Kovasti nykyisestä elämäntilanteestani ahdistuneena päädyin lukemaan kirjoituksia täällä, ja ahdistukseni on vain lisääntynyt. Olen pienen lapsen äiti ja olen alkanut vähitellen ymmärtämään, että mieheni on alkoholisti.
Koko suhteemme ajan miehen alkoholinkäyttö on ollut runsasta. Alussa kuitenkin sivuutin asian ja mies selitti juomistaan sillä, että oli muuttanut luokseni vieraalle paikkakunnalle ja baareissa tutustui ihmisiin. Pikkuhiljaa baarireissut alkoivat kuitenkin venyä aamun tunneille ja mies oli kotiutuessaan kaatokunnossa. Toisinaan hän ei ilmesty kotiin yöksi lainkaan, vaan on päätynyt juoppoputkaan.
Yhteiset menomme ovat usein saaneet väistyä jos on tarjoutunut mahdollisuus kaljoitteluun. Viime aikoina, kun olen sanonut hänelle, etten hyväksy valehtelua ja lupausten rikkomista, hän on humalassa olessaan alkanut agressiiviseksi. Yleensä saan lähinnä huutoa ja lyttäämistä ja haukkumista. Käsiksi hän on käynyt kolme kertaa.
Tällä viimeisellä kerralla mies nosti minut kahdesti kurkusta seinälle ja tuhosi minun ja lapsemme tavaroita. Lähdin koiran ja lapsen kanssa tilanteesta pakoon ystäväni nurkkiin. Illan mittaan lähetteli haukkumaviestejä ja yritti soitella, mihin en vastannut. Seuraavana päivänä puhuimme puhelimessa, hän oli kovin pahoillaan ja oli varannut ajan psykoterapiaan. Palasimme kotiin.
Nyt odottelen että mitähän tässä käy. Rakastan miestäni paljon, ja hän on selvinpäin ollessaan ihana ihminen. Valitettavasti on kuitenkin niin, ettei hän ole suhteemme aikana lupauksistaan huolimatta kyennyt olemaan edes kokonaista viikkoa juomatta.
Olen diagnosoinut itselleni jonkinasteisen läheisriippuvuuden, ja elättelen toivoa että kaikki kääntyy hyväksi. Tilanne on ahdistava ja syö todella voimia…
Hei vaan!
Hyvä, että olet havahtunut tilanteeseen ja alkanut etsiä apua mm lukemalla täällä muiden kokemuksia. Ehkä olisi hyötyä hakea itsellesi apua tuohon arvioimaasi läheisriippuvuuteen. Kyllä siinäkin voi paljon päästä eteenpäin, asian tunnistaminen on jo iso askel. Oma äitini muuten on läheisriippuvainen omien sanojensa mukaan ja tämä isän mielenterveys ym ongelmien kanssa johti siihen, että koko perheemme oli vääristynyt. Ongelmainen isä oli keskipisteenä ja äitini huolehti ja yritti kontrolloida häntä kuin lasta ja hassusti siinä kävi niin, ettei meillä lapsilla ollut sitten ainuttakaan aikuista, joka olisi jaksanut huolehtia meistä tai olla kiinnostunut ainakaan tunnetasolla… Sinulla, lapsillasi ja lemmikillä on täysi oikeus rauhalliseen ja mukavaan elämään ja jos mies ei oikein jaksa tehdä alkoholiongelmalleen mitään, arvelisin, että oimavarat on viisaampaa käyttää teidän muiden pelastamiseen.
Väkivalta on aika huono juttu. Entinen puolisoni kävi minuunkin käsiksi kerran tai pari. Humalassa impulssikontrolli on huono, eikä oikein ole edes hyötyä keskustella ongelmista silloin. Monesti väkivalta myös raaistuu ja lisääntyy, kun on kerran alkanut. Nimimerkkki llmalaiva tälläkin palsatalla on kirjoitellut tarinaansa aiemmin ja hän liki pääsi hengestään. Lapsillekaan väkivallan näkeminen ei ole ollenkaan hyvä juttu, vaan traumatisoi. Viinalla on pirullisen kova ote alkoholisoituneesta ihmisestä. Toista on hyvin vaikeaa auttaa, jossei omaa halua raitistua oikein ole. Elämä pyörii karusellina; tetysti juovallakin on morkkis ja katumus tekemisistään, mutta viinanhimo ohittaa ne kumminkin. Äkkiseltäänhän luulisi, että ihminen itsekin säikähtää niin paljon esim tuota väkvaltaisuutta humalassa, että intoa alkaa määrätietoisesti hoitaa alkoholiongelmaa löytyisi, mutta ei sitä likikään aina löydy. Ja jos halua ei löydy, ei se elämä tulevaisuudessa muutu yhtään paremmaksi, päinvastoin.
Suhteesta irtaantuminen on usein aika vaikeaa, toiseen on kuitenkin kiintynyt, ehkä pelkää olla yksin, pelkää selviytyykö, varsinkin jos suhteessaan on tullut mollatuksi ja mitätöidyksi. Toivotan sinulle paljon voimia etsiä apua ja pitää huolta itsestäsi ja lapsista+koirasta! Teillä on oikeus tulla kohdelluksi arvostavasti ja elää rauhallista ja mukavaa elämää ilman pelkoa. Olen itsekin ollut niin onnellinen kun asun koirani kanssa kaksin ja eikä elämä ole enää ex-miehen juomisen ympärillä pyörivää kaaosta ja epävarmuutta.
A-klinikka auttaa käsittääkseni myös läheisiä yksin ja ehkä sinulla on mahdollisuus saada apua mielenterveys tai sosiaalipuolelta, varsinkin kun on lapsia. Tilannehan kuormittaa aikalailla ja varmasti keskuteluapau auttaa selkiinnyttämään ajatuksia, mitä haluatkin sitten lopulta tehdä. Tännekin kannattaa kirjoitella. Al-anon ryhmistä on ollut apua monelle. Pienin askelin eteenpäin, niin tilanne helpottuu. Toista ei voi väkisin muuttaa raittiiksi, omaan elämään pystyy sen sijaan vaikuttamaan, jäipä sitten siihen suhteeseen tai eroaa.
Heippa!
Olen itse ollut samankaltaisessa tilanteessa ja turhan pitkään. Hyvä että olet pohtinut tilannetta ja avun hakeminen kannattaa. Olen samaa mieltä edellisen kirjoittajan kanssa että tärkeää on pitää huolta itsestäsi, lapsesta ja lemmikistä. Ei pitäisi tarvita pelätä omassa kodissa. Kokenet-palvelu antaa myös neuvoa näissä asioissa.Kaikkea hyvää, tsemppiä.
Niin samankaltaisia tarinoita täällä monella. Itsekin kirjoitin hiljattain omasta elämästäni, jossa mieheni on kuin 2 eri ihmistä.
Halusin vain sanoa, että ymmärrän aika hyvin tilannettasi.
Itse annan itseäni kohdella huonosti enkä halua suhdetta lopettaa. Kauhuissani vain mietin mihin asti tilanteen päästän ennen kuin herään. Vai heräänkö. Olen varmaan myös läheisriippuvainen, en kylläkään hoivaa toista. Ongelma on, että olen menossa mukana. Ilman alkoholiongelmaa. Nautin muutaman ja lopetan. Käytökseni ei muutu. Ja siksi muistan kaiken kamalan, mitä osakseni saan. Ja silti vaan taas uudestaan lähden mukaan. Toisaalta haluan myös nähdä mihin tilanne on menossa.
Ei tätä järkevästi voi selittää kun ei tässä ole järjen hiventä.
Ehkä ymmärsitte, ehkä ette. Pää on niin sekaisin tilanteesta etten oikein tilannetta juuri nyt hahmota.
Hei taas, kiitokset vastauksista… Täällä tilanne on jatkunut aika samanlaisena kuin ennenkin. Väkivaltaa ei ole ollut, mutta valehtelua, syyttelyä, huutamista, katoilua ja tyhjiä lupauksia sitäkin enemmän… Kotona ollessaan mies on poissaoleva. Ei osallistu kotitöihin, uppoutuu puhelimeen, peleihin, netflixiin. Puhuminen hänen kanssaan on mahdotonta venkoilua ja asioiden väänyelyä ja kääntelyä.
Tänään herätin miehen aamulla, krapulaisena. Oli edellisenä iltana vienyt tytön mummolaan ollessani töissä, ja lähtenyt ryyppäämään. Pääsin töistä myöhään, käytin koiran ulkona ja menin nukkumaan. Mies könysi kotiin aamuyöstä ja herätti toki minutkin ja alkoi ilkeilemään. Aamulla otin asian puheeksi ja kerroin ettei elämä voi jatkua näin.
Seurasi selityksien tulva. Syyttelyä. Huutamista. Vastailin rauhallisesti, kerroin ettei tää oo semmoista elämää mitä tahdon. Lopulta mies alkoi itkeä ja sanoi että hän kyllä haluaisi tehdä asioita toisin, muttei siihen pysty. Ensimmäistä kertaa kai ymmärsi että tarvitsee apua…
En tiedä miten tässä käy. Itse olen purkanut tuntoja aiheesta parille läheiselle ystävälle. Olen myös ruvennut pohtimaan käytännön asioita, jos mies pyörtääkin päätöksensä avun hakemisesta. En jaksa tätä pelleilyä enää. Ja kuten moni tuossa jo totesi, ei tää ympäristö ole terveellinen tuolle elukalle saati sitten muksulle jos hulluus jatkuu…
Hei,
olen samaa mieltä, valitsit oikean ajankohdan puhumiselle. Hyvä kun pysyit rauhallisena mutta tiukkana, tällaista elämää et halua ! Jos hän haluaa tehdä asioita toisin, ei siihen tarvitsekaan pystyä yksin. Hyvin harva pystyy. Monenlaista apua on tarjolla, jos vaan suostuu myöntämään, että ei pysty hallitsemaan omaa juomistaan. Päihderiippuvuus on sairaus, johon tavallisesti kuuluu tunne, että ei kykene muutokseen, koska alkoholilla on niin suuri merkitys itselle. Juominen on usein pakonomaista, ja tuntuu, ettei sitä pysty hallitsemaan. Irti pääsy on kuitenkin mahdollista ja sen myötä myös elämänmuutos. Avun hakemisen voi aloittaa vaikka omalta terveysasemalta, sieltä saa apuja miten päästä eteenpäin. Voisitte mennä vaikka yhdessä, jos haluat.
Pysy tiukkana myös jatkossa ! Voimia
Hei kaikille ja kiitos kun olette vastailleet. Täällä näytti hetken siltä, että elämään tulee muutoksia. Mies oli avautunut terapeutilleen tästä alkoholiasiasta ja kysellyt mihin kannattaisi mennä aiheesta keskustelemaan. Kotonakin oli hetken rauhallista ja mies osallistui kotitöihin ja lastenhoitoon oma-aloitteisesti, mitä ei kyllä usein tapahdu.
Mutta sitten… Lauma miehen vanhoja hyviä ystäviä järjestivät illanistujaiset. Syömään olivat menossa, joku oli luvannut ihan tarjota ruoat. Mies kysyi onko ihan ok että hän lähtee. Sanoin että tietysti, enhän mä ennenkään ole kieltänyt minnekään menemästä. Ja niin hän lähti. Luoasi ettei ole myöhään ja käy kaupassa tullessaan.
Eihän se ihan niin mennyt sitten. Oltiin jo aamutoimissa täällä kun kiukkuinen ja känninen mies rymysi kotiin. Yritti vierittää vastuun minulle, annoinhan luvan (?!) Töihin hän ei selviytynyt, ja sain kuulla taas perinteeksi muodostuneet haukut, selittelyt ja kiukuttelut. Rahat oli tietysti mennyt kuppilaan ja lisäksi sotki vessanoksennuksella ennen kuin könysi suihkuun höyryttämään itseään moneksi tunniksi.
Yritin tiedustella että miten tämä hänestä meni, noin niiko omasta mielestä. Kuulemma minä aina nillitän eikä asiassa ole keskustelemista. Noi ei kai sitten. Ehdotin hänelle, että hommaa oman asunnon, niin vältetään riidat. Ja olen helvetin tosissani. Erota en halua, mutta tää meno alkaa käymään jo mun oman mielenterveyden päälle…
Voi harmi. Tuo juuri yksi asia, joka askarruttaa omassakin elämässä. Eli vaikka homma pysyisi muuten hanskassa, niin aina tulee tilanteita, jossa se lähtee käsistä. Ja niitä saa jännittää lopun elämäänsä.
Meilläkin tulossa juhlat parin viikon päästä. Ovat minun läheisen sukulaisen, toki siis sinne mennään. Alkoholia on tarjolla, joten jännitän oikeastaan enää kahta asiaa: 1) osaako mies käyttäytyä kännipäissään 2) miten pitkä putki on tällä kertaa. Koska putkihan alkaa, sitä en epäile hetkeäkään.
Huh, voi elämä olla vaikeaa joskus. Vastoin parempaa tietoutta oon muka tehnyt sopimuksia miehen kanssa. Yllättäen mikään ei ole pitänyt. Alkoholia menee ja ilkeily mua kohtaan jatkuu. Erosta puhuminen aiheuttaa uhkailua että tekee jotain itselleen. Lopulta tähän leipääntyneenä sanoin, että oma on valintasi, mistä sitten seurasi täydellinen mykkyys
Ei suostu vastaamaan mihinkään, ei osallistu mihinkään muuhun kun pakollisiin (lapsen hakeminen tarhasta tai sinne vieminen, kun oon töissä). Pakko alkaa järjestelemään asioita sille mallille että pärjätään ilman häntä, siihen tää nyt on menossa. Mulla on vuorotyö, eli lapselle pitäis hakea paikkaa vuoropäiväkodista… Jotenkin on voimat niin lopussa, etten enää edes ymmärrä mihin näistä asioista pitäos soittaa ja mitä sanoa. Itkettää vaan.
Törppö, tuo tuntuu olevan hyvin tavallista… siis että tehdään sopimuksia, joita juova osapuoli ei pidäkään. Taitaa kuulua taudin kuvaan. Samoin jatkuvat sopimusneuvottelut.
Meillä sovittiin määriä, mi voisi juoda ja juomakertoja per kuukausi. Nämä ei tietenkään pitäneet ja syynä oli kuulemma stressi, joka aiheutui niistä vänkäämisestä.
Kokeilussa oli myös 2kk raitis pätkä, joka ei tietenkään onnistunut. Hassusti sekin oli mun syy. Ex-mies oli humalassa tilanteessa, josta aiheutui mulle aika paljon harmia. Juomisen syy oli mun nalkutus juomisesta, vaikka oli alkanut juoda ennenkuin edes tiesin raittiuskokeilun lopettamisesta ja siis suutuin vasta kun humalatila paljastui.
Mitä tästä voi oppia? Juoppo ei raitistu, jos omaa halua ei ole. Juoppo ei raitistu loputtomalla ymmärtämisellä ja tähän loputtomaan peliin suostumisella, ei huutamalla, ei itkemällä. Ei sillä että saa aina uuden mahdollisuuden.
Mites me puolisot, lapset tai muut läheiset? Ymmärtääkö juoppo meitä? Onko hänestä vastavuoroisesti tueksi tai vastuunkantajaksi?
Saammeko me uuden mahdollisuuden, uuden terveyden? Voimmeko palata ajassa takaisin ja saada sittenkin onnellisen raittiin lapsuuden tai poispyyhittyä henkiset, huonosta parisuhteesta saadut, vammat?
Nämä on niin kummallisia kuvioita, mutta haastan itseni lisäksi muutkin miettimään, miksi sitä alkoholistia pitäisi loputtomiin ymmärtää? Hän on aikuinen ihminen, sairas toki, mutta jos ei halua hakea apua, ei häntä tarvitse.loputtomiin ymmärtää ja paapoa, kun ottaa huomioon, että juopon juodessa muut siinä ympärillä kärsii.
Itseään ei todellakaan kannata uhrata, tai terveyttään, joka vääjäämättä siinä murenee stressistä. Omaa stressitilaansa ei ehkä huomaakaan, kun on katse suunnattuna sen juopon viinalla lääkitsemään stressiin.
Voi, kuulostaa kaikki niin tutulta… kuinka monta kertaa sitä onkaan päättänyt, että nyt riitti, ja kuitenkin se sääli ja huoli toisen pärjäämisestä palaa samalla ryminällä, kun alkoholistikin kotiin. “eihän se sitä pahalla tee”, “ei sillä ole ketään muuta kuka ymmärtää”, “nyt se tarvitsee kipeimmin apua”… mutta en oikeestaan enää edes jaksa keksiä asiaa, minkä voimalla asiat muuttuisi…sitä omaa halua ei vaan ole…ainakaan riittävästi, ja nuo selitykset ja itkut ja anteeksipyynnöt on jo aikamoista arkipäiväistä sananhelinää… käytännön tasolla, niin kovin vaikeaa kuitenkin, vaikka ero on pyörinyt päässä useammin kuin yhteiset eläkepäivät… meillä tosin juominen on niin kausittaista, että hyvänä aikana taas itseni tuntien kaikki nämä unohtuvat, mutta näinä juomiskausina välillä miettii, et olisko vaan parempi kuin ei tältä reissulta palaisikaan… aika kauheeta! Mutta totta toi kaikki, että ilman omaa tahtoa muutosta ei tapahdu, eikä kukaan muu voi tekemisillään tai tekemättäjättämisillään tähän mitenkään vaikuttaa! Eikä liikaa kannata toivoa, vaan keskittyä omaan hyvinvointiin sillä tavoin kun se kullekkin on mielekästä. Kaikista pahinta kuitenkin, mitä alkkiksen puolisolle voi sanoa, on kehottaa eroamaan. Jokainen suhde on omanlaisensa, ja siinä elää vain ne kaksi ihmistä. Ja jokainen tekee ne omat päätöksensä sitten kun aika on kypsä, tai kaihan näissä edes joskus on myös onnellisia loppuja…ehkä… tsemppiä kaikille ja hyvää syksyä!!
Totta tietysti. Harva eroaan on katunut, ennemminkin miettii, että miksei lähtenyt aiemmin. Hirveän syvälle uponnut voi olla vielä vaikeampaa jättää, jos on vielä ruenut hoitamaan liikaa toisen puolesta asioita. Sellainen voi jopa olla haitaksi ja hidastaa/estää juovan hakutumista hoitoon ja riippuvuus pahenee koko ajan. Onnellisiakin loppuja kai on… Eikähän ole pakko erota, mutta mitä varhemmin tajuaa, ettei omalla toiminnallaan saa toista raittiiksi, sen helpompi on olla. Jää siihen täysin tetoisena, ettei toinen ehkä koskaan raitistu ja hyväksyy alkoholiongelman aiheuttamat haitat omaankin elämäänsä ja pyrkii tietysti säilyttämään itsellään muuta elämää ja ystäviä, ettei käperry ja uppoa siihen toisen ongelmaan liikaa.
