En tiedä mikä siinä on kun voin olla tekemässä joitakin asioita ihan 2 viikkoa putkeen. Elää normaalisti, mutta kun saan tietokoneen käyttööni, jossa ei ole mitään aika rajoitusta. Niin voin olla koneella vaikka kuinka pitkään. Tänäänkin kun oli aurinkoinen keli, niin jäin netittämään. Älypuhelintakin kokeilin kuukausi sitten noin ja ei pysynyt ollenkaan rajoissa. Siis nukuin 5-6 tuntia yössä. En edes opiskellu kunnolla. Kaikki asiat mitä opiskelin niin tein hutasemalla opiskeluissa. Passivoiduin ja en sitten pitänyt ihmisiinkään kunnolla yhteyttä. Olin vaan älypuhelimella ja sitten se alkoi mennä jo aikuisviihteen puolelle. Et se ongelma vaan paheni.
Olen tullut siihen tulokseen, että jos pystyn elämään ilman internettiä tai telkkaa niin parempi kun ei ne pysy muutenkaaan hanskassa. Sama se on älypuhelimen kanssa. Siinä on koko ajan sellainen taistelu käynnissä. 
Itselläni on yhdistelmää useampaan tämän sivuston keskusteluaiheeseen, jotka sivuavat nettiriippuvuutta. On aika epätietoinen olo, ollako vai eikö olla? Tähän on vaikea tiiviisti kaikkea saada, mutta koitetaan…
Olen noin kolmissakymmenissä oleva opiskelija, joka on jo pidempään tuskaillut opintojen kanssa. Tässä erinäisiä uutisia, artikkeleita ja muutaman testin tehtyä omadiagnoosi on jotain perfektionistin, välttelijän, ahdistuneen, liian itsekriittisen ja netti-/someriippuvaisen puolelta. Kouluhommat on tullut yläasteelta asti hoidettua sillä meiningillä, että läksyjä yms. valmistautumista vältellään viime tippaan ja sitten rykäistiin pakonomaisesti yötä myöden väkisin loppuun. Onnistuminen ja kehut vaan tuntuvat niin pirun hyvältä. Yläasteella tuo tyyli vielä riitti, hyvässä lukiossa loppui puhti univelkoihin puolivälissä ja ns. hikipinko vaihtui tyydyttävään. Valmennuskurssin avulla jatkamaan yliopistoon teknilliselle puolelle alalle, joka oikeasti kiinnostaa, jossa sama välttely ja loppuvaiheen perfektionistinen väkisin vääntäminen kuitenkin jatkui. Jotenkin sitä jaksoi uskoa, että sitä viisastuu matkan varrella kohti aikuisuutta sen verran, että gradu tulee sitten tehtyä aikataulussa, järjestyksessä ja viimeisen päälle hyvä. Ja mielellään sen verran hyvin, että sen pohjalta on hyvin kenkä teollisuuteen oven välissä ja rahantuloa ei voi estää… Esimerkkejä näistä superonnistujista kun oikein viljellään meille. Ja jokaisest epäonnistumisesta tiesi, että jos olisi aloittanut aiemmin ja käyttänyt tämän verran enemmän aikaa, olisi tullut varmasti hyvä… Itsestä se siis ei voi olla kiinni, aika vain loppuu välillä kesken…
Nyt on sitten oman alan työkokemuksen myötä myös gradupaikka oman alan yrityksessä. Lopputyötä on tehty, mutta erinäisistä syistä johtuen homma on ollut vaikeampi, kuin osasin kuvitella. (Vaikka yritys on sama, tehtävät ja aihe eri kun harjoittelijana) Oppimiskynnys oli liian jyrkkä alkuun, eikä välttelemällä homma lähtenyt senkään vertaa käyntiin. Ohjaajasta eikä oikein muistakaan paljoa ole ollut apuja. Jos koin tärkeäksi kysyä jostain lisäapua, oli vaikutelma se, että minun tässä oikeastaan toivottaisiin siihen etsivän vastaus… Ja en tietenkään kehtaa muutenkaan esittää tyhmiä kysymyksiä, varsinkaan siinä vaiheessa, jos hommia on jo hyvä tovi tehty. Nehän saakeli huomaa, etten mä olekaan niin fiksu… Puhumattakaan että olisi muiden tehtävä yrittää auttaa omaehtoisesti mun hommien sujumista. Ja työn ohjaajahan lähti firmasta jo 8 kk sitten, koska kyllästyi muuten työnantajaansa. Jatkaa siis ohjaajanani nimellisesti, mutta se viimeistään teki tästä köydellä työntämistä. Valvojana oleva professori pitää monta rautaa tulessa ja ei ehdi enempää auttamaan, vaikka kylläkin aina on tsemppiä toivottanut.
Hommat on siis gradun suhteen menneet solmuun aika pahasti, se on kestänyt jo yli 12 kk ja aloin vajaa vuosi sitten enenemässä määrin roikkua netissä. Erinäisiä harrasteaiheisia keskustelupalstoja, harrastepuolen yhdistyshommia, uutisia, YouTube-videoita ja Facebookia on tullut plärättyä ennenkin, mutta nyt homma on karannut ihan rasoista. Tein tuossa IAT-testin ja sain tulokseksi 54/100, m.m. saatesanoilla netinkäyttö haittaa koulunkäyntiä, en pysty rajoittamaan käyttöä yrityksistä huolimatta ja häpeän sen esiintuloa, yritän piilotella sitä. Tältä pohjalta nimimerkkini. Ikinä ei ole tarkoitus varsinaisesti istua ja jämähtää netin ääreen välillä useammaksi tunniksi, mutta niin on liian toistuvasti käynyt. Välillä vilkaisen lopuksi sivuhistoriaa ja sen tulokset hirvittää.
Tiedä sitten kumpi tässä on syy ja seuraus. Toisaalta, gradu ottaa päähän, on vaikea saada etenemään ja haen netistä nautinnon pikavoittoja, pakenen epämukavuutta. Toisaalta tiedän nettiä selatessani jo tekeväni väärin, mutta sitä on vaikea lopettaa. Ja siihen aikani tuhlattua on olo, kuin olisi tuhlannut rahansa pelikoneisiin tai kurkusta alas, on morkkis ja masentaa oma saamattomuus ja ongelmien jatkuminen. Heti kun nostan hanurin ylös penkistä ja lähden kotiin/tauolle, alkaa ajatus virrata tekemättömissä töissä tai gradun loppuunsaattamisessa, mutta toteutus lakkaa, kun saan netin eteeni.
Joskus harjoittelijana tai tuoreena yliopisto-opiskelijana tunsin todella huonoa omaatuntoa edes vilkaista uutisotsikoita toimistolla työaikana/koulussa, nyt on pikemminkin sääntö, että yritän kuluttaa päivästä tunteja etsimällä aina uutta “mielenkiintoista”. Aina löytyy uusi linkki tai päivitetty uutinen, jota katsoa. Olen kokeillut aikatauluttaa kalenteriin tauot somettamiselle yms., mutta en ole pitänyt niistä kiinni. Ensimmäinen reaktio niihin muutenkin oli kahlitseva. En halua sitoutua käyttämään niihin kiinteää aikaa. (En ole ikinä tykännyt aikatauluttaa asioita! Sitten kuitenkin rakkaassa harrastuksessa opiskelijayhdistyksessä onnistuin useamman projektin aikatauluttamaan ja viemään läpi onnistuneesti). Olen myös kokeillut pomodoro-kellotusta, siis periaatetta että jokaista työtä tehtyä aikaa vastaan saa pitää taukoa lyhyemmän paussin. Senkin kanssa melko pian on tullut retkahdus. En vain joko halua lopettaa surffailua tai en pysty pysymään “työaikana” aiheessa ja aloitan selailun. Asensin selaimeen jopa lisäosana eston, jossa määritän aikarajat tiettyjen sivujen käytölle. Käytännössä siirryn entistä helpommin älypuhelimella vastaavien käyttöön, tai käyn asettamassa uusia pidempiä aikarajoja. Välillä on mielessä käynyt heittää älypuhelin katukiveen ja lopettaa kaikkien sivujen seuraaminen, muttei sekään kyllä olisi tyydyttävä ratkaisu.
Opintopsykologia kävin koittamassa gradun useamman kuukauden kärvistelyn jälkeen, jolloin oli vielä tavoite saada homma takaisin aisoihin ja gradu pakettiin reilusti alle vuodessa, vaikkakin myöhässä. Sen kanssa näitä tuli käytyä läpi ja kokeiltua m.m. yllä olevia keinoja, mutta lopulta homma jäi, kun siirryttiin tapaamisista pelkkään löyhään sähköpostitteluun, mistä jäi vain kuva, että olin viemässä muiden resursseja… Viimeisimmässä viestissäni op.psykologille lokakuussa sain vielä hommia jotenkin eteenpäin, mutta sen jälkeen jumit palasivat entistä pahempina. Ei jäänyt oikein sellainen kuva, että olisin lisäaikaa opintopsykologin vastaanotolla enää ansainnut, kerta ne teoriat ja harjoitteet on jo sieltä käyty. Tavallaan se mitä haluaisin, olisi että siltä olisi tullut viimeisen viestini jälkeen vielä kysymys, miten nyt menee?
Ja sitten on vielä se toinen puoli. Olen yrittänyt sosiaalisia suhteita edes jotenkin vaalia, saan hyvin kannustavaa tukea avopuolisoltani, vaikka en halua hänelle kaikkea tästä paljastaakaan. Vapaa-ajasta on pyritty pitämään kiinni ja myös lomat pidettyä suunnitellusti. Ilman näitä panostuksia jaksamiseen olisin luultavasti jo keskeyttänyt tai kaulakiikussa. Netti ei myöskään ahdista mitenkään, jos en sinne pääse. Pystyn mainiosti olemaan vaikka pari viikkoa reissussa tai harrasteiden parissa, ilman että edes mietin Facebookiin tai uutisiin liittyviä asoita. Päin vastoin se tuntuu lomalta todellakin.
Ongelma tulee, kun saan näytön eteen ja ‘pitää’ kahlata kaikki se menetetyn ajan aikana netissä tapahtunut. Ja sitähän riittää enemmän kuin on yhdelle ihmiselle järkevää… Tiedän sen, kuten sen että olen liian vaativa itseäni kohtaan sekä gradun laadun että aikataulun suhteen, mutta en saa muutosta aikaan. Turhaudun ja se on vienyt järkeni. Olen turhautunut ja välillä kuormitan sekä itseäni että ympäristöä vain negatiivisella asenteella. En osaa, en pysty enkä ole enää minkään arvoinen. Heikoimpina hetkinä sain masennustestistä jo kehoitteen hakeutua hoitoon, mutten kokenut tilanteen ihan niin paha olevan. Mutta on niinä hetkinä kyllä itkukin ollut välillä herkässä. Pienet konfliktit kotona saa aikaa meheviä riitoja, menen solmuun yksinkertaisista kysymyksistä ja päätös- ja aloitekyky on hyvin, hyvin heikko ja johtaa äkkiä romahtamiseen ja itsensä sättimiseen. Tulee inhottava olo, kurkkuun ja rintaan sattuu ja välillä mielessä pyörii, että kehtaanko enää naamaani näyttää elävien kirjoissa. Ylipäätään mieltä kalvaa ajatus, että en ole saanut tuota lopulta aika yksinkertaista gradua rajattua ja hoidettua. Kaikki on kiinni korvien välistä. Ja välillä tuntuu, etten osaa edes yksinkertaisia asioita päättää ja en ole enää se sama ihminen, kuin aiemmin. Se joka lähti opiskelemaan yliopistoon ja ajatteli, että taivas on rajana.
En oikeastaan tiedä, mitä tällä tekstillä haluan. Ehkä ennen kaikkea toivon tästä nyt olevan jollekin muulle hyötyä. Ja toisaalta, ajatus näiden ajatusten kirjailemisesta jäsennellymmin on vähän hautunut päässä ja sain sitä osin tässä toteutettua. Olen myös pitänyt nyt 8-9 kk päiväkirjaa, johon näitä on tullut hahmoteltua, mutta se on pitkä ja sekava luettavaksi. Niin, ja jos jollain on joku taikasauva millä saisin hommat takaisin kuosiin, niin antaa palaa 