Illustrator is back- valitettavasti ja onneksi

Hei kaikille, vanhoille tutuille ja uusille.
Reilu kolmekymppinen äiti ja luovalla alalla työskentelevä boheemi sielu täällä taas jälleen.

Miten surullista on, että on tullut palailtua taas linkkiin. Lueskeltua iltaisin ja muistellessa että miksi tänne aikoinaan tuli ylipäänsä. No, siksipä juuri, kun ote lipsuu. Ja nyt se on lipsunut.

Olen ollut täällä vuosia ja hyvin vaihtelevalla menestyksellä. Olen ollut monena vuonna linkin äitiryhmässä ja raitistunut omillani. Tai raitistunut ja raitistunut. Ei ole kovin raitista meininkiä ollut viimeaikoina.

Homma lähti lipsumaan oikein perinteikkäästi. Mitä jos nyt lomalla ruoan kanssa vähän viiniä? Mitäs nyt jos tässä lomalla biitsillä yhden valkkarinlasin.

Lomasta on toista vuotta ja vaikka loma loppui, viini jäi.

Viini on siis minun juomani. Se on tarpeeksi vahvaa, mutta ei liian vahvaa. Nykyään juon ainakin pari kertaa viikossa pullon viiniä, joskus menee enemmänkin. Yleensä väliä on 2-4 päivää, ei enempää. Jos on juhlat, niin alkoa menee enemmän.

Useimmiten kun juon sen ensimmäisen lasin, viini nousee ensin takaisin suuhun. Niin paljon oma elimistö jo hylkii. Joskus oksennan välittömästi. Mutta se ei estä juomasta toista lasia. Ja kolmatta, jonka jälkeen viini virtaa kevyesti kurkusta alas.

Suurin pettymys itselle tässä kaikessa on se, että jos ja kun ajattelin että juomiseni on tyytymättömyyttä tekemiini valintoihin ja elämääni, olen kulkenut vahvasti kohti unelmiani ja oiken vanhaa kunnon maailmanpelastamista. Olen tehnyt uusia valintoja ja suuria muutoksia elämääni. Ja silti se viinipullo aukeaa. Se pettymyksen määrä.

On kuin olisi juuttunut johonkin painajaismaiseen luuppiin, jossa joka toinen aamu herää hiestä kylmänä ja luulee olleensa humalassa. Herää ja tajuaa sen olleen painajaista. Kunnes herää taas yksi aamu ja tietää olleensa humalassa. Ja joskus yhä heräämisen hetkelläkin on. Yhä humalassa.

Juominen on saanut ajan pysähtymään. Etenemisliike on seisahtunut. Aika ja haaveet valuvat sormien välistä kuin hiekka ja katselen sitä ahdistuneena, mutta silti jatkaen irrationaalisesti juomalla, vaikka juomisen jatkaminen ei voi ikinä antaa minulle sitä, mitä oikeasti haluan.

Hoidan asiat, en todellakaan kuitenkaan ole mikään paras versio itsestäni. Joskus lapset näkevät äidin pari lasia juoneena. Näen heidän katseistaan, että he näkevät minut. Aistivat, toivovat, pelkäävät, säälivät. En kestä enää sitä, miten satutan heitä. Vaikka he ovat viisaista ja heitä satuttaa eniten se, että satutan itseäni.

Join viimeksi lauantaina ja avaus tänne on nyt merkki siitä, että se oli toivottavasti viimeinen pisara. Jos ei ole, aina voi aloittaa alusta. Mutta tarkoitus on tehdä töitä sen eteen, että oli. Aion kirjoittaa tänne päiväkirjaa, meni syteen tai saveen.

Kirjoitin pitkän kirjoituksen johon listasin päämäräni kuluvalle vuodelle, ja raittius on numero 1.

Eli takaisin alkuun.

Koska sen verran ymmärrän, että tämä on jälleen kerran uusi alku. Ja päivän luku on 3.

Illu

Illustrator kirjoitt

Tervetuloa takaisin!
Suurimman muutoksen oletkin jo tehnyt pari päivää sitten, kun halusit lopettaa “miestä väkevämmän” aineen käyttämisen. Muut muutokset ovat tärkeysasteeltaan matalammalla.
Päämääräsi numero 1 on saavutettavissasi olemalla päivän kerrallaan raittiina itsesi vuoksi. Olet hyvässä alussa. Voit joka aamu muistuttaa itsellesi, että haluat tänäänkin olla juomatta, Kärsivällisesti eteenpäin, onnistumisen iloa ja kiitollisuutta jokaisesta raittiista päivästä!

Tänään et ole yksin

Kiitos lomapuisto!

Tänään aloitin arkiaskareet rutiinilla. Ylös 06, aamupalat, lapset ylös, pyöräilyt kouluun ja päiväkotiin, omalle studiolle lähtö ja kahvittelu. Siihen se energia melkein sitten loppuikin.

