Hitaasti alkoholisoituneet vanhempani

[Anonymous]

Hei vaan kaikille.
Olen tässä pari iltaa lueskellut muiden juttuja ja ajattelin kertoa tähän vähän omianikin.

Suuri suruni aihe ovat kuudenkympin tietämillä olevat vanhempani. Lasista lapsuutta minulla ei ole ollut. Kumpikaan vanhemmistani eivät juoneet ollessani lapsi. En tiedä onko se sitten parempi vai huonompi, että tämä kuningas alkoholi on tullut kuvioihin vasta vanhempana. Kierosti ajattelen, että olisi parempi jos olisi jotenkin “kasvanut” siihen, että äiti ja isä on koko ajan kännissä…

Lapsena en muista nähneeni äitiäni humalassa kuin kerran. Vanhempani olivat ystäväpariskuntansa kanssa veneilemässä ja kotiin tullessaan äitini ystävättärensä kanssa leikki pienessä hiprakassa lentokoneita. Isääni en muista nähneeni humalassa kertaakaan ollessani lapsi.

Alamäki alkoi varmaan kymmenisen vuotta sitten kun mummoni kuoli. Äitini ei ehkä koskaan saanut asiaa käsiteltyä. Muistan kymmenisen vuotta sitten eräänä juhannuksena hämmästyneeni suunnattomasti kun äitini soitti minulle humalassa. Niin harvinaista se oli silloin, että muistan olleeni aivan äimän käkenä asiasta.

Siitä homma alkoi sitten pikku hiljaa luisumaan. Ensin toki vähitellen silloin tällöin, sitten jossain vaiheessa joka viikonloppu, sitten koko viikonloppu ja nyt ollaan pisteessä, jossa arkenakin pitää juoda arkikaljoja. Isäni on sitkuttanut vähän pidempään eikä taida vieläkään näitä arkikaljoja juoda mutta kaikki vapaansa hän käyttää lähinnä juomiseen.

Olen ottanut asian puheeksi äitini kanssa useaan kertaan mutta hän kieltää kaiken. Sanoo ettei ole ongelmaa, sanoo ettei juo arkena mutta kuulenhan minä puhelimessa äänestä jos hän on humalassa tai ei. Eli valehtelee. Myös muutama muu läheinen, pikkuveljeni mukaan lukien on ottanut asian esille mutta heillekin hän kieltää kaiken. Ja vastaväitteitä on useita, kuten 1) “juothan sinäkin”, 2) “kyllä minä aina työni hoidan” ja 3) “anna meidän elää elämäämme ja pitää hauskaa niin kauan kun olemme elossa”.

“Pitää hauskaa” onkin varsinainen sanapari. Kun isäni alkaa aina kännissä aukomaan päätään ja äitini pohtimaan sitä kuinka kohta kuollaan kuitenkin. Olisivat edes hilpeitä juoppoja mutta ei…

Hommahan on siinä pisteessä, että äiti sammuilee mihin vaan ja isäni yrittää raahata itsekin kännissä sammunutta äitiä pitkin pihoja, että pääsisi edes sisälle nukkumaan. Pissat tulee housuun aina silloin tällöin jne. Koti on kuin pommin jäljiltä, aina välillä täytetään tiskikone ja aina ennen siivoojan käyntiä raivataan paikat mutta varsinaisesta kodin hoidosta ei voi puhua. Viime jouluna äiti sai vasta aatonaattona jouluverhot ikkunaan vaikka aina ennen on rakastanut joulua ja koristellut jo marraskuun lopussa. Se joulu oli muutenkin “loistava”. Äiti oli humalassa jo aattoaamusta, isä krapulassa kun haudoilla käytiin. Illalla molemmat aivan tuubassa jankkaamassa samoja asioita. Illan kruunasi kun äitiltä tuli ripulikakat saunan lauteille ja oksenti punaviinit ympäri vessaa (lavuaari, pytty, lattiat, seinät aivan oksennuksessa). Silloin minä pyysin pikkuveljeäni viemään meidät poikaystäväni kanssa omaan kotiin. En halunnut jäädä sinne. Joulupäivä ja tapani sitten menikin äidin puolelta milloin anteeksi pyydellen, milloin suuttuen siitä, että pidän itseäni heitä parempana ihmisenä kun minulla on varaa heidät “tuomita”. Olen aina ollut jouluihminen, rakastanut joulua kuin pikkulapsi mutta nyt sanon suoraan, että koko juhla aiheuttaa vain ahdistusta eikä haittaa vaikka joutuisi olemaan töissä…

Ja se häpeä. On aivan hirveää hävetä omia vanhempiaan. Kovin monelle ystävälleni en voi kertoa koska tuntevat vanhempani. Hävettää kun äiti soittelee sukulaisille kuulumispuheluja kännissä. Hän kun ei liiku missään vapaa-ajallaan. Ei harrastuksia ei mitään joten kännissä sitä sitten voi mukavasti hoidella puhelimitse näitä yhteyksiä. Ja vähän aikaa sitten muuan karavaanarialueella äitini ja isäni olivat joutuneet johonkin käsikähmäänkin kännissä… Julkinen häpeä. Häpeän häpeän häpeän. Ja sitten häpeän sitä että häpeän, eihän omia vanhempiaan saisi hävetä. Toivoisin ymmärrystä itsellenikin jos oma juomiseni menisi yli, en häpeämistä.

Pahinta on kuitenkin ikävä niitä selviä vanhempia. Kun äiti ja isä ovat molemmat huippuja tyyppejä selvin päin. Mutta nykyään on niin vaikeaa ottaa puhelinta käteen tai mennä käymään kun ei tiedä missä kunnossa ovat milloinkin. Äidin saisi varmaan parhaiten selvinpäin kiinni työpäivän aikana mutta eihän hän silloin voi jutella. Kunpa olisivatkin mulkkuja selvinkinpäin niin voisi vaan katkaista yhteyden. Mutta sitten aina tulee mieleen äidin nauru selvinpäin, äidin vilpitön ja ihana hämmästys kun hän hehkuttaa selvinpäin jotain hänelle ostamaani kauneusseerumia kuinka se todella toimii. En haluaisi menettää niitä hetkiä. Ja ikävöin sitä äitiä yli kaiken.

Mä luin täältä todella hyvän neuvon, että jos läheisesi juo elämänsä niin älä anna hänen juoda sinunkin elämääsi. Että se tapahtuu huomaamatta kun pohdit ja suret läheistäsi. Tähän mä pyrin mutta vaikeaa se on. Vaikeinta on se ikävä.

En tiedä oliko tässä nyt mitään järkeä. Ehkä tämä oli vain tämmöinