Jos olette kokeneet tätä asiaa elämässänne… Alkoiko ennen päihteidenkäyttöä, päihteidenkäytön takia. ihmissuhteen takia, vanhempien takia, koulu kiusaamisen takia, fyysisen/henkisen sairauden takia, taustan takia vai niinkin pinen kun oman minuuden takia. Olis kiva kuulla miten tällänen asia on vaikuttanut omaan minuuteen teillä. Onko siitä oppinut mitään. Entä hävinnyt. Onko se näkynyt päällepäin muille ihmisille. Ja ennen kaikkea, onko kukaan päässyt yli s itsehäpeästä ¿¿
youtube.com/watch?v=c9L27IU4e6Y
KUUNNELKAA SANAT !! 
Hieno ymmärtää
Oisko topicin parempi nimi ollu ITSEINHO ?
Juuri sillä hetkellä aikuistumisprosessia, kun minun olisi pitänyt nousta siivilleni ja puhjeta kukkaan, mielenterveyteni särkyi ja nuoruus/varhaisaikuisuus jäi kohdaltani elämättä lähes kokonaan. Opin olemaan “vain minä” siinä missä muut ihmiset olivat vaikka mitä hienoa. Koulukiusaaminen kylvi siemenet ja äkillisesti puhjennut masennus teki loput. Opinnot jäivät kesken, en saanut vastakkaiselta sukupuolelta mitään huomiota pitkälle yli parikymppiseksi ja vietin vuosikausia neljän seinän sisällä ikkunasta ulos tuijotellen ja ajattelen, ettei maailma ole minua varten. Eikä minulla ole vieläkään juurikaan ystäviä.
Siitä kuilusta ulos kiipeäminen yksin ja ilman terapiaa on ollut pitkä ja hyvin haastava prosessi, ja osittain se on vieläkin kesken. Vaikka olen päälle kolmekymmentä, olen aloittanut aina haaveilemieni luovien asioiden (kirjoittaminen, musisointi, maalaaminen) tekemisen vasta aivan vähän aikaa sitten. Ihmisiltä saama palaute todistaa, että olen ilmeisesti näissä aika hyvä. Itse en vain näe sitä vieläkään, enkä varmaan tule koskaan näkemäänkään. Ja huolimatta siitä, että viime aikoina parisuhteen ja monipuolisesti tyydyttävän seksielämän löytäminen ei ole ollut mikään haaste, näen edelleen peilissä sen punkeron nörttipojan, jonka ympäröivä maailma on jo unohtanut kauan sitten.
Huh, tulipahan taas avauduttua…
Häpeä, itseinho, itsesääli, täydellinen arvottomuuden tunne… Tuttua huttua mulle 
. Pikkulapsesta lähtien mielenterveysongelmia, syömishäiriöitä jne. Olen aina tuntenut olevani jotenkin “outo” ja erilainen, ja sillä erilaisuudella tarkoitan tässä nyt erilaista negatiivisessa mielessä, en niin, että olisin jotenkin erityislaatuinen persoona, ns. taiteilijaluonne. Äh, mä en osaa taas selittää. Ehkä joku ymmärsi. Noita tuntemuksia ei tietenkään mitenkään helpottanut se, että olin koko kouluaikani koulukiusattu, joskus vähemmän, joskus taas todella rankasti 
. Eipä sitten peruskoulun jälkeen koulu enää pahemmin maittanutkaan, ajatuskin pelotti, vaikka toki niitä ammattialoja olisi, jotka mua kiinnostaisivat. Sekin hävettää, ettei yli kolmekymppisellä akalla ole edes mitään koulutusta/ammattia, vaikka ei kai sillä niin hirveästi enää ole väliä, kun olen jo muutaman vuoden eläkkeellä ollut MT-ongelmieni vuoksi. Aina mulla on ainakin yksi kaveri ollut, mutta eipä sekään niin hirveästi lohduttanut, jos muuten oli yksi kaikkien inhoama perkeleen räkätunkio. Tuo tietysti vaikutti osaltaan ja varmasti paljonkin, mutta kyllä mä luulen, että muutenkin olisin ollut aika synkkiä juttuja miettivä, itseensä vetäytyvä ja pelokas lapsi.
Varhaisteininä päihteet sitten astuivat kuvaan, ihan perinteisesti alkoholilla aloitin päihteilyni ja alkoholisti musta tulikin, muiden addiktioiden ohella. Alkuun päihteet toki olivat jotain todella hienoa ja toivat helpotuksen siihen sietämättömään todellisuuteen. Toki vieläkin pakenen niillä todellisuutta, mutta sen asian ymmärtäminen, että ne ovat saaneet voiton musta ja olen niiden orja, on yksi iso asia, jonka vuoksi häpeän itseäni.
Impulsiivinen käytös(yleensä negatiivisella tavalla), totaaliset sekoamiset, psykoosit, itsemurhayritykset+muu itsetuhoisuus, lukuisat mielisairaalakeikat, oma väkivaltaisuus… äääh, mitähän kaikkea. Joka tapauksessa häpeän ja inhoan itseäni usein niin pirusti.
Nyt hävettää tämäkin vuodatus, kun tuntuu, että muut ajattelevat mun kalastelevan jotakin myötätuntoa, sääliä tms., mutta tämä oli topicin aihe, joten antaa nyt sitten palaa vain. Ne hirveät itsesyytöksetkin vaivaavat usein. Monesti ihan aiheesta, koska usein käyttäydyn kuin pahinkin kusipää, mutta syyllistyn ja syyttelen itseäni ihan yhtä monesti täysin merkityksettömistä pikkujutuista.
On mulla onneksi paljon niitä hyviä asioitakin elämässä, joiden vuoksi jatkaa 
. Mies, jota parempaa en voisi toivoa, pian 9 vuotta yhteiseloa takana, perhe, joka on aina tukenut mua, muutamia oikeita, hyviä ystäviä, kolme valloittavan suloista kissaa, koti, jota voin oikeasti kutsua kodiksi, en pelkästään kämpäksi.
Tämä tällä kertaa.
Hyvä kirjoitus muuten PaholaisenAsianajajalta.
Kyllä on tuttua, vaikeuttaa sosiaalista kanssakäymistä ihan päivittäin. Olen niin “tyhmä ja ruma” etten kelpaa mihinkään, eikä mulla ole mitään älykästä sanottavaa.
Mut toi erilaisuuden tavoittelu ja erilaiseksi itsensä tunteminen on kyllä jännä ilmiö. Teininä teki kaikkensa ollakseen “erilainen” nuori ja nyt, kun se tavoite on toteutunut ja ihan tosissaan on valtaväestöstä poikkeava, ei se tunnukaan enää yhtään kivalta. Nyt tekee kaikkensa ettei kukaan sitä huomaisi.
^ Joo, iina, sä olet niin helvetin tyhmä ja lahjaton, että oikein säälittää ja oksettaa, miten joku voikin olla noin toivoton tapaus 
.
No niin, niistä omista tuntemuksista tässä topicissa kai kyse olikin, eikä siitä, millaisena muut ihmisen näkevät. Tuskin nuo ukkokultani ja ystävänikään mua katselisivat, jos oikeasti olisin niin paha ihminen, kuin millaiseksi itseni usein tunnen.
Edit: Erilaisuuden tavoittelu ja itsensä erilaiseksi tunteminen ovat mielestäni ihan eri asioita. Se tuntemus, että on “erilainen” perustuu johonkin asiaan, jolle ei itse voi mitään, ainakaan automaattisesti ja helposti, ja sen kokee negatiivisena. Erilaisuuden tavoittelu on taas tarkoituksellista ja yleensä ihminen saa siitä jotakin mielihyvää, kun kerran sellaiseen ryhtyy, joten se on positiivinen juttu, ainakin sille ihmiselle itselleen, ei välttämättä muille.
Tunnen häpeää siitä heikkoudesta,
etten pysty kiskomaan itseäni kuiville vaikka olen sitä yrittänyt, uudestaan ja uudestaan viime aikoina.
Inhoan itseäni eniten sen vuoksi, että petän ja petän ja petän monin tavoinläheiseni, ja erityisesti rakkaimpani, joka on aivan loppuun nääntynyt toivoessaan ja odottaessaan, turhaan, parempaa käännettä.
Olen sulkenut hänet kiertämään hädissään jatkuvaa vuoristorataa - ja vaikka tekisin hänen vuokseen muutoin mitä tahansa -
en kuitenkaan pysty siihen ainoaan.
Niinhän ne ovatkin eri asioita, mutta molempia kuitenkin yhdistää se erilaisena oleminen. Ja hassua musta on se että ensin sitä tavoittelee, mut sit kun sellanen on, niin siitä yrittääkin päästä eroon. Tai näin siis omalla kohdallani.
Eikä toi sun postauksesi mitenkään vaikuttanut siltä että oisit jotain säälipisteitä keräämässä. Tosi vaikea elämä sulla on ollut, ja vahva ihminen pitää olla et tollasista asioista selviää. Sulla on kavereita, oikeita ystäviäkin, sekä aviomies, joka tekee sut onnelliseksi. Täytyy sussa siis olla paljon hyvääkin, tuskinpa ne muuten sun seuraasi jaksaisivat? Minäkin tiedän että sä oot älykäs ja empaattinen ihminen, kyllä se sun kirjoutuksistasi paistaa läpi. Kunpa sä itsekin näkisit sen edes silloin tällöin.
Varsin paljon on kokemusta itellänikin tästä. Päivittäistä koulukiusausta koko ala-asteen ja melkein yläästeenkin ajoilta, joskin ysillä se loppui kuin taikaiskusta; kävin sinä kesänä Prometheus-leirin ja tunsin ekaa kertaa elämässäni yhteenkuuluvuutta, itsevarmuus ilmeisesti jonkin verran kasvoi ekan tyttöystävän myötä jne… Mutta se kiusaaminen sekä alkoholistiperheessä kasvaminen - tosin “onneksi” vain faija oli alkkis - hajotti perusturvallisuuden kokemuksen palasiksi jo pienenä, jota olen viimeiset 13 vuotta koittanut kasailla takaisin erinäisten terapioiden, lääkkeiden, itsetutkiskelun, meditaation… ja päihteiden kautta, tottakai Pahimmista keloista olen suurimmalta osin päässyt jo yli, ja vaikka olen enemmän introvertti kuin ekstrovertti luonteeltani sattuneesta syystä olen jotenkin paradoksaalisesti päätynyt alalle, jossa olen useiden eri ihmisten kanssa päivittäin tekemisissä Duuni on helvetin stressaavaa mutta samalla se on myös vahvistanut itseluottamusta ja sosiaalisia taitoja ihan älyttömästi, joten ehkä alalle hakeutuminen oli aikoinaan jokin alitajuinen valinta? Mene ja tiedä. Ihmisten edessä esiintyminen toki jännittää edelleen aivan saatanasti, etenkin jos sitä ei ole vähään aikaan tullut tehtyä, ja pitkät pätkät yksinoloa ei todellakaan oo hyväksi, sitä jää jumittamaan niitä samoja turhia ajatusluuppeja kuten tässä pitkällä saigonilla on tullut huomattua. Alkoholin feidaaminen on kyllä jeesannut oloa aivan tajuttomasti vaikken ole ollut dokaamatta vielä kahta viikkoakaan Vuosia sitten kun joogasin säännöllisesti ja elin muutenkin suht. skarpisti, en juonut juuri ollenkaan tai vetänyt mitään muutakaan alkoi alitajunnasta tulla esiin niitä pahimpia mörköjä, mutta en ollut vielä silloin valmis kohtaamaan niitä. Ehkä sitten kun juomattomuutta on vähän pidempi pätkä takana koitan uudestaan…