Väsymyksen taso on aika valtava. No mutta eipä kummakaan, kun kohta kaksi vuotta juonut pari pulloa viiniä joka maailman ikinen viikko. Kuinkahan paljon promilleja on tulllut tämän elimistön kuormaksi kaikenkaikkiaan? Kuinka paljon on maksa saanut suodattaa, että olen saanut selviä päiviä väliin. On yhtä kidutusta ajatella sitä, mutta pakkohan ne tosiasiat on kohdata.

Ruumis on raskas. Peilistä katselee väsyneet silmät. Päätä särkee ja joka ikistä lihassäiettä jomottaa.
Mutta tiedänpäs mistä se johtuu ja annan sen sii olla. Kokemuksesta olot menevät ohi ajan kuluessa, pitää vain jaksaa mennä kivun läpi.

Syön muuten todella terveellisesti näin muuten, vegaanisesti. Ymmärrän nesteytyksen ja urheilun tärkeyden, joten ne asiat on kohdillaan. Mutta aika hyvin se alko nollaa sen kaiken.

Kuitenkin ihan hyvä olla. Kun tekee päätöksen, kaikki muu on helpompaa. Ei tarvitse suunnitella juomista ja muistaa ostaa sitä viinipulloa.

Neljäs päivä.

Eilen olisin normaalisti käynyt salilla, mutta uupumus oli sitä luokkaa, että jätin väliin. Ei se tietenkään mitään mistään muusta johtuvaa uupumusta ollut, kuin toista vuotta kestäneestä tissuttelusta.

Toisaalta oli uutta antaa itselle narua ja päättää, että keskityn lasten kanssa kotona olemiseen ja touhuamiseen. He kun ovat ansainneet jotain muutakin kuin ailahtelevaisen, krapulan ja välipäivien impulsiivisen äidin.

Joten päädyin hakemaan lapset aikaisemmin, kävimme yhdessä kaupassa ja päätimme pistää oikein kunnon leipomissessiot pystyyn. Koko iltapäivä ja alkuilta meni yhdessä tekemisen parissa ja aistin heti lasten silmissä ja olossa jotain uutta säihkettä. Kun kerrankin äidillä ei ollut mikään kiire. Ei hoppu kotitöiden ja nukutusten kanssa, sillä viinipullo ei odottanutkaan tavanomaisella paikallaan keittiön nurkassa.

Kun lapset jo nukkuivat, alkoi levottomuus. Ei tehnyt mieli juoda, mutta olo oli uupumuksesta huolimatta levoton. Makasin sängyssä ja toivoin että ei olisi neljäs päivä, vaan vaikka jo 50 päivä. Kun olo olisi jo tasaisempi. Kun häpeä ja huono omatunto olisi jo hieman helpottanut.

Selasin puhelimella alkoholin fysikaalisista haitoista, muistuttaakseni itseäni mistä nyt taas onkaan kyse. Miten vaarallista leikkiä leikin.

Kaaduin vuosia sitten todella pahasti humalassa ja löin pääni. Tulin kotiin juhlista ja kaaduin rappusissa taaksepäin. Kaaduin kuin räsynukke ja löin takaraivoni betonilattiaan. Muistan miten kallosta kuului rysähtävä ääni. En ole koskaan puhunut vammasta kenellekään, mutta joskus kun olen uupunut, vanha vamma saattaa jyskyttää takaraivossa. Kokeilen hieroa kohtaa kädelläni, mutta en tunne siellä kuhmua. Pelkään että kallossa on murtuma tai jokin vaiva, joka voi oireilla vanhempana.

Yöllä googletin ensimmäistä kertaa, millainen kallonmurtuma siellä voisi potentiaalisesti olla. Ahdisti ja pelotti, mutta luin kuitenkin. Ja päätin että kun olen selvemmillä vesillä, varaan ajan lääkäriin ja kerron vanhasta vammasta.

Tänään olen töiden lomassa hoitanut pieniä asioita, joita olen vain yksinkertaisesti jättänyt hoitamatta. Lasku sinne ja tänne. Yhteydenotto siihen ja tuohon ihmiseen, joille en ole muistanut vastata. Lääkäriaika pienimmälle lapselle, joka olisi pitänyt varata jo pari viikkoa sitten. Oma hammashuolto kuntoon. Auton katsastus ja uusien istuinsuojien hommaaminen. Pyörien huolto, uusien renkaiden ostaminen.

Kaikenlaista nypertämistä, jotka jää tekemättä viinilasi kädessä.

Tänä aamuna kävin varhain aamulla myös treenaamassa, vaikka en saanut lopulta nukuttua kuin muutaman tunnin. Fyysinen rasitus voisi auttaa nukahtamisessa tänä iltana. Pää on sumea unenpuutteesta, mutta tiedän että tilanne paranee muutaman viikon kuluessa.

Mielialat aihtelevat. Saatan tuntea oloni todella väsyneeksi ja itkuiseksi. Ja viidentoista minuutin päästä olen kuin nousuhumalainen.

Uskalsin myös katsoa kunnolla yritykseni ekonomiaa ja muita tilejäni. Olen käyttänyt rahaa viiniin ja kun lasken miten paljon, järkytyin. En ole taloudellisesti täysin retuperällä, vielä. Mutta olen käyttäytynyt vastuuttomasti. Hymähtelin tajutessani, miten paljon tulen säästämään, kun en osta tänään sitä viikon ensimmäistä viinipulloa. Ja miten paljon säästän, kun en perjantaina osta sitä toista. Ja niitä oluita tai mitä tahansa, jos kävisi vielä lauantaina ystävien kanssa oluella.

Päätin, että kaikki ylimenevä “viinaraha” menisi matkatilille. Sinne kerään rahaa kevääseen ja vien viinarahoilla lapseni lomamatkalle. Lapset saavat päättää minne haluavat mennä.

Muistelen tässä juuri vielä sitä, mikä yöllä valvotti. Se tunne, kun tuntuu että pää räjähtää kaikista niistä asiosita, joita maailmassa voi tehdä. On niin paljon mahdollisuuksia. Niin monia suuntia. Niin paljon tehtävää.

Se on kutkuttava tunne. Mutta se on myös pelottavaa.

Pian on työpäivä ohi ja pyöräilen hakemaan lapset, yksi kerrallaan.

Odotan innokkaasti heidän näkemistään ja heidän kanssaan olemista, vaikka väsyttääkin. Olen malttamaton olemaan läsnä ja osoittamaan heille, että haluan muuttua. Että nyt jokin on muuttunut. Että heidän ei tarvitse enää huolestua, pelätä tai ahdistua siitä kaikesta, mitä olen heille ehkä aiheuttanut.

Mukava tunne, kutkuttelee rinnan alla.

Näihin tunnelmiin tänään, huomisiin.

Illu

6. Päivä

Eilen murheenkryyninä oli väsymyksen lisäksi keskittymiskyvyn puute ja saamattomuus.

Sellainen todella jäätävä “en pysty tekemään näitä työtehtäviä”-tyyppinen blokki.
Annoin työtehtävien olla ja siirsin ne huomiselle. Tämä tarkoittaa todella pitkää päivää, mutta päätin että ehkä ne
omat aivot tarvitsevat tämän toipumisajan. Ja että ehkä 7.päivä olisi jo parempi.

Muuten jatkuva matkalainen on väsymys. Teen ja suoritan kaikki työhön, treenaamiseen ja perheeseen liittyvät asiat, mutta uuvuttaa. Energisiä hetkiä ei juurikaan ole. Ja vaikka kuinka uuvuttaa, illalla ei ole helppo saada unta. Omituista.

On tullut treenattua joka päivä, eilen jopa kaksi kertaa. Muutenkin on jatkuvasti liikkeessä, uupumuksesta huolimatta tai ehkä juuri siksi. Kun väsyttää, ei sovi jäädä paikalleen jos lepoon ei ole mahdollisuutta.

Huomaan että pöhötys on kadonnut. Tai joku, joka lepäili pyöreytenä poskipäillä. Kasvot on jo kaventuneet ja samoin vatsanseutu ei ole turvoksissa.

Sain taloudellisia asioita kuntoon ja samoin kotona pyykkivuoret on selätetty tarmokkaalla touhuamisella iltaisin.

En osaa oloista sanoa sen enempää. Ehkä väsymys väistyy parin viikon aikana, ehkä siihen menee enemmän aikaa.

Tärkeintä on nyt, että päivät on raittiita.

Illu

Mahdatkohan yrittää liikaa? Elämäntavan muuttaminen alkottomaksi on itsessään jo merkittävä ja stressaava tapahtuma, sen lisäksi ei tarvitse suorittaa mitään raskaalta tai ylimääräiseltä tuntuvaa. Ei tarvitse treenata kahta kertaa päivässä eikä yrittää kerralla suorittaa kaikkea mitä on pitkältä ajalta tekemättä. Ykkösprioriteetti on alkottomuus ja sitä voi helliä ja tukea miellyttävästi, vaikka syömällä hyvää ja lepäämällä; jos pitää suklaasta tai jäätelöstä, niin niitä sitten; kevyt kävelylenkki riittää alkuaikojen treeniksi. Tekemistä, ts. katumusharjoituksia vaativa, alkon aiheuttama syyllisyys pitää tietoisesti minimoida. Aikaa suorittamiseen on loppuelämä. Kiire ei ole minnekään.

Henkilökohtainen mielipiteeni on, että voi vaikka hakea lääkäriltä nukahtamispillereitä ja/tai muuta rauhoittavaa, jos tuntuu vaikealta. Ei niihin niin vain koukkuun jää. Kun tervehtynyt, alkonjälkeinen ego alkaa ottaa elämänhallinnan kontrolliinsa, lääkkeet jäävät itsestään.