Hei kaikki, ajattelin kirjoittaa oman tarinani helpottaakseni oloani ja selvittäkseni ajatuksiani.
Olen 23 -vuotias nainen, minulla on ammattikorkeakoulututkinto ja tällä hetkellä olen työelämässä. Alkoholia on tullut kulutettua jonkin verran, mutta mitään muuta en ole koskaan käyttänyt.
Miltei kolme vuotta sitten tapasin tuttavaporukan kautta nykyisen mieheni. Ihastuin kyseiseen mieheen, käytettäköön hänestä tässä kirjoituksessa nimeä Matti, melkein saman tien. Kävi ilmi, että Matti oli käyttänyt vuosia huumeita, lähinnä amfetamiinia. Hänellä ei ollut koulutusta, ei töitä, ei asuntoa, ei luottotietoja.
Hänen menneisyytensä arvelutti, epäilytti ja jopa pelotti minua, mutta ihastuminen vei minut mukanaan ja jollakin tapaa kielsin hänen menneisyytensä itseltäni. En halunnut ajatella sitä. Aloimme olla yhdessä joka päivä ja puolen vuoden päästä tapaamisestamme hän muutti luokseni. Aloimme käydä salilla ja lenkillä, hän meni kuntoittavaan työtoimintaan ja myös hankki ammattitutkinnon. Yhdessä olomme aikana hän ei ole käyttänyt mitään muuta kuin alkoholia ja silloin tällöin poltellut pilveä.
Hän näyttää paljon paremmalta, terveemmältä. Hän on saanut välinsä kuntoon sukulaistensa kanssa ja muutenkin elämänsä järjestykseen. En voi olla ajattelematta etteikö minulla olisi tähän kaikkeen ollut suuri vaikutus. Välitän hänestä todella paljon, mutta viimeaikoina olen alkanut epäillä tunteitani. Olemme riidelleet paljon ja olen alkanut miettiä onko hän sittenkään minulle se oikea. Haluanko perustaa hänen kanssaan perheen. Olen puhunut mieheni kanssa tästä, mutta jostain syystä kuitenkin aina perun sanani ja olen niin kuin kaikki olisi hyvin. Minua pelottaa mitä hänelle tapahtuu eromme jälkeen. Ajautuuko hän samoille raiteille kuin aikaisemmin? Tekeekö hän itselleen jotain ? Tekeekö hän minulle jotain… ? Siirrän aina erilleen muuttoa sillä perusteella, että hänen olisi helpompi lähteä sitten kun hän saa työpaikan. En tiedä.
Vaikeinta tässä on ajatus siitä, että eromme jälkeen meidän tulisi pystyä asumaan yhdessä kunnes hän löytää asunnon. Siihen voi mennä aikaa. Kun asuu yhdessä sitä helposti vanhasta tottumuksesta käyttäytyy kuin seurusteleva pari. Tai unohtaa mukavan illan jälkeen kaikki riidat ja taas lykkää muuttoa…
Kaikeb kaikkiaan en enää tiedä ajattelenko enemmän hänen parastaan vai itseäni ja omaa elämääni?
Heippa!
Mikäs teillä tilanne? Vieläkö sitä yhdessä menette?
Mä en osaa sanoa tietenkään omaan tilanteeseesi mitään ratkaisua mutta minulla on myös hirveästi olemassa tuota hoivaviettiä, joka juontaa läheisriippuvuudestani. Olen tullut siihen tulokseen, että hakemalla haen hoivattavia ja ongelmia elämääni :mrgreen: En tietenkään tee sitä tarkoituksella, mutta näin usein käy.
On minulla ollut pitkä suhde mieheen, jolla oli alussa myöskin erinäisiä ongelmia päihteidenkäytöstä rikoksiin. Olin hänen kanssaan 7 vuotta, josta ensimmäinen vuosi meni ns. hänen “parantamiseensa”.
Olin rakastunut mieheen, mutta erosimme sitten kuitenkin elämän käydessä niin arkipäiväiseksi. Olen jälkeen miettinyt, että kaatuiko tunteeni siihen, etten saanut enää tyydytettyä omaa hoivaviettiäni, koska mies oli kunnossa vai loppuiko se suhde vaan siksi, että tunteet lopulta kuolivat???En tiedä vieläkään.
Jälkeen minulla on ollut pari hoidettavaa jälleen kerran. Toinen teki itsemurhan ja nykyinen on sekakäyttäjä. Tällä hetkellä olen hakenut läheisriippuvuuteeni apua ja toivon, että sitä kautta saisin omaa tunne elämääni kuntoon, jotta voisin elää lasteni kanssa tasaista ja onnellista elämää. Olen minä onnellinen nytkin , välillä hyvinkin onnellinen mieheni kanssa, mutta hänen tekemiset vaikuttaa nyt liikaa meidän perhe-elämään Vaikeita asioita!
Oletko miettinyt mistä mahdollinen hoivaviettisi voisi johtua tai tiedätkö siihen syyn? Itse olen lapsuuteni elänyt alkoholisti perheessä, jossa sain aina kantaa huolta vanhemmistani.
Meillä tilanne on se, että muutimme muutama kuukausi sitten lopulta erilleen. Jotenkin yritin tehdä erilleen muuton suhteen kuitenkin niin sanotun “pehmeän laskun”, eli hän oli luonani vanhassa yhteisessä kodissamme vielä usein oman kämpän saamisenkin jälkeen. Autoin häntä muutossa ja uusien tavaroiden hankkimisessa myös paljon.
Erilleen muutto on tuntunut aika vaikealta, olemme riidelleet paljon. On ollut muutamia päiviä ettemme ole olleet missään yhteyksissä, mutta sitten aina jotenkin olemme kuitenkin päätyneet näkemään. Minulle itselleni olisi helpompaa katkaista välit kokonaan, sillä ainoastaan silloin pääsisin elämässä eteenpäin. En voi enää kantaa hänen huoliaan harteillani.
Tänään sitten sain tietooni, että hän on sortunut huumeisiin… Hänellä on kuulemma niin paha olla ja ei ketään, joka tukisi. Tuntuu kuin pahimmat pelkoni olisivat käyneet toteen. Tunnen valtavaa syyllisyyttä siitä, että eromme takia hän sortui taas. Tiedostan, että en pysty auttamaan häntä kuin “ottamalla hänet takaisin”, mutta en voi tehdä sitä. Minun on aateltava myös itseäni, en voi ottaa häntä takaisin elämääni vain jotta hän ei käyttäisi huumeita. Pelkään, että tilanne johtaa vielä pahempiin asioihin, joita en voisi antaa itselleni syyllisyyden tuntoni takia anteeksi. Ystäväni hokevat minulle, että ei se ole minun syytäni ja tiedän sen itsekin, mutta en voi syyllisyyden tunteelle mitään.
En osaa sanoa, mistä hoivaviettini voisi johtua. Ei minulla oikestaan ole ollut hoivaviettiä, kun tätä yhtä miestä kohtaan. Tiesin riskit, kun aloimme seurustella, mutta jotenkin yritin kieltää hänen aikaisemman elämän itseltäni. Toivottavasti sinä saat oman tunne elämäsi kuntoon, kuulostaa siltä, että olet uhrannut aika paljon muiden ihmisten vuoksi. Olen itse oppinut, että joskus on oltava itsekäs ja rakastettava itseäänkin, ei pelkästään muita. Saanko muuten kysyä, miten selvisit entisesi itsemurhasta? Koitko samalla tavalla syyllisyyttä niin kuin minä nyt miehen huumeiden käytöstä?
Hentonen, ei mies sinun takiasi retkahtanut… Päihderiippuvuudessa tulee vain takapakkeja ja jos mies on itse luvannut itselleen olla retkahtamatta; hän kokee huonoa oloa… Jos olisitte asuneet yhdessä, olisit kokenut olosi paljon petetymmäksi…
Itse olin se käyttäjä ja retkahtaessani (vuosia aiemmin) koin vielä sen häpeän, että petin miehen luottamuksen… Valitettavasti kun yrittää lopettaa, usein tuntuu että aineita ja tarjouksia tulee joka puolelta. Heikompana hetkenä sitä helpommin kokeilee, vieläkö aineesta saa hyvän olon. Jos jotakin positiivista tuosta haluat etsiä, mies todennäköisesti sai itselleen vahvemman tiedon, ettei halua jatkaa käyttämistä…
Vaikka vahtisi 24/7, ei retkahdusta pysty estämään, käyttäjän on opittava se itse… Nyt hän on morkkiksissa ja varmasti myös läheisten “pettäminen” painaa itsesyytöksenä päälle… Itse ainakin tein päätöksia esim asunnoista, että “tässä asunnossa en käytä stimuja” yms… Kunhan ei putkea ota tuon tähden päälle… Mutta älä itseäsi syyllistä, ja exä on varmasti myös häpeissään asiasta; tosin osaako asiaa ilmaista hyökkäämättä (sanallisesti)…
Vaikeita asioita!