Isäni aiheuttama kärsimys

Kotikanava
1

Olen jo seitsemäntoistavuotias, ja tämä on ensimmäinen kerta kun uskallan tästä kenellekään puhua. Ja nytkin vain internetin keskustelupalstalla. Alku se on pienikin alku? <:

Isäni on alkoholisti. Juominen alkoi minun ollessani noin 10-vuotias, eli sitä on kestänyt jo kauan, ja se menee pahemmaksi kaiken aikaa. En tiedä enää mitä elämää tämä elämäni on, sillä joudun varomaan jokaista sanaani tai tekoani, ettei isä suuttuisi. Olen 17-vuotias, minun pitäisi olla vahva, uskaltaa jo kertoa asiasta jollekulle, eikä häpeillä sitä. Mutta en vain pysty. Tiedän, että kaikki muuttuisi paremmaksi, jos saisin apua, jos koko perheemme saisi apua. Mutta en uskalla puhua, en halua kenenkään saavan tietää. Pelkään, miten isä reagoisi. Mitä tapahtuisi, jos pettäisin, ilmiantaisin oman isäni?

Asun yhdessä äitini ja nuorempien sisaruksieni kanssa. Nuorin siskoni on vasta 7-vuotias, ja joka kerta kun isä huutaa, hän juoksee itkien omaan sänkyynsä, 9-vuotias veljeni seurassaan. Veli käy aina ajoittain kyynel silmässä tarkistamassa tilanteen, kuuntelee kun isä huutaa äidille tai minulle, ja palaa sitten siskoni luo. Minä sekä 14-vuotias siskoni ja 15-vuotias veljeni vain seisomme vieressä, itkemme ja katsomme kun isä huutaa ja lyö äitiä. Emme uskalla mennä väliin, mutta vahdimme, ettei isä satuta äitiä liiaksi. Kerran isä suuttui minulle siitä, etten ollut korjannut lasia pöydästä, heitti lasin minua päin, nousi seisomaan, otti sohvasta kiinni ja yritti heittää senkin päälleni. Ehdin juuri alta pois, ennen kuin sohva rämähti maahan. Tämän jälkeen lähdimme äkkiä autolla äidin kanssa hetkeksi pois kotoa. Me kaikki lapset itkimme, isä soitti äidille itkien, pyysi anteeksi (tämä on ainut kerta, kun muistan isän koskaan pyytäneen mitään anteeksi) ja kertoi nostaneensa sohvan paikalleen, ja että koira oli kunnossa. Äiti ja isä suunnittelivat eroa, ja olin niin onnellinen. Pääsisin isästä eroon. Mutta kuka lapsi toivoo sellaista? Pääsevänsä eroon isästään, omasta isästään? Olen myös monta kertaa toivonut, että isä kuolisi. Ja tunnen itseni ihan uskomattoman kamalaksi ihmiseksi, kuka koskaan pystyy toivomaan omasta isästään mitään tuollaista?

Eroa on suunniteltu ja siitä puhuttu monta kertaa. Joka kerralla sydän hyppää paikallaan, ja uskon siihen, että vihdoin se tapahtuu. Mutta ei. Äiti ja isä ovat edelleen yhdessä. En tiedä miksi. En vain ymmärrä. Isä alistaa äitiä kaikessa. Hän haukkuu äitiä, käyttää tämän rahoja, pakottaa äidin tekemään tässä talossa kaiken. Isä on pakottanut äidin jopa seksiin. Ja äidiltä on murtunut käsi kolmesti isän takia. Sairaalassa mennyt läpi kaatumisina / liukastumisina jäällä tms. Äiti ostaa meille lapsille vaatteet, ruuan, koulutavarat, elättää meidät. Äiti käy töissä, maksaa laskut. Isä istuu työttömänä kotona, katsoo televisiota ja JUO. Päivästä toiseen. Välillä ajaa humalapäissään Alkoon, kun entinen loppuu. Eikä koskaan jää kiinni rattijuopumuksesta. En uskalla puhua tästä mistään äidinkään kanssa, niin paljon kuin äiti minulle merkitseekin. Äiti on idolini. Äiti on vahvin nainen jonka tiedän, tosiaan ihailen häntä. Mutten ymmärrä, miksei hän voi päästää irti? Hänkin kärsii niiin paljon, että monesti olen itkenyt vain senkin takia. Ei haittaisi, jos isä löisi minua, mutta se sattuu enemmän, kun se lyö äitiä tai pienempiä. Ja oikeastaan löyminen on jäänyt paljon vähemmälle, nykyään isä vain haukkuu, olemme kaikessa kelvottomia, emme tee mitään minkään eteen, elämme täällä muka täysihoidossa, meitä on syytäkin nälviä ja meille karjua kurkku suorana ties mistä asiasta. kaikki mitä isä tekee, on oikein ja vain hänen mielipiteensä ovat oikeita, muiden on turha edes yrittää väittää vastaan. Elämme täysin isän tahdon mukaan.

En ole moneen vuoteen uskaltanut pyytää luokseni yhtäkään kaveria, koska en halua kenenkään tietävän tilanteestani kotona. En uskalla itse lähteä minnekään, koska en halua jättää sisaruksiani yksin kotiin. Minun täytyy joka asiassa varoa sanojani, ettei salaisuus paljastu. Koulussa ja ystävien kesken olen se iloinen höpöttäjä, jolla on varmasti kaikki hyvin ja enemmänkin. Minulla on niin paksu kuori sisimpäni päällä, että kukaan ei saakaan koskaan tietää. Olen se hymyileväinen tyttö, jolla asiat ovat hyvin, joka jaksaa aina vain olla iloinen, auttaa toisia, olla niin mukava ja ystävällinen, se jonka olkapäähän voivat muut aina itkeä kaikki surunsa ja murheensa. Itse hän on vain aina hiljaa.

Elämäni on oikeasti yhtä helvettiä, enkä tiedä, mitä tällaisella elämällä enää tekee. Millään ei ole mitään arvoa. En jaksa enää.

2

Eikö viestiä voi muokata?

No, piti kuitenkin vielä lisätä, että olen tosiaan ihan kamalan ahdistunut, tuntuu etten kertakaikkiaan voi tehdä elämälläni enää mitään. Elän vain näissä ympärilleni rakentamissa kulisseissa, menen eteenpäin päivä kerrallaan odottaen sitä jotain, odottaen jotain parempaa. Parempaa, jota olen odottanut jo liian kauan, jota ei koskaan tule, jonka voimalla olen jaksanut, mutta johon olen jo menettänyt toivoni. Enää ei ole mitään mihin uskoa, minkä varassa elää. Olen täysin umpikujassa. Tahtoisin kovasti muuttaa kotoa pois ja aloittaa oman, uuden elämän, mutta siihen minulla ei ole mahdollisuutta. Rahaa ei yksinkertaisesti ole riittävästi. Enkä tuota rahaa tule saamaankaan, sillä töihin en voi mennä. Koulun ohella en ehdi (päivät jopa 8-18) ja kesätöihin en pysty menemään siitä yksinkertaisesta syystä, että silloin sekä minä että äitini olisimme töissä ja pienet olisivat juopottelevan isän kanssa keskenään kotona. Sitä riskiä en tahdo ottaa. Liikkumavaraa ei ole mihinkään suuntaan. Elämä on rutiinien määräämää, rutiinit muuttuvat vain kun isä niin tahtoo. Tilanteen tekee vielä pahemmaksi se, että isä on aina kotona. Hän ei lähde baariin, mikä olisi kaikille jollain tapaa helpompaa, vaan jupottelee kotona. Istuu olohuoneessa lasi tai pullo kourassa ja haukkuu jokaista ohikulkijaa. Kai se vain menee niin, että siinä missä toinen kärsii, on toinen onnellinen.

3

Hei Nyyti kulta,
Mitäpä jos uskaltaisit ottaa vielä seuraavankin askeleen avautumisen suuntaan ja kirjoitella tilanteestasi Alateen Kolossa, joka on alkoholiperheiden nuorille tarkoitettu chat-ryhmä. Se kokoontuu torstaisin klo 19 - 21 osoitteessa www.al-anon.fi.

 Kun olet käynyt muutaman kerran Alateen Kolossa, opit luottamaan kummeihin ja löydät sinulle sopivia tapoja ratkaista vaikea elämäntilanteesi. Pian tunnelin päästä alkaa näkyä valoa.

 Äitisi voisi saada apua Al-Anonista. Siellä oppii irrottautumaan alkoholistista rakkaudella. Siellä saa voimia jopa erota, jos se on tarpeen. Nämä kaksi asiaa eivät ole ristiriidassa keskenään.

Alateen-kummi

4

Hyvä että Nopsasti ehti asialle. Ja kohta on torstai.

Sinä et ole “jo 17-vuotias” vaan vasta 17-vuotias. Olet ottanut kaksi riippuvaisuuteen sairastunutta harteillesi. Isäsi on sairastunut alkoholismiin ja äitisi läheisriippuvuuteen. Isäsi tilanteelle ei voi mitään ellei hän itse myönnä sairauttaan ja hae siihen apua, mutta äitisi kohdalla tilanne on toinen. Jos hän vain menisi Al-anoniin hän saisi sen tuen minkä hän tarvitsee. Sinä menet koloon ja silloin teitä on kaksi, jotka ovat vahvistumaan päin. Ei se ole isän selän takana juonimista. Se koituu kaikkien hyväksi viime kädessä.

Käy kertomassa kuulumisia. Mutta toimi nyt kun pääsit näin hienoon alkuun. Jaksuja.
sigrid

5

Hei Nyyti. Mäkin olen just 18-vuotta täyttänyt ja mun isäni on alkoholisti, ja voin ymmärtää täydellisesti sun pahan olon. Itsekin oon ollut koulussa se “aina iloinen” tyttö jolla ei oo koskaan ollut mitään ongelmia. Vaikka mulla on ongelmia riittänyt himassa ja koulussa.

Mä suosittelisin sun hakeen apua Al-Anonista/lukeen vaikka jotain Tommy Hellstenin tai Melody Bettien kirjoja. Myös Al-anonilla itsellään on hyvää kirjallisuutta saatavilla. Ne on auttaneet mua itseäni tosi paljon kaikessa.

Mun tarinani on lyhyesti se että mun isä on juonut niin kauan kuin muistan. Mulla on ollut silleen “helppoa” että mun isä ei ole koskaan hakannut mua ja välillä sillä on ollut raittiita kausia. Sen lisäks mulla on mun äitiin tosi hyvät välit. Me ollaan ulospäin hyvin toimeentuleva perhe ja mun isä on arvostettu. En oo koskaan kertonut parhaimmillekaan kavereilleni millaista meillä kotona on.

Joka tapauksessa mun faija dogaa, ja on mennyt vuosi vuodelta pahemmaksi. Se ei pysty myöntämään alkoholismiaan, ja jos mä huudan sille sen juomisesta, se alkaa valittaan että äiti on muka jotenkin mustamaalannut sitä… Yleensä sen juominen on sitä, että alkupäivä ollaan selvinpäin ja sitten loppuillasta “kadotaan” johonkin ja tullaan umpituiterissa kotiin. Tänään viimeksi isä oli monta tuntia kadoksissa ja tuli umpijuovuksissa kotiin ja sammu sänkyyn kengät ja takki päällä. En muista koska olisin ollut viimeksi niin vihainen kuin sen nähdessäni. Mä oon myös kuunnellut vuosikausia äidin ja isän riitoja tosta juomisesta. En tajua miks äiti on isän kanssa… Mua itkettää katsoa miten äiti alistuu loppujenlopuksi isän tahtoon ja yrittää estää sen juomista, vaikka ei se mitään auta! Selvinpäin isä on ihan jees, mutta juominen on kyllä tuhonnut sen aivoja ja se on nykyään vähän pihalla selvinpäinkin. Samaten ulkonäkö on mennyt vuosien varrella tosi pahaksi.

Sellainen mun tarina. Välillä vaikeampaa, mutta sinänsä helpottanut että asun jo omillani ja mun ei tarvi kattoa tota joka päivä. Toisaalta tossa on se, kun asuu omillaan, on alkanut tajuta että toi juominen ei ole “normaalia” ja kun tulee kotiin, kännisen isän näkeminen alkaa ottaa päähän entistä enemmän. Mua huvittaa käydä kotona yhä vähemmän tän takia, vaikka äitiäni haluaisinkin tavata, koska ollaan läheisiä.

Suosittelen sua hakemaan apua vaikka netin kautta jos et muuten vielä uskalla! Se voi helpottaa. Ja jos oot kiinnostanut vaikka kirjoitteleen tai jotain, ilmoita siitä. Mulla ei ole ketään oman ikäistäni jonka kanssa voisin näistä asioista puhua. Kavereita löytyy mutta kellekään en oo tosiaan tästä kertonut.

6

Hei. Minun on vaikea ajatella mitä sinä nyt koet, mutta jotain asiasta tiedän omalta kohdaltani. Isäni joi kun olin pikkutyttö. Hän sai hulluuskohtauksia ja esim. pakotti minut katsomaan eläinten kiduttamista. Hän myös hakkasi äitiäni ja minua. Pakenin mielikuvitusmaailmaan.

Kun hän komensi minut sänkyyn en enää uskaltanut käydä vessassa vaan pidättelin pissaa aamuun asti. Siten minusta tuli yökastelija.

Aamuisin katselin kun äiti meikkasi mustaa simää piiloon ja söin samalla aamupalaa. Se tuntui ihan normaalilta elämältä koska mitään muutakaan en ollut kokenut.

Kiertelin isäni kanssa päivisin paikallisia baareja ja aina minulle ostettiin vanilijajäätelöä mansikkahillon kera. En edelleenkään pysty tuota syömään.

Kerran leikin naapuritytön kanssa kotia ja hän oli lapsi ja minä isä. Hän oli muka tuhma ja minun piti antaa hänelle siis piiskaa. Hakkasin tyttöä niin kovaa että siihen todella sattui ja äitini tuli ja vei tytön kotiinsa. Minusta tuo oli ihan normaalia käytöstä, jos piiskataan niin sit piiskataan kunnolla.

Saunassa oli istuttava löylyssä isän kanssa kovissa löylyissä ihan yhtä kauan kun hänkin, valittaa ei saanut.

Isäni teki itsemurhan kun olin 7 vuotias. Tämä ei ole minua paljon auttanut, muistot jäivät. Veitset, köydet, kepit ja vyöt… kaikki nuo ovat vieläkin mielessäni.

Haudalla en ole käynyt enkä mene.

Joskus käy mielessä että käyn kaivamassa haudan auki ja hakkaan ne luut palasiksi. Eipä siellä mitään enää olisi kun hautaamisesta on kulunut jo lähes 30 vuotta.

Nuorena ajauduin ryyppyporukoihin, annoin itseni jokaiselle miehelle joka vain tahtoi minua edes hetken rakastaa.

Selvää kai on että alkoholiongelma minulla nykyään on. Myös noin 15 itsari yritystä.

Pointtini on että yritä pelastaa edes itsesi tuosta tilanteesta, en kyllä tiedä miten. Jos vaan voisit jollekin puhua, vaikeata se varmasti on mutta kuitenkin. Hyvä että kirjoitit edes tänne. Anteeksi tämä oma vuodatukseni, eipä se sua paljon auta. Mutta tiedät ainakin että et ole ainoa joka kärsii ongelmaisesta isästä.

Minulla noista tapahtumista on todella kulunut 29 vuotta mutta edelleen ne ovat mielessäni päivittäin. Minua vaan pelottaa mitä tuo kaikki paska tekee sinun psyykkeelle kun noinkin kauan tilanne jatkunut.

Lämpöä ja rakkautta sinulle.

7

Tuohon edelliseen voisin vielä jatkaa että ollessani 3-6 vuotias isäni jätti minut toistuvasti yksin kotiin. Olin leikkimässä pihalla tai omassa “salaisessa satumetsässäni”, tullessani kotiin oli ovet lukossa eikä ketään ollut kotona. En muista mitä tuollaisissa tilanteissa tein, kai vain istuin ja odotin että äiti tuli töistä. Asuimme silloin ihan korvessa, ei siellä voinut mitään apua saada naapureilta.

Kun isä teki itsarin niin sen sukulaiset hylkäsivät minut kokonaan. Kadulla ne vaihtoivat puolta. Syynä oli se että minä ja äitini olimme muka syyllisiä isän itsemurhaan.

Häpeä, syyllisyys, minun parhaat “kaverit”.

8

jep jep totanoin sanosin et, antasit isä papalle selkä saunan, jonka jälkee kertosit sille pelin säännöt :slight_smile:.

9

Hei Nyyti !

"Äiti ja isä suunnittelivat eroa, ja olin niin onnellinen. Pääsisin isästä eroon. Mutta kuka lapsi toivoo sellaista? Pääsevänsä eroon isästään, omasta isästään? Olen myös monta kertaa toivonut, että isä kuolisi. Ja tunnen itseni ihan uskomattoman kamalaksi ihmiseksi, kuka koskaan pystyy toivomaan omasta isästään mitään tuollaista? " ←
Itse olen vasta pian 14v tyttö, mutta samoja ajatuksia minullakin ;s Sitten kun isä joskus harvoin sattuu olemaan selvinpäin, minua kaduttaa… En tahtoisi loppujen lopuksi hänelle kuolemaa, vaan sitä, että saisimme kaikki kunnon isäs ._. Mutta tosiaan olisi melkein helpompaa jos häntä ei olisi, vaikka se julmalta kuulostaakin… Ja minäkään en kavereita ole uskaltanut kotiin tuoda pitkään aikaan, kaikki ihmettelevät, misken koskaa tahdo että oltaisiin meillä… :S … Mutta koita sinä jaksella : >

10

Tiesin sen, en koskaan saa tätä asiaa eteenpäin, mikään ei muutu. Paha olo kasvaa. Helppo sanoa, että hae apua. Se on vaan niin paljon helpommin sanottu kuin tehty. Tiedän, että kaikki muuttuisi ja ihan jokaisella olisi parempi olla, jos vaan voisin kertoa tästä jollekulle ja tosiaan hakea sitä apua. En vaan pysty siihen. Tää on ihan kamala kierre. Sama jatkuu, isä juo, äiti kärsii, me lapset kärsimme ja iltaisin itketään itsemme uneen samalla kun isä huutaa ja heittelee tavaroita olohuoneessa tai kulkee pitkin taloa ovia paiskoen ja jokaista sättien, silmät vihasta leiskuen.

Täytän pian 18. Mulla on ihan kamala olo siitä, että ajattelen vaan nyt et pääsen mahdollisesti pois kotoa, pois isän luota. En kuitenkaan todellisuudessa voi lähteä. En voi vaan jättää äitiä ja pieniä. Ja vieläkään en osaa puhua edes äidille. Se on sentään oma äitini! Ei vaan osata sanoa toisillemme mitään. Ei yhtään mitään.

En oikein tiedä onko tää tilanne pahentunut vai vaan pysynyt ennallaan. Kevättalvella mulla oli pahempi olla kuin koskaan, sen muistan. Ensin mielessä pyöri koko ajan miten paljon helpompaa kaikki olisi jos vaan luovuttaisi. Sitten melkein tein sen. Monta kertaa meinasin ihan vaan hetken mielijohteesta tehdä jotain täysin peruuttamatonta, ja kerran se oli todella lähellä. Se auto meni sitten loppujenlopuksi ihan muutaman senttimetrin päästä musta. Oon pelännyt itseäni, tuntuu että mun sisässä elää joku … joku muu. Se en oo minä joka juoksi siihen auton eteen, jolla pyöri päässä ne kaikki ajatukset. Se oon minä, joka säikähti sitä ihan kamalasti ja itki hysteerisesti sitä päiviä, viikkoja. Oon elänyt jotenkin ihan sumussa niin kauan, että koko todellisuus tuntuu vaan niin … epätodelliselta. Huomaan yrittäväni luoda itselleni jotain … jotain parempaa maailmaa. Oon alkanut olemaan paljon enemmän poissa kotoa. Tunnen siitä kamalan huonoa omaatuntoa että jätän äidin ja pienet kotiin, mutta en vaan kestä täällä. Valehtelen menemisistäni. Itselläni kuluu alkoholia enemmän kuin ennen, ei kuitenkaan huolestuttavasti. Monet juovat paljon enemmän. Ajattelis vaan että en tahtoisi edes kuulla sitä sanaa, mutta niin syvältä kuin se ehkä onkin niin enemmän se auttaa kun tekee pahaa … juominen. Mulla on vaan niin paljon parempi olla missä tahansa muualla. Viikonloppuja en jaksaisi olla kotona, se on mennyt lähinnä siihen että sanon äidille pikaisesti meneväni yöksi jonkun ystäväni luo ja lyön oven kiinni perässäni. Isä huutaa kotona äidille siitä, että oon taas lähtenyt jonnekin huitelemaan. Todellisuudessa en edes välttämättä tiedä minne olen menossa, kunhan ei tarvitse olla kotona. Pyörin jossain porukassa ja löydän aina jonkun sohvan tai sängyn jonne käpertyä. Tää ei oo mitään holtitonta, enkä oo ajautunut mihinkään erikoisiin piireihin. Lähinnä vaan se etten voi olla kotona ja valehtelen. Valehtelen nykyään kotona kaikesta. Vanhemmat ei todellisuudessa tiedä mun elämästäni mitään. En uskalla kertoa niille mitään. Haluan miellyttää.

Elän tällä hetkellä myös ensimmäisessä oikeassa suhteessani. Poika on ihana ja pidän hänestä todella, mutta samaan aikaan mua ahdistaa koko ajan ja haluan pois suhteesta. En halua kertoa siitä kenellekään enkä halua näyttäytyä julkisesti yhdessä pojan kanssa. En voi tuoda häntä meille enkä anna hänen ajaa minua edes pihaan. Vanhempani eivät tiedä tästä mitään, enkä aio kertoakaan. Tää ei tule kestämään. Mulla on niin ahdistunut ja haavoittuvainen olo. En tahdo tätä suhdetta, mutta en voi irrottautua siitä, mua lohduttaa niin paljon se että on edes yksi syli, yhdet ympäri kietoutuvat kädet. Osaan puhua pojan kanssa kaikesta muusta, mutta en isästä. Se elää luulossa, että mulla on täysin normaali, tavallinen perhe. Tää on yhtä feikkiä koko juttu. Mulla on samaan aikaan niin hyvä olo, mutta silti ihan kamala. En halua satuttaa poikaa, mutta niin jokatapauksessa. Ei musta ole mihinkään suhteeseen. Miten voisin keskittyä keneenkään muuhun kun en tiedä enää itsestänikään mitään?

Haluan vaan pois. Pois tään kaiken. Välillä tuntuu, että ainut ajatus mikä mun päässäni pyörii on maailman julmuus ja epäreiluus. Miksi toiset saa olla niin onnellisia ja toiset elävät näin? Mun kaikki tunteet on täydellisen ristiriitaisia. Toisaalta tää vahvistaa mua. Oon kokenut enemmän kuin moni ikäiseni. Oon itkenyt enemmän ja osaan ehkä iloita pienemmistä asioista. Mutta onko se hyvä että oon näinkin kokenut? Ja ikuisesti päällimmäisiä tunteita ovat riittämättömyys ja syyllisyys. Onko oikein valittaa tällaisesta, monella on asiat paljon pahemmin. Tää kaikki kuulostaa niin naurettavalta mutta oon niin hukassa. Ei sitä voi ymmärtää.

Niin ja lopuksi, kiitos kaikille vastanneille. Kyynel silmässä oon aina viestejänne lukenut, kyllä niistäkin oikeasti on ollut apua, vaikka aivan umpikujassa edelleen elänkin. Helpottavat ne hetkeksi, tietää että maailmassa on muitakin joista tuntuu samalta, jotka ovat kokeneet tai käyvät läpi samaa helvettiä. Tiedän että mulla on monta hyvää syytä elää, mutta en vaan aina pysty ajattelemaan sitä, oon aivan sokea millekään syille. Tekee mieli vaan luovuttaa. Ja kun mun ei tarvitsisi muuta kuin … hakea sitä apua. Avata suuni. En osaa, ja se on kaikkein kamalinta. En vaan pysty siihen. Elän minuutin kerrallaan, mielialat heittää kärrynpyörää ja tuntuu että oon todella arvaamaton. On vaan sellainen olo, etten kykene tekemään mitään muuta kuin satuttamaan muita. En halua pitää yllä mitään suhteita, mulle tulee niin huono omatunto siitä etten vaan voi olla “normaali”. Oon liikaa vaivaksi kaikille. Ja tiedän, kuulostan todella säälittävältä. Anteeksi.

11

Et kuulosta yhtään säälittävältä, päinvastoin. Ikävää että kaltaisesi fiksun tuntuinen tyttö, joutuu olemaan tuollaisessa tilanteessa. Hyvä, että pystyt kirjoittamaan ja purkamaan tunteita. Voimia paljon!!

12

Voi sinua…
Tiedän tasan miltä sinusta tuntuu. Olen itse elänyt läpi aivan saman, eroituksena, etten ollut esikoinen vaan kuopus, joka joutui katselemaan sitä helvettiä kaikkein pisimpään. Mutta isolla siskollani on ollut aivan samat pahanolon tunteet siitä kun joutui minut jättämään yksin niiden keskelle.

Mutta. Sinulla on oma elämäsi elettävänä. Ja usko pois, kun pääset sieltä pois, se alkaa helpottamaan. Meillä isäni aiheutettua loppujen lopuksi sydänkohtauksen äidilleni, hän vihdoin tajusi että henki menee jos siinä jatkaa. Minä olin silloin 17- vuotias. Silloin se helvetti loppui, mutta jatkui toisessa muodossaan äitini jatkaessa isäni viitoittamaa tietä alkoholistina. Ja sama jatkuu edelleen. Olen nyt 26-vuotias, ja harvassa ovat ne päivät kun menneisyyden möröt eivät kummittelisi. SIlti, olen tällä hetkellä onnellinen; asun avoliitossa ihanan miehen kanssa, meillä on ihana asunto, koira ja toivon pääseväni jälleen opiskelemaan. Sama hyvä odottaa vielä sinuakin, kunhan pääset irti isästäsi. Tulevat vuodet todennäköisesti tulevat kasvattamaan myös katkeruutta äitiäsi kohtaan, kun alat ymmärtää että hänellä oli valta vaikka joka päivä lopettaa se touhu, päättämällä lähteä ja ottaa teidät mukaansa. Se on oma prosessinsa, joka myös minulla on edelleen kesken vaikka kokoajan parempaan mennään.

Silti, et saa lykätä oman elämäsi aloittamista isäsi takia. Hän on pilannut ehkä nuoruutesi tähän asti, älä anna hänen tehdä sitä tulevaisuudellesikin, vaan muokkaa se itse sellaiseksi minkä ITSE haluat.

Ja mitä siskoihisi tulee, sinä voit kyllä auttaa heitä. Ja samalla äitiäsi. Siihen ei tarvita kuin yhteydenotto paikkakuntasi sosiaaliviranomaisiin. Soitat, selität tilanteen ja kysyt mitä tehdään. Sisarustesi menettämistä tai muuhun perheeseen siirtämistä tms sinun on turha pelätä. Sen sijaan sosiaaliviranomaisten keskustelut äitisi kanssa voisivat saada hänetkin heräämään siihen mitä hän on lapsilleen tehnyt, ja yrittää korjata asia. (Vaikka tuho on jo tehty, tulevaisuus on teillä kaikilla edessä. Se voi alkaa jo heti ja se voi olla HYVÄ.) Niin ikävä velvollisuus kun asian ilmoittaminen on, valitettavasti, sinä olet se ihminen joka voi sisarustesi elämään vaikuttaa ja antaa heille normaalit tulevat päivät. Sinun äitisi on valitettavasti itsekin sairas, kuten joku edellä jo mainitsi, läheisriippuvainen (kuten naiset aina näissä tilanteissa ovat, siksi he eivät lähde) ei pysty tekemään normaaleja päätöksiä, eikä näkemään tilanteessa muita kuin itsensä ja ihmisen josta hän on riippuvainen. Se sattuu, joutua olemaan yhdentekevä omalle äidilleen, mutta siksi etenkin sinun täytyy tehdä se ainoa oikea asia pienten sisarustesi vuoksi. Äitisi ei heille nyt pysty olemaan ÄITI, ei niin kauan kun olette tuhoavan isäsi vallan alla. Sitten hänkin rupeaa ehkä näkemään asiat eri tavalla kun isäsi on poissa kuvioista. Mutta, varaudu siihen, että vaikka niin kävisi ja pääsisitte isästäsi eroon, äitisi on edelleen hänestä riippuvainen ja tulee todennäköisesti käymään kovat kriisit ennenkuin näkee isänne siinä valossa missä te. Ja pahimmassa tapauksessa (kuten meilllä) syyttää sitä joka ratkaisi tilanteen (tässä tapauksessa sinä, meillä isosiskoni) siitä kuinka hän nyt menetti elämänsä “rakkauden”. Riippuvuus tekee sokeaksi.

Silti, pieni, sinulla on ne avaimet käsissäsi, joilla pystyt vaikuttamaan ratkaisevasti sisarustesi elämään ja tulevaisuuteen. Se on raskas taakka, mutta jos sen jaksat ja uskallat tehdä, sitten helpottaa. Koska aika ei muuta mitään, aika´vain pahentaa. Tilanne ei pääty yleensä ennen kuin joltain lähtee henki. Älä anna niin käydä.

Ja mitä tulee niihin tuntemuksiisi kuinka haluaisit tappaa isäsi, älä huoli, ne ovat normaaleja tuossa tilanteessa. Niin suunnittelin minäkin kaikenlaista poistaakseni isäni elämästämme ja hankin käsiini jo mm. rotanmyrkkypurkinkin sitä varten… Mutta, järki päässä ja et sinä oikeasti mitään tee. Purat vain sisälläsi kiehuvaa vihaa ja katkeruutta niihin ajatuksiin. Ja niihin sinulla on oikeus.

Mutta älä passiovidu ja ajattele ettet voi tehdä mitään. Kyllä voit. Mutta tiedän että se on iso asia ja muuttaa niin ratkaisevasti teidän kaikkien elämän, että se pelottaa. Mutta muista, voiko tuossa tilanteessa enää mikään mennä huonompaan? Ei. Kaikki muutos on hyvästä.

Muista tämä ja voimia sinulle. Olet ajatuksissani. Ja muista ettet ole yksin, et ikinä. Ja älä ikinä edes mieti hengen riistämistä itseltäsi. Olet niin arvokas kaikille ihmisille elämässäsi, etkä voi tietää vaikka huomenna tapahtuisi se asia mikä muuttaa elämäsi. :slight_smile: Jaksa, voimia, ja halauksia.

13

Hei Nyyti!

Oletko huomannut, että meillä täällä Päihdelinkissä alkaa 2.6. nuorten oma suljettu nettiryhmä, jossa pääsee keskustelemaan vanhempien päihdeongelman herättämistä tunteista, mietteistä ja kysymyksistä samankaltaisia asioita kokeneiden kanssa? Mukana on myös kaksi luotettavaa, aikuista ohjaajaa, joista toinen olen minä. Mukaan otetaan 15 osallistujaa ilmoittautumisjärjestyksessä, joten jos kiinnostuit, toimi nopeasti.

Sinulla on selvästi paljon asioita mielen päällä, ja ryhmämme voisi olla kokeilemisen arvoinen. Ilmoittautuminen tapahtuu osoitteessa lasinenlapsuus@a-klinikka.fi, ja lisätietoja ryhmästä saat päihdelinkin etusivulta ja tämän keskustelualueen tiedotteista.

Terveisin,
Shirley

14

huoh, mulla on TÄYSIN sama tilanne. Tosin olen vasta 13-vuotias, perheen nuorin.
Isä on alkoholisti, äiti aina vaan puhuu erosta, muttei tee asialle mitään. Kerran ne oli jo hankkinu paperit täytettäväksi, mutta siihen se sitten jäikin.

Itse olen kans miettinyt, miten ihmeessä voin toivoa, että isukkini kuolee! Mutta niin se vaan menee, oon menettänyt kaiken arvostukseni sitä kohtaan.
Isäni ei kyllä hakkaa mua, mutta on monesti pahoinpidellyt äidin niin, että veri lentää. ja meillä on ollut monesti kytät kotona, milloin mutsi on soittanu ja millon naapurit on soittanu…
en edes viitsi kertoa kaikkea.

koulussa olen se iloinen tyttö, joka jaksaa nauraa ja olla iloinen ja jolla on luokan parhain keskiarvo. Kellekkään en oo kertonu, miltä musta oikeesti tuntuu. Oon saattanu mainita isäni alkoholismista, mutta kaverit ei oikein ymmärrä/sisäistä sitä…

Mutta onneksi minulla on maailman ihanin hoitoponi, josta on paljon iloa. Se saa ajatukset muualle ja antaa vähän omaa tilaa, kaukana kotoa. Tallilla käyn aina niin monta kertaa viikossa kuin voin, osaksi siksi, etten halua katsella alkoholisti-isäni pärstää.
Luulen, että tuo kyseinen poni on auttanut mua niin paljon, ettei sitä voi kuvitellakaan. Aina, kun mietin itsemurhaa tai jotain itsetuhoista, mieleeni tulvahtaa vain ajatukset, että se ei ole oikein: mun täytyy huolehtia ponista. Mutta sekin on jo vanha, enkä tiedä mitä mulle käy sitten kun sitä ei enää ole…

15

helppimesta.fi/Kolo on chatti, jossa sinun asemassasi olevat nuoret kokoontuvat vaihtamaan ajatuksiaan vanhemman kummin seurassa joka torstai kello 19-21. Mene seuraavalla kerralla mukaan. Lueskele tämän saitin muitekin ketjuja. Voimia sinulle.

16

Mä olin osittain tuossa asemassa aikoinani. Nyt on epävakaa pers. häiriö + vaativa pers- häiriö + adhd. Mun isä kärsi tuosta epävakaasta, ei ole diagnistoitu, mutta mekin sitä pelättiin. Mun sisko kertoi kerran et haluaa sen kuolevan. En ite tienny aina oliko kännis, mut mielialat muuttui. Mä tarvin terapiaa, mä tahoin kuolla itse yli 10v. Vedin kamaa, pakenin elämää… Sä joudut tukahduttaa tuntees, samoin sun sisaret; sä tarvit apua… Ilmianna isäsi, mä tekisin sen nyt. Se joutuu hoitoon tai avopuolelle ja jos uhkaa sua; joutuu muuttamaan pois ja valvotusti tapaamaan. Ite muistelen kuinka musasta sanominen (+äiskä oli mun puolella->kotona iskä alko mököttää & dokaa), saattoi aiheuttaa karsean riidan jossa mä valvon ku mulle tullaa huutaa et oon syypää jos ne eroaa ja siitä keskusteltiin. Se ei ole normaalia… :frowning: Voimia, mä kertoisin jollekin; soittaisin edes nimettömälle linjalle. He tarjoaa ammattiapua tarvittaessa. Sä et ole yksin ongelmasi kanssa… <3