Isän juomisesta aiheutunut kodittomuus

Olen nuori, päälle 20v opiskelija, ja muutin kotoa 4 vuotta sitten toiselle paikkakunnalle opiskelemaan. Vanhempani ja 16-vuotias pikkusiskoni asuvat vielä kotipaikkakunnallani.
Oireilin paljon kotona asuessani. Stressiä, syömishäiriö ja ahdistusta. En oikein tiennyt, miksi stressasin tai miksi minusta tuntui niin pahalta, mutta ajattelin että syy on minussa. Muutin sitten pois kotoa ja se kävi helposti, todella helposti. Jo vuoden sisään muutosta minulla oli todella hyvä olla itseni kanssa ja elämä sujui mallikkaasti. Paitsi kun kävin kotona, sillä siellä ahdistus palasi.
Pari vuotta sitten ymmärsin, että isäni on alkoholisti. Aluksi se oli vain ajatus, enkä oikein uskonut siihen, mutta se vahvistui aina kun kävin kotona ja kelailin muistojani. Jossain kohtaa hyväksyin sen, puhuin äitini kanssa ja hänkin myönsi sen. Isäni on alkoholisti. Selvästi kuitenkin näin äidistäni, ettei hän ymmärtänyt tilanteen vakavuutta ja katsoi isäni menoa läpi sormien.
Oma suhtautumiseni alkoholiin on mielestäni terve: muutaman voi nauttia hyvässä seurassa tai hyvän ruuan kanssa, mutta toistuva kännäily tai jokapäiväinen annos alkaa soittamaan kelloa. Suhtautumiseni alkoholismiin taas on hyvinkin jyrkkä, eikä mielestäni sellainen ihminen, joka valitsee läheisilleen pahan kun voisi valita toisin, ansaitse lähelleen yhtään ihmistä. Isäni juominen oli(ja on edelleen!) minusta tuomittavaa. Pari vuotta toivoin ja jaksoin uskoa, että kyllä isäni tekee käännöksen ja vähentää juomistaan. Kyllä hän minusta, perheestään ja heidän hyvinvoinnistaan välittää. Paskanvitut.
Viime marraskuussa minulle riitti. Isäni rupesi kännipäissään katsomaan avoimesti pornoa minun ollessani kotona (myönsi myöhemmin olleensa tietoinen, että minä olin kotona!). Otin isäni juomisen esille jälleen kerran ja ilmaisin kantani. Vastauksena tuli suunnilleen, että “ei paljon kiinnosta, teen mitä tykkään”. Lähdin ovet paukkuen, enkä ollut tulossa takaisin. Pidin hiljaiseloa tovin, kunnes äitini ehdotti meille perheterapiaa.
Perheterapiassa minulle valkeni, että olin kotoa asuessani oireillut isäni alkoholinkäytön ja siitä aiheutuvan käytöksen takia. Perhetapaamisessa valkeni myös, että isä on juonut koko lapsuuteni ajan, eikä hän myönnä toimineensa mitenkään väärin äitiä, minua ja siskoani kohtaan. Tein päätöksen ja lausuin sen perheelleni: en ole isäni kanssa missään tekemisissä ennen kuin korkki menee kiinni ja hän myöntää aiheuttaneensa paskaa perheelleen.
Miltä nyt tuntuu? Tuntuu kuin isäni olisi riistänyt minulta kodin ja perheen. Äitini kyllä myöntää isäni olevan alkoholisti ja kertoi minulle harkinneensa eroa mooonia kertoja, mutta ei tee sitä, sillä “se on liian raskas prosessi”. Isäni ei ole oletettavasti muuttumassa vuosiin, ja epäilen muuttuko koskaan, sillä hän käy edelleen töissä ja pitää yllä erinomaisia kulisseja. Kaikille vieraille hän näyttäytyy mukavana ja reiluna perheenisänä. Rakastan äitiäni ja siskoani ja minä pelkään heidän puolestaan. Huoleni on jatkuvaa. Olen huolissani erityisesti siskostani. Mitä jos hän joutuu kokemaan samaa, mitä minä? Hän on oletettavasti vuosia sidottuna kotiin ikänsä puolesta.
Äitini kanssa olen tekemisissä viikottain, siskoni kanssa miltein päivittäin, mutta kotiin minulla ei ole menemistä. Koen tätä nykyä isäni oikeaksi uhaksi. Vaikka kaikki, terapeutti mukaanlukien, sanovat, että teen oikein vastustaessani isääni, niin olen silti ainoa, joka oikeasti niin tekee. Sanomattakin selvää, ettei isäni oikein arvosta toimintaani. Tämä on rankkaa minulle. Haluan vain äitini ja siskoni parasta, mutta en oikeasti voi tehdä mitään. Tuntuu kuin muu perheeni haluaisi jatkaa kuliseissa elämistä ja sulkea minut, vihollisen, ulkopuolelle. Tunnen menettäneeni perheeni ja kotini isäni alkoholismin takia. Tämä “kodittomuus” on minulle elämäntilanteeni takia erittäin raskasta.

Onneksi olet tarpeeksi vanha muuttamaan kotoa. Isäsi tosiaan on tehnyt olosi sietämättömäksi. Sääliksi käy siskoasi, äitisi on valinnut osansa mutta siskosi ei sille voi vielä mitään. On kyllä tosi rankkaa kun vanhemmat ei voi auttaa oman elämän alkuun saamisessa, mutta joskus se vain on niin. Itse en ole juuri henkistä enkä rahallista tukea omilta vanhemmiltani saanut opiskeluaikoina. Mummoni auttoi rahallisesti niin usein kuin voi ja siitä olen ollut tosi kiitollinen.
Mutta asiaan: et voi isäsi alkoholismille oikein mitään. Parasta olisi että pysyt vain kaukana niin kauan kuin isäsi juo, ja pidät siskoosi yhteyttä niin että hän tietää että olet hänen puolellaan jos hän haluaa laittaa rajoja isälleen. Voit yrittää rohkaista äitiäsi mutta luulenpa ettei hän ole vielä pitkään aikaan kypsä jättämään isääsi. Suojele itseäsi, muuta et voi tällä hetkellä.

Ymmärrän täysin miksi haluat olla erillään juovasta isästä.
Yksi mikä kuitenkin ihmetyttää, minkä takia terapiassa kehutaan että on oikein olla isää “vastaan”.
Tai puuttua hänen juomiseen. Mun mielestä alkoholisti tai ei, niin se äiti joka jää, tekee oman valintansa. Sisko tekee aikanaan omansa, ja alaikäisten asioihin on sitten omat tahonsa ja voi mennä vaikka alateeniin? näistä en tiedä.
Mutta että kehotetaan katkaisemaan välit? Isän juomiseen ei voi vaikuttaa, joten tee kaikki ratkaisut itsesi takia, älä pelastaaksesi toisia.
Tiedän hyvin tuon tunteen, että vaikka itsekin on kuitenkin selvinnyt, niin oman pahan olon sijaan sitä alkaa huolehtia herkästi toisten asioista. Tuntuu siltä, että itse on vahva ja toiset eivät. jostain syystä.
Voi käydä kuitenkin niin onnellisesti, että kun alkaa huolehtia ensisijaisesti omista asioistaan, niin muut katsovat ihaillen ja sitten vasta seuraavat perässä. Haluavat itsekin voida hyvin. Niin kauan kun käyttää hukkaan energiaa pelastaakseen toiset, jotka myös itse voivat asioihinsa vaikuttaa halutessaan tai kynnelle kyetessään, niin hakkaa päätänsä monesti seinään.
Aikuisen isän kanssa tappeleminen hänen juomista vastaan, hänen opettamisensa miten olla todennäköisesti ei palkitse, vaan tietenkin lähinnä helpottaa oloa, kun ei tarvitse juomista katsoa., Olisiko hyvä ottaa kaikesta ja kaikista ihmisistä hyvä ja antaa hyvää? Jos isän seura tuntuu pahalta ja se tuntuu tärkeältä itselle katkaista välit, niin se on hyvä että uskaltaa toimia siten kuten parhaaksi näkee.
Mutta toisista ei ehkä kannata tai palkitse olla huolissaan. Ehkä heitä voi auttaa sitten, kun siihen on jokin realistinen konkreettinen mahdollisuus, tai jos apua pyydetään, mutta muuten voi olla hyvä joskus unohtaa toisten murheet. Jos ei elä helvetissä itse, niin ei auta välttämättä toisia, jos menee mukaan tunteella samaan suohon, jossa muut vielä rämpivät.

““Yksi mikä kuitenkin ihmetyttää, minkä takia terapiassa kehutaan että on oikein olla isää “vastaan”.””
Ensimmäisenä asiana terapeutti perusteli tätä siten, että minulla on oikeus omiin mielipiteisiini ja arvoihin. Tottakai jokaisen käyttäytymistä saa kritisoida, mikäli se on ihmiselle itselleen ja muille vahingollista.
Toiseksi terapeutti perusteli asiaa toipumisprosessini kautta. Kotoa muuton jälkeen olen pikkuhiljaa ruvennut käsittelemään kaikkia kodin ja lapsuuteni asioita ja prosessi on herättäny paljon voimakkaita tunteita. Erityisesti se on herättänyt vihaa isää kohtaan. Terapeutti painotti, että isä on toiminut tuomittavasti ja minulla on täysi oikeus olla hänelle vihainen. Hän kehotti minua “päästämään kaiken ulos” ja todella heittämään lokaa vanhempieni päälle terapiassa.
En minä missään avoimessa sodassa isääni vastaan ole, mutta en aio hänen kanssaan olla tekemisissä ennen kuin merkittävää muutosta on tapahtunut. Terapeutti tietenkin toivoi, että jossain kohtaa minun ja isäni välit olisivat hyvät.