En tiedä mitä oikein lomakkeisiin kirjoittaisin. Perusteluni ovat pitkiä, kuten historianikin, mutta asia pitäisi kai pystyä ilmaisemaan lyhyesti (ainakin sarakkeet ovat lyhyitä, niihin piträisi kirjoittaa: “Jatkuu erillisellä paperilla”) niin, että sen työnpuolestakin jaksaa lukea, eikä pelkästä intohimosta kaikkeen kirjalliseen? Ei saisi ärsyttää allisteja kertomalla liikaa faktoja vaan ehkä osata vedota tunteisiin? Pitäisi osata uskottavasti asettua avuttoman sosiaalitapauksen rooliin; ehkä en näytelmäkirjailijaksi ole kummoinen, jos tuohon en pystyne?
Taide taiteena, tehtävät tehtävinä.
2 tykkäystä
Mitä hoitoa olet siis nyt hakemassa? Tärkeintä on nyt ylipäänsä se, että vastaat kysyttyihin kysymyksiin etkä asian vierestä. Kannattaa myös kuvailla ongelmat sen pahimman päivän ja olotilan kautta ja yleistää se koskemaan kaikkia päiviä. Niin se valitettavasti menee, että jos jotain apua haluaa, kannattaa mieluummin liioitella kuin kertoa miten hyvin menee.
1 tykkäys
Päihdehoitoa, mielellään minnesotamallista, koska on tarve puhua ja aiemmin eräissä päihdekuntoutuksissa on yritetty ratkaista asiaa sillä, että käyttäisin alkoholin lisänä psyykenlääkkeitä, minkä en voi uskoa auttavan asiaa, koska päihdeangelman aktualisoitumiseen ( olin kyllä aijemminkin käyttänyt alkoholia) liittyi nimenomaan lääkkeen tulo kuvioihin. Lopetin lääkkeen, mutta alkoholia en enää pystynytkään lopettamaan.
Okei, hyvä, kun kerroit. Valitettavasti päihdehoitoon hakeutumisessa en osaa auttaa, mutta luulisi, että samat periaatteet pätee siinäkin. Kovasti tsemppiä❣️
En nyt oikein jaksa uskoa, että jossain päihdekuntoutuksessa on yritetty mallia alkoholia ja psyykelääkkeitä samanaikaisesti. Olet varmastikin ymmärtänyt jotain väärin siellä käytyäsi. Missä päihdekuntoutuksissa tuollaista suositaan?
Jos hoitona tarjotaan, että ottaisin psyykenlääkettä -jota ei voi eikä saa eikä pysty noin vain lopettaa- sen takia, että hoitopaikan henkilökuntaa ei kiinnosta keskustella kanssani, niin silloin se tarkoittaa, että hoidon jälkeen käytän taatusti sekaisin sitä psyykenlääkettä ja alkoholia. Kyseinen hoitopaikka on onneksi loppunut. Sijaitsi Nivalan ja Haapajärven rajalla en muista kumman puolella Pohjois-Pohjanmaalla. Silloinen johtajatar tuli joku vuosi sitten vastaan, oli vaihtanut tänne nykyisen paikkakuntani kotihoitoon ja tuli omaistani hoitamaan kerran kun olin kyläilemässä. Verenhimoisesta katseesta ei voinut erehtyä, vaikka oli maski päässä. Vieläkin ilmeisesti muisti miten en jäänyt heidän “huumevieroitukseen” kun en huumeita käytä, enkä täten maksanut huumevieroituksesta kirjoitettua laskuakaan…
Oon tällähetkellä ollu pian kaks kuukautta selvinpäin, mikä on mulle pitkä aika. Ei ahdista pahemmin. Oon jättäny a-klinikalla käymiset. Viimeksi kun oon siellä käynyt, niin se on aiheuttanut vaan enemmän ahdistusta. Jään pähkäilemään niitä hoitajan aivopieruja aivan liikaa. Ehkä parempi pitäytyä vaan katkaisuhoidon hakemisessa tarvittaessa.
Jotenkin kuitenkin ehkä auttoi kun sain jokuaika sitten lopultakin sain kerrottua hoitajalle, mitä siellä Nivala-Haapajärvi- välimaastossa aikoinaan tapahtui ja vähän myöhemmin kerroin samat myös sosiaalityöntekijälle ja TE-virkailijalle.
En tiedä hakeudunko mihinkään hoitoon. Voi olla, että ihmisiä, jotka kykenevät ja haluavat kommunikoida kanssani on vaan kertakaikkiaan maailmassa niin vähän, että on epätodennäköistä, että heitä sattuisi hoitajiksi tai potilastovereiksi sinne hoitopaikkaan, minne hakeutuisin… Että se vaan pahentaisi näitä traumoja, kun joutuisi tas kokemaan samaa.
Moni muukin tulee jatkuvasti kaltoinkohdelluksi niiden taholta, joiden pitäisi auttaa. Ihan tältä viikolta olisi esimerkkejä vastaavasta vammaisten ja vanhusten kaltoinkohtelusta, jota olen joutunut todistamaan. En niistä sen tarkemmin kerro, koska nehän ovat heidän yksityisasioitaan ja minäkin menettäisin mahdollisesti anonymiteettiäni kertoessani.
Koitan toistaiseksi hyvällä menestyksellä 1)olla ahdistumatta liikaa 2)jos ahdistun, hoidan jollain muulla kuin alkoholilla: menen lenkille, menen saunaan, menen uimaan. Valitettavasti myös syön näihin ahdistuksiin. Luultavasti lihon raitistumisen myötä. En uskalla mennä verikokeisiin. Pelkään maksa-arvojen nousua tämän syömisen johdosta. Minua vituttaisi se aivan suunnattomasti, koska juodessa arvot ei oo ollu juurikaan koholla koskaan ja sitten alkaisin miettiä, että aletaanko näistä nyt tehdä johtopäätöksiä, että muka juon… Joten parempi, etten tiedä veriarvoistani toistaiseksi mitään.
Olen ajatellut vähän sellaista strategiaa, että jos joku ulkopuolinen yrittää ahdistaa minua, niin heittäydyn vain niin pöljäksi/avuttomaksi, ettei onnistu vaan ahdistaja ahdistuu. Tämä vaatii harjoittelua, mutta tuottaa tyydytystä onnistuessaan. Olin nuorena niin herkkä, että jos joku käyttäytyi huonosti minua kohtaan niin menin puihin, aloin itkeä ja loppupäiväni oli pilalla. Jossain vaiheessa aloin harrastamaan teatteria ja sen sekä kovan elämän myötä opin toisinaan sanomaan kettuilijoille takaisin. Aloin oppia pilaamaan päivieni pilaajien päivät.
Tulevaisuudessa tulen laajentamaan tätä osaamistani siihen, että jos kukaan yrittää koskaan saada minua tekemään mitään, mitä itse en halua, niin…
Tämä on ollut paras aivopieru, mitä a-klinikan hoitajakin on kuulteni sanonut: “Älä tee mitään mitä et halua”. Toinen oli “Ei ihmisiin kannatakaan luottaa”.
Näin se nyt vaan on. Ihana elämä. Ainutkertainen. Hyvä jos lyhyt, ettei tarvisi kokea sitä mitä ne vammaiset ja vanhukset, mutta mikäli pitkä niin uteliaana otan vastaan jokaisen uuden aamun ja retken.
Kevät! Oi, kevät. Mahtavaa kevättä kaikille!
2 tykkäystä