tämä oli mulle uutta tietoa. Olen ollut siinä uskossa että nimenomaan paarantuneen ravinnon ja asuinolosuhteiden takia elinikä olisi edelleen ollut nousussa.
No, selitys asialle on kyllä looginen.
Ei ole siis ihmiselle hyväksi sekään että liian hyvin menee.
Minun ikäluokalleni voi koitua pelastukseksi se, että ehdimme vielä nuoruudessamme kokemaan puutettakin. (No, eivät toki kaikki, ei se koskaan ole kaikkien ulottuvilla ollut, sekään 
Kylmissä ja vetoisissa savunsekaisissa kämpissä on asuttu, ja ajoittain taivasallakin. ja ainoa tulonlähde (rehellinen semmoinen) oli töihin hakeutuminen, ei kertakaikkiaan ollut helppoa saada mitään tukea mihinkään.
Jälkensä se jätti. Jopa sen, että vielä vuosikymmeniä myöhemmin kovin yltäkylläinen ja kaikilla mukavuuksilla höystetty elämä tuntuu vieraalta -ja niinpä sitten tuleekin elettyä vaatimattomammin -se kun vaan jotenkin tuntuu kotoisammalta. Merkillinen on ihmismieli.
Niin, ne elämäntavat… muuttuvat ne, kuten valtio-mies sanoi.
Muuttuivat minullakin, ja vasta sitten useamman vuoden muuttumisen jälkeen osaan hiukan itsekin hamottaa miten ne muuttuivat. Ei se suhde päihdeongelmiin, niiden hoitamiseen tai vaihtoehtoisesti hoidattamiseen tunnu nyt ajateltuna niin olennaiselta asialta. Siltikään, vaikka varmasti monen mielestä just se on se suurin muutos, että päihteet ovat jääneet kokonaan historiaan. Hyvä muutos, omasta mielestäni, tietysti sekin. Mutta, enimmäkseen sikmsi, että se tuntuu niin luonnolliselta, nyt. Ei siis ole mitään hoitamista tai hoidattamista, siinä asiassa. Ja kun näin on, niin annapa perhana niin ollakin! Ei sen asian suhteen voi tämän vähemmillä murheilla päästä.
Se elämänmuutos… se on kai monta muuta asiaa. Rauhoittumista, melkein paniikinomaisen itsensä pakenemisen unohtuminen… ei enää tarvitse olla mukana jossain muiden ihmisten tekemisissä. Itsensä kanssa toimeentuleminen on osa elämää.
Terveelliset elämäntavat? No joo. itsensä kanssa toimeentuleminen on minulle myös vatsani kanssa toimeentulemista. Ja se vatsa alkoi huomauttelemaan kovin rasvaisista ruuista ja muutamasta mössöstä joita tulin ahmineeksi. Opiksi piti ottaa, ja hioukan valikoida. Mutta ei se sen kummempi asia ole, sekään.
Vaatteet pakkasen mukaan, palella en enää viitsi. turhia hermoiluja vältän, työnteko kai se vaarallisin osa elämääni tällä hetkellä on. Järki on tullut mukaan siihenkin. Ei minun tarvitse enää yrittää repiä itsestäni irti enempää kuin mukavalta tuntuu. Hallituksen ja teollisuuteen sijoittajien puheista huolimatta olen lyhentänyt työaikaani itselle sopivaksi. Semmoistya kuuden tunnin työpäivää teen. En minä näillä rikastuisi vaikka runnoisin yömyöhään, eikä se edes korvaisi tätä leppoisaa päivärytmiäni. Kaikenkaltyaisia suojavarusteitakin olen oppinut käyttämään. Hyvin sopivat päähän niin korva- kuin silmäsuojaimet, hitsatessa jo vähän raitiin iman tuloakin varmistelen-… katolle kiivetessä ei enää hävetä roikottaa turvanarun päätä mukana ja sitoa kirkkaankirjavia varmistushenskeleitä päälle.
Siinä sitä minun terveellisyyttäni. Ja se saa riiiittää. Kun olen niin ajatellut, etten siitäkään asiasta ala stressiä itselleni ottamaan. En ala juoksemaan terveyskauppojen ihmetuotteiden perässä, enkä tunne tarvetta dieetteihin, päänupinkirkastusohjelmiin tai mihinkään muuhunkaan kovin monimutkaiseen.
Kun kerran näin tuntuu sopivan ja kotoisen oloiselta. Tämä elämäntyyli.
Vaikka tietoa meillä on ravinnostakin jo niin valtavasti.