen töistä kotiin, toivon että täällä oltaisiin selvinpäin ja lähes päivittäin petyn.

Olen ehdottanut myös, että mies hankkisi asunnon ja nähtäisiin kun hän on selvinpäin, mutta siitäkään ei suostu puhumaan riitelemättä, hyökkää aina kun avaan suuni vaikka tekisin sen kuinka kauniisti, usein huutaa ennenkuin kerkeän juuri mitään sanoa “Joo ku mähän on niin juoppo ja nisti sun mielestäs! Sä oot hirviö akka, vedät hirveen shown siitä jos mies ottaa pari olutta tai pikkusavut!”

Tiedän että saisin mieheni ulos talosta kun vaan pitäisin pääni monta päivää putkeen ja veisin kamat ulos jne. Varmasti hän raivopäissään pistäisi taloa paskaksi vähän siinä sivussa, ja tiedänkin että jos eroamme, hän ei suostu sitä sovussa tekemään. Mutta minulla ei riitä voimat taistelemaan.
Samaan aikaan kun toivon eroa, pelkään että hän lähtee.

Mitä ihmettä teen? Tiedän ettei mun ole hyvä olla eikä tuo ihminen muutu kun ei myönnä ongelmaa itselleen, mutta miksi en osaa lopettaa tätä??? Apua?

2

Tiedät itsekin, ettei tilanteesi muutu tuosta mihinkään, jos et itse tee asialle mitään. Olet kuitenkin jo mielessäsi miettinyt asioita, ja se on hyvä alku. Veikkaan, että jokaisella addiktista eronneella on ollut joku tietty piste elämässä, pohjakosketus, hetki, jolloin ajatus on tullut kirkkaana mieleen, että nyt saa riittää! Usein asiaa on työstetty ja vatvottu jo vuosikausia omassa päässä. Sinun hetkesi voi olla tulossa jossain vaiheessa. Tottakai ero sattuu ja tuntuu pahalta, aluksi. Voin silti kokemuksesta kertoa, että se kannattaa, jos suhteella ei ole oikeasti mitään tulevaisuutta. Ja on parempi erota ennemmin kuin myöhemmin. Etenkin, jos väkivalta astuu kuvioon mukaan.

Miehelläsi on niin hyvä tilanne, että hän tuskin tekee ongelmilleen mitään. On katto pään päällä, työpaikka ja parisuhde. Mitä sitten, jos välillä vähän ottaa kuppia tai pössyttelee? Vaimo kitisee ihan turhasta.

Älä kuitenkaan anna miehen syyllistää itseäsi. Sitähän addiktoitunut ihminen harrastaa, se kuuluu taudinkuvaan.

Kypsyttele ajatusta ja mieti vaihtoehtojasi. Et varmasti halua olla enää kymmenen vuoden päästä samassa tilanteessa. Olisiko sinun mahdollista lähteä joksikin aikaa vaikka sukulaisten tai ystävien luo matkoille? Saisit vähän etäisyyttä tilanteeseen ja lomaa miehestäsi. Suurempien linjojen ajattelu on todella vaikeaa, kun huoneistossa pyörii päihtynyt kaveri kiristämässä hermoja.

3

Jostain kumman syystä, minulla ei riitä voimat eron tekoon, juurikin sen takia, että välttelen riitoja. Jos tietäisin, että eron voisi suorittaa asiallisesti keskustelemalla, niin tilanne saattaisi olla eri, en tiedä.
Kumminkin rakastan ihmistä yhä edelleen, tai sitä joka siellä sairauden takana on, mutta en koe rakkautta siihen päihtyneeseen versioon.

Miten ihmeessä tämä voikin olla niin vaikeaa, helpompi jäädä kuin lähteä, tai minun tilanteessa, antaa miehen jäädä kuin pakottaa lähtemään.