Muistin yhtäkkiä, että olin tänne joskus avautunut mun elämästä. Vuosia sitten. Ahdistaa ajatella, kuinka kauan sitten lopultakin kärvistelin tuossa suossa. Meno ei juuri muuttunut, valheet muuttuivat päivä päivältä absurdimmiksi, ja niitä kerrottiin jo ihan patologisesti tilanteissa, joissa ei ollut mitään syytä valehdella.
Tän vuoden puolella tulin lopulta siihen tulokseen, että miehellä on persoonallisuushäiriö, niin oudoksi muuttui kaikki. Keväällä sitten tapahtui se, mikä sai mut viimein ottamaan ohjat omiin käsiin. Raivokohtaukset lapsen läsnäollessa ja hänen uhkailu. Kuukaudessa onnistuin hankkimaan meille uuden asunnon, lapselle hoitopaikan ja muuttamaan läheisten avulla itseni, lapseni ja elukkani ulos.
Mies ei tykännyt ja osa tavaroista jäi. Lapsi reagoi voimakkaasti ja ikävöi isäänsä (jota kuitenkin tapaa edelleen). Itse havahduin siihen, että olin alkanut iltaisin lapsen nukahdettua juoda oluen saadakseni unta. Yhden vain, mutta melkein joka ilta.
Suljin korkin ja nyt mietin, millaista apua alan hakemaan itselleni. Sisällä on tunteet umpisolmussa, ja niitä on alettava nyt tosissaan aukoa. Tää on ensimmäinen askel
Kiitos Törppö että tulit päivittämään kuulumisia! Pitkään kestit karusellissa mukana. Erinomaista että nyt asut erillään omassa rauhassa. Ja väleissä pitää olla kun on lapsi. Se toimii teillä, hyvä!
Liian pitkäksi aikaa jäin, se on selvää. Omalla toiminnallani olen aiheuttanut varmasti pysyviä vaurioita sekä omaani, että lapsen tunne-elämään. Itsesyytökset valvottavat ja vuosia kestänyt lyttääminen ja valheissa eläminen on musertanut itsetunnon.
Positiivista on kodin ilmapiiri. Ei enää kiukuttelua, huutoa, pelkoa siitä, millä tuulella ukko on kun tulee kotiin. Ei arvuuttelua siitä, pitääkö sovitut, vai joudunko äkillisesti järjestämään aikataulut uusiksi, koska (tähän joku lennokas selitys, ufohyökkäys, kolari, ystävä pulassa…) Ehkä osa tästäkin ahdistuksesta ja väsymyksestä kumpuaa siitä, kun en noita tunteita ole voinut vuosiin oikein tuntea, ei ole ehtinyt.
Tuo on merkittävä askel!
Hyvä, että olette päässeet omaan rauhalliseen kotiin. Ja tuokin, että haluat hoitaa itseäsi ja hakea apua. Siitähän on hyötyä sekä sinulle, etä lapselle.
Noissa sairaissa suhteissa sairastuu itsekin ja toipuminen vie aikaa. Pienin askelin, heti ei tarvitse olla valmis.
Ehkä joku vertaistukiryhmä? Oletko tutustunut narsismin uhrien tukeen? Heilläkin on vertaistukiryhmiä ja kyllähän al-anon-ryhmistäkin voi olla apua. En tiedä miten eri paikkakunnilla saa keskusteluapau vaikka kriisikeskuksista. Itse taisin käydä aikanaan muutamalla keskustelukäynnillä. Ehkä terveysasemaltakin voisi saada ajan mieleterveyshoitajalle.
Minulle oli paljon apua kirjojen lukemisesta näistä aihepiireitä. Varmaan osa löytyy äänikirjoinakin.