Olenkin sanonut, että jos asunto ei olisi minun, ja minä en yksin olisi vastuussa asunnon maksuista, olisin hankkinut jo vuokra-asunnon itselleni, nykyisellään minulla ei vain ole varaa maksaa kahta asuntoa. Asunnon myyntikään ei ole vaihtoehto, sillä asunnossa on paljon remontteja tehtävänä, joihin olen varautunut taloudellisesti 5 vuoden syklillä.
En siis missään nimessä tahdo myydä taloani tappiolla.

Minulla ei ole mitään paikkaa kohtuullisen matkan päässä, mihin voisin väliaikaisesti majoittua, sillä joudun käymään töissä. Lähin petipaikka löytyisi 200 kilometrin päästä, mutta se on työssä käyvälle turhan pitkä päivittäinen ajettava matka.

Haluan uskoa, että mieheni paranee ja rakastaa minua, mutta en usko enää kumpaankaan. SILTI elättelen yhä edelleen toiveita paremmasta huomisesta.

TIEDÄN mitä minun pitäisi tehdä, mutta en vain saa aikaiseksi, en vain yksinkertaisesti jaksa käydä sitä eroa läpi. Olenko ikuisesti tässä tilanteessa, vai koittaako se päivä vaan joskus jokaiselle, että saa sen voiman jostain ja aloittaa ero prosessin?

Viime vuonna vaan manasin vapaa-aikani tätä tilannetta, nyt olen alkanut purkamaan turhautumistani liikkumiseen ja toivonkin, että kun alan saamaan itseäni fyysisesti kuntoon, alkaisi voimaa tulla myös psyyke puolelle, kaukaa haettua? Muilla kokemuksia siitä, oletteko saaneet kroppaanne hoitamalla vahvuutta myös näihin tilanteisiin?

Sisälläni myös tuntuu olevan suuren suuri vallanpitäjä, joka hokee minulle, etten saa luovuttaa, en vielä, tämä voi vielä muuttua. Valehtelenko siis itse itselleni, ja miksi tällä ajatuksella on niin suuri ote minusta?

4

Ihan varmasti auttaa myös fyysinen kuntoilu ja ulkona liikkuminen, sekä kaikki puuhastelu kodin ulkopuolella. Sekin helpottaa, kun saa ajatukset pois ahdistuksesta ja kotona vallitsevasta tilanteesta. Työssäkäyvän arjen keskellä on tosiaan hankalaa tehdä suuria muutoksia.

Rakkaus on hankala asia. Siitä ei niin vaan pääse eroon. Rakastin omaa alkoholistiin vielä vuosia eron jälkeenkin. Silti ero oli oikea ratkaisu. Hän on ollut suurin ja ensimmäinen rakkauteni. Erotilanne oli kauhistuttava. Uskoin, etten ikinä voi rakastaa muuta ihmistä, vain häntä. Mutta rakkaus ei vain aina riitä. Jos yhteiselo on muutoin sietämätöntä, vaihtoehdot käyvät vähiin. Meillä oli onneksi vuokra-asunto, joten ero oli helpompi toteuttaa käytännössä. Ajattelin pitkään, että elän lopun elämääni yksin. En jaksanut ajatellakaan uutta suhdetta, sitoutumista ja sitä, että oppisin tuntemaan jonkun toisen ihmisen yhtä hyvin kuin exäni. Niin vain olen nyt onnellisesti naimisissa. Mielenrauhani on palautunut. Hirvittää vieläkin muistella niitä unettomia öitä ja levottomia työpäiviä, kun koko ajan takaraivossa jyskytti epätietoisuus siitä, mitä alkkis on nyt keksinyt. Hyvät ajat olivat todella hyviä, mutta ennen eroamme niitä ei juurikaan enää ollut. Toivo eli minullakin todella sitkeässä, mutta oli pakko luovuttaa. Olin menettämässä oman mielenterveyteni. Tuntui, kun olisin keikkunut rotkon reunalla.

Mutta nämä päätökset on jokaisen itse tehtävä. Et ole vielä siihen valmis, mutta ehkä joku päivä olet. Tai ehkä tapahtuu se ihme, että puolisosi tekee muutoksen. Olen aina todella skeptinen noiden muutosten suhteen, mutta aina joskus joku onnistuukin, ja liitto pelastuu. Mutta se edellyttäisi sitä, että myös puolisollasi olisi halua muuttua.

5

Kiitos tsempeistä, ja ihana kuulla, että kuten sinun tapauksessa, tällaisesta voi selvitä ja saada itsekin paremman elämän.

Haluaisitko kertoa itse tarkemmin, miten kauan sinä teit eroa, mikä oli se viimeinen pisara, milloin sait voiman lähteä? Kävitkö itse pitkäänkin näitä vastaavia tunteita läpi, että tiesit, että ero on oikea ratkaisu, muttet osannut/uskaltanut vielä päästää irti kun toivoit että asiat muuttuisi?

Selviytymistarinat olisivat tosiaan paikallaan, ja kaikenlainen tuki ja ajatusten vaihto samassa tilanteessa kamppailevilta ja/tai kamppailusta selvinneenä.

Ja juuri tuo - kun ei ikinä tiedä mitä kotona odottaa, päihdeongelmainen tekee puolisostaan työnarkomaanin, itselläni ainakin, työstä on tullut se henkireikä, pääsen normaaliin arkeen pois päihteiden keskeltä ja teen todella pitkiä työpäiviä, sillä en halua mennä kotiin… Onneksi löysin myös liikunnan, johon voin nyt työn lisäksi paeta kodin ahdistavaa ilmapiiriä.

Ja yhä edelleen, en ole ehkä itsekään täysin hyväksynyt sitä, että puolisollani on päihdeongelma. Tiedän ettei hän tule ikinä lopettamaan, jotenkin kuvittelen että hän voisi kuitenkin siirtyä taas kohtuukäyttäjäksi.
Ehkä minulle vaikeinta on tajuta päihdeongelmainen, kun hän pystyy olemaan vaikkapa muutaman viikon ilman alkoholia mikäli vain saa pilveä ja päinvastoin. Hän ei siis ole ilmeisesti fyysisesti koukussa mihinkään tiettyyn aineeseen, mutta psyykkisesti koukku löytyy, ihan sama mitä, kunhan jotain päihdettä saa?

6

Erostamme on jo lähes parikymmentä vuotta aikaa. Olimme yhdessä kymmen vuotta. Aluksi mies ei juonut paljoakaan, tai mielestäni ihan normaalisti, miten nyt nuoret juovat. Otin itsekin ja pidimme hauskaa kavereiden kanssa. Seurustelumme vakiintui, ja muutimme yhteiseen asuntoon Etelä- Suomeen. Miehen juominen lisääntyi. En aluksi oikein edes tajunnut, että siinä olisi edelleenkään mitään epänormaalia. Minä kävin töissä, mies opiskeli yliopistossa. Rientoja riitti. Mies ei oikeastaan juonut kotona, ellei ollut vieraita. Hänen piti aina päästä baariin. Tuohon aikaan ei ollut kännyköitä. Mies saattoi olla yötä pois kotoa, ja minä olin huolesta sairas. Soittelin kaikki kaverit läpi. Vertaistukea sain ystävältä, jonka mies myös joi runsaasti. En olisi kestänyt tilannetta ilman häntä. Mies joi kaikki vähät rahansa. Tarjoili myös hövelisti muille. Meni baariin myös yksin, jos ei saanut kaveria. Töistä kotiin tullessa ei koskaan tiennyt, mikä oli tilanne. Joskus mies oli roudannut ihan tuntemattomia ihmisiä kotiimme, juovuksissa tietysti. Ei paljon naurattanut. Jouduin myös selvittelemään miehen moninaisia kännisotkuja jälkeenpäin. En jaksa niitä tähän edes kirjoittaa. Talous pyöri käytännössä minun vastuullani. Alkoholi sotki aina suunnitelmamme. Jos olimme lähdössä vaikka reissuun, mies lähti edellisenä iltana baariin. Jos miehen piti käydä kaupassa, hän saattoi viipyä kauppareissulla aamuun asti. Tätä ihan normielämää alkoholistin kanssa siis.

Välillä mies katui. Itki ja vannoi, että nyt loppuu läträäminen. Itkimme yhdessä. Katumusta seuraavat päivät olivat aina ihania. Mies leipoi ja siivoilin, oli oma hurmaava itsensä. Joskus tätä seesteistä aikaa saattoi kestää pari viikkoa. Sitten taas repsahdus. Mies kävi lääkärissäkin, ja sai antabuslääkityksen. Repsahti silti. Näytti siltä, että mies saa sydänkohtauksen viinan ja antabuksen yhteisvaikutuksesta. Se kokeilu päättyi siihen.

Tiesin, että mies rakastaa minua. Tottakai rakastin itsekin häntä. Tiesin myös, ettei hän pettänyt minua koskaan kännireissuillaan. Hän sanoi haluavansa lopettaa juomisen. Hän ei ollut väkivaltainen. Sen vuoksi ero tuntui ajatuksena mahdottomalta. Kuvittelin, että ongelmat vielä jotenkin ratkeaisivat, ja viettäisimme ihania eläkepäiviä yhdessä.

Vihasin hänen kännireissujaan. Vihasin hänen humalaista puhetyyliään ja katteettomista lupauksiaan. Vihasin sitä, ettei mitään voinut suunnitella etukäteen. Vihasin hänen humalaista ylimielisyyttään. Ymmärrän, mitä tarkoittaa se, kun jotakin ihmistä voi rakastaa ja vihata samaan aikaan.

Minulle alkoi tulla yksin kotona miestä odotellessa ajatuksia, että surisin mieluummin mieheni kuolemaa, kuin sitä, että suhteemme ei vain toimi. Itkin enemmän kuin koskaan. Jossain vaiheessa aloin kuitenkin tuntea jonkinlaista helpotusta siitä, että mies rymyää jossain muualla kuin kotona. Olin aiemmin ollut varmaankin jollain tavalla läheisriippuvainen ja miehessä liikaa kiinni. Aloin tehdä asoita yksin, ilman miestä. Yritin olla ajattelematta häntä ja hänen ongelmiaan. Kävin kavereiden kanssa ulkona, ja joskus olin yötä ystävieni luona. Tätä on hieman vaikea selittää, mutta aloin kaivata sellaista seesteistä olotilaa, mielenrauhaa, jonka tiesin olevan mahdoton olotila mieheni kanssa. Hän ei selvästikään koskaan lopettaisi juomista. Eräänä aamuna kun olin lähdössä töihin, ja mies oli taas kunnon krapulassa, huomasin, etten tunne juuri nyt häntä kohtaan enää mitään. Menköön minne menee ja tehköön mitä huvittaa. Minä en enää välitä. Tämä oli käännekohta, jonka seurauksena sain erottua miehestä. Muistan tuon hetken ja tunteen hyvin vieläkin.

Tuo turtumuksen hetki meni kyllä sittemmin ohi, mutta se oli itselleni pelastuksen hetki. Myöhemmin kyllä taas itkin ja surkuttelin ja muistelin (tietysti!) kaikkia upeita hetkiämme yhdessä. Haaveilin satunnaisesti jopa paluusta yhteen. Järkipuoli minusta kyllä tiesi koko ajan, ettei tule tapahtumaan.

Olen nyt huomannut, etten edes muista kaikkia kamaluuksia pahimmista ajoistamme. Siskoni puhuu joskus tapahtumista, joista minulle ei ole jäänyt mitään muistikuvia. Ilmeisesti elin silloin välillä niin sumussa, että osa muistoista on valunut pois kuin vesi hanhen selästä.

Tuota eroprosessia kesti monta vuotta. Varmaan puolet yhdessäoloajastamme, eli noin viisi vuotta. Alussa eron ajattelu oli itseltäni lähinnä uhmaa, ilman mitään todellista ajatustakaan sen toteuttamisesta. Uhkasin myös useasti miestä erolla, mikä oli todella typerää, näin jälkikäteen ajateltuna. Muutenkin toimin myös itse aika ajattelettomasti monessa tilanteessa. Mutta tunnekuohuissa ei tullut paljon järkeviä mietittyä.

Kuten sanoin aiemmin, rakastin miestä vielä eron jälkeenkin. Olimme välillä yhteyksissä käytännön asioihin liittyen, ja muutenkin kysyimme kuulumisia. Olemme edelleen silloin tällöin yhteyksissä. Myös nykyinen mieheni on tavannut eksäni, ja pitää hänestä. Hän on upea ihminen, mutta alkoholi vie häntä kuin pässiä narussa. Olemme siis kuitenkin vielä ystäviä, mikä on pieni ihme historian valossa.

Minulla oli tosiaan aika erilainen tilanne kuin sinulla on. Tunteet lienevät kuitenkin kaikilla samantyyppisiä näissä tilanteissa. Eikä helppoa ole kenelläkään.

Huh, tulipa tekstiä. Harvemmin tulee enää noita aikoja muisteltua, ja hyvä niin. Toivon sinulle voimia ja jaksamista ongelmiisi, ja pidä kiinni liikunnasta, se tekee myös aivoille ja ajatuksille hyvää!

7

Kiitos kun kerroit tarinasi ja jaksoit käydä muistelemassa tässä vanhat arvet läpi.

Onnellinen olen puolestasi, että olet löytänyt sen rauhan itsellesi ja tämä asia on elämässäsi vain muisto, ja kasvattanut kokemus.

Tuttuja asioita poimin kertomuksestasi, hyvin tuttuja…

Eniten inhottaa se, kuinka tartun niihin selviin hetkiin, joita yllättäen onkin nyt ollut muutamia jo putkeen, mutta huomaan, että en jaksa enää olla superiloinen, olen suorastaan jopa tylsä ja etäinen myös silloin. En tiedä miksi, haluaisin olla sylissä, mutta olen opetellut niin paljon olemaan kaukana, että syliin meneminen tuntuu vieraalta.

Poden suurta syyllisyyttä, että kun nyt on ollut selvinpäisiä päiviä, niin tehtäväni olisi kannustaa, kehua ja olla hauskaa seuraa.
Luulen, että välillemme on kehkeytynyt niin paljon käsittelemättömiä asioita, asioita joita ei ole puhuttu läpi, asioita joita en osaa ottaa puheeksi ja joista toinen ei halua puhua, etten osaa nauttia enää selvinpäisistä hetkistä.

Yhä enemmän mietin, mitä minä tässä teen, en ole onnellinen, mutta samaan aikaan se tunne, että menettäisin ihmisen elämästäni, ei mitenkään sulaudu ajatuksissani vaihtoehdoksi, joka tuntuisi helpottavalta.

Olen kuin umpikujassa, kumpa vain hän suostuisi puhumaan kanssani asioista…

8

Janina,
ehkäpä olette molemmat siinä umpikujassa ja toivotte ulospääsyä. Voisitko ylittää esteen ja mennä hänen syliinsä, sanoa että kaipaat? Kertoa omista ajatuksistasi vaatimatta häntä avautumaan heti. Usein asiat/puhumiset vaatvat kypsyttelyä, jospa hän olisi jo seuraavalla tai kolmannella kerralla puhumaan jo itsekin.

Oletteko ajatelleet avioliittoneuvojaa? Saisitte vähän apua ja suuntaa puheportin avaamiseen.

9

Olen ehdottanut pariterapiaa ja muistuttanut, että minulle saa aina puhua mieltä painavista ongelmista.
Mieheni ei koe näitä vaihtoehtoina, hän näkee päihteissä lääkkeen jokaiseen ongelmaan.

Tässä eräänä iltana sain kerrottua hieman tuntemuksistani, joskin mieheni oli pilvessä, mutta sen vuoksi ei heti puolustuskannalla.
Ymmärsin sen verran, että hänkin on äärettömän masentunut. Syyt ovat kuulema ulkopuoliset, sekä meidän nihkeät välit.

Melkoinen umpikuja, päihteet luovat rakoa meidän välillemme ja varjostaa suhdettamme, miehelläni on paha olla, koska meillä ei mene hyvin ja minä olen masentunut, hän masentuu ja lääkitsee itseään päihteillä, minä masennun, koska hän käyttää.
Hän ei ole ikinä pyydellyt anteeksi päihteiden käyttöään, hän ei näe itsellään ongelmaa päihteiden käytön osalta, päinvastoin, ylistää päihteitä ja mielestään ne ovat hoitokeino lähestulkoon kaikkeen psyykkiseen ja fyysiseen vaivaan.

Olen joskus kysynyt, että tietäähän hän, että pitkäaikainen, säännöllinen päihteiden käyttö synnyttää väistämättä vähintään lievää masentuneisuutta ihmiselle. Ei usko tähän, koska käyttää omien sanojensa mukaan niin paljon vähemmän kuin normaalit ihmiset.

Mielestäni usein päihdeongelmaiset heikkoina hetkinään myöntää ongelmansa ja lausuu useinkin sanat “Ei ikinä enää, haluan lopettaa”. He eivät välttämättä näitä sanojaan halua tai pysty toteuttamaan, mutta mainitsevat ajoittain ongelmansa.
Mieheni ei ikinä ole moista maininnut, joskus tajuttomassa krapulassa ehkä sanonut, että ihan noin paljoa ei kyllä viitsi seuraavaksi juoda kun tulee karmea kohmelo.

Hän ei taida olla lähelläkään nähdäkseen ongelmaa? Päivittäin myös pyörittelen ajatusta päässäni, olenko minä vain liian vaativa, onko kumminkin normaalia, että puoliso on päivittäin pienessä nousukkaassa, oli aine mikä tahansa, kun kyse ei ole kumminkaan siitä, että olisi aivan filmikatki joka päivä, vaan pikku pilvessä tai hiprakassa?
En vaan koe, että se normaalia aikuisten ihmisten arkea.

10

Ei, se ei ole normaalia aikuisen miehen arkea. Tai, jos se miehesi mielestä on normaalia ja sinun mielestäsi ei, silloin sinuna en todellakaan uhraisi elämääni vetämään mies -nimistä kivirekeä perässäni.

Olet siis ehdottanut eri selviytymisvaihtoehtoja eikä niitä ole otettu vastaan. Silloin sinulle jää päätös siitä aiotko itse elää vai jäädä kynnysmatoksi. Kirjoita paperille yhteisen elämänne hyvät ja huonot puolet. Ajattele erityisesti oman elämäsi toiveita äläkä vähättele niitä huonoja puolia. Alkoholistia/päihderiippuvaista ei voi parantaa jollei hän itse tahdo. Valitettavat tosiasiat. Päätös on raskas mutta sen on joutunut tekemään moni muukin ihminen ja selviytynyt.

Löytäisitkö vertaistukea tilanteesi selvittämiseen. Minulla ei ole kokemusta AA:n omais-ryhmästä (vai oliko se läheiset), mutta sitä on täällä paljon suositeltu. Yksin on vaikea saada laajempaa näkökulmaa asioihin. Toki tännekin kirjoittelu kannattaa. Etsi kuitenkin itsellesi tukijoita lähiympäristöstä, voit hakea apua vaikkei mies siihen suostukaan.

11

Moikka!

Tuo irtirepäisyn vaikeus on kaikille meille lähteneille varmasti tuttu. Mullakin aikanaan vaihteli sellainen toivon ja epätoivon tunnemyrsky mielessä. Yritin ymmärtää ja tukea miestä, joka oli myös omien sanojensa mukaan masentunut eikä hänellä ollut ongelmaa alkoholin kanssa jne. Lopulta tajsuin, että ei mies ole lopettamassa juomista ja ainoa apua, minkä hän minulta haluaa, on se, että pidän kodin ja kulissit kunnossa, siedän juomisen ja juomisputken jälkeen en mainitse sanallakaan juomista, vaan elän normaalissa parisuhteessa ikäänkuin mitään ei olisi tapahtunut.

Mun kohdalla lähtemistä auttoivat “pienet irtirepäisyt” ja niitä olen tällä palstalla suositellut muillekin. Aloin tehdä omia suunnitelmiani ilman, että sidoin niitä mieheen tai hänen juomiseensa mitenkään. Päätin esimerkiksi, että perjantai-iltana menen elokuviin ja sen tein. En pyydellyt miestä mukaan, vaan menin yksin ja just siihen leffaan mihin halusin. Lähdin lenkille, kun mies nukkui krapulaansa ja sovin kaikkia omia pieniä juttuja, jotka olivat vain mulle. Vaikka ei kuulosta kummoiselta, niin mulle noilla oli ihan valtava merkitys. Pääsin ekanakin pois kotoa pyörimästä miehen ja hänen ongelmiensa ympäriltä ja toisaalta sain uskoa siihen, että mulla voi olla hyvä elämä myös ilman miestä.

Olen itsekin tosi konfliktipelkoinen ja meillä ero lopulta sujui tosi rauhallisesti. Mies aina ryyppyreissuiltaan lähetteli mulle todella törkeitä haukkumaviestejä ja kerran yöllä sitten lähetti viestin, jossa sanoi, että haluaa erota. Yleensä en vastannut noihin viesteihin mitään, mutta tähän viestiin aamulla vastasin, että tosi hyvä idea ja olen myös sitä mieltä, että meidän kannattaa erota. Lupasin myös pakata hänen tavaransa valmiiksi ja niin tein. Kun mies palasi ryyppyreissulta kotiin huonossa kunnossa, niin eteisessä oli tavarat valmiina odottamassa. Ei tarvinut riidellä.

Älä pode itseinhoa. Sä olet liikkeellä ja menossa oikeaan suuntaan. Se, että sait kirjoitettua tänne, on jo iso askel. Jatka kirjoittamista ja lukemista ja hae vertaistukea. Sä saat lähdettyä kyllä, kunhan tunne vähän vielä voimistuu. Ja sen voimistamiseksi voit itse tehdä tosi paljon!

Mun erosta on jo muutama vuosi ja voin kertoa, että elän elämäni parasta aikaa. Tsemppiä ja armollisuutta! Tästäkin helvetistä kuljet läpi ja sen jälkeen olet entistä vahvempi ja entistä enemmän omalla polullasi.

12

Hei minunkin puolestani ja voimia hurjasti! Kamppailen itse osin samojen asioiden kanssa, vaikka itse olen ehkä jo askeleen pidemmällä juuri nyt. Toisaalta tähän tilanteeseen pääseminen on vienyt vuosia. Se heräilevä toivo niinä parempina hetkinä on saanut aina aikaisemmin pyörtämään päätöksen. Ja toki sikäli olemme samalla viivalla, että saman katon alla tässä kumminkin ollaan. Vieläkin.

Mutta Akvaralle sanoisin, että kiitos neuvosta myös minunkin puolestani, tuo on varmasti juuri sellainen asia, josta saa sitä voimaa ja pieniä mukavia hetkiä elämään. Antaa toivoa nähdä myös sen, että se elämä jatkuu ja sillä on vielä hurjan paljon hyviä hetkiä annettavana. Ihan ilman sitä alkoholistin seuraa.

Mutta se mikä otsikko tässä sinun ketjussasi on, passaa itsellenikin kuin nyrkki silmään. Se itseinho on vahvaa, kun alkaa miettiä miten paljon on uhrannut itseään ja omaa hyvinvointiaan kuuntelemalla alkoholistin katteettomia lupauksia, tarrautunut niihin muutamiin hauskoihin hetkiin ja kuvitellut, että kyllä se tästä vielä. Se on suuri rämpiminen siihen hetkeen, että ensimmäisen kerran tunnusti itselle ihan kunnolla, että niin. Vaikka sieltä luvataan yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista, ne ovat vain tyhjiä lupauksia vailla toteutusta. Ja se on paskamainen fiilis tajuta, että sitä on antanut kohdella itseä huonosti, ollut niin sinisilmäinen.

Tsemppiä sulle hurjasti tuohon tilanteeseen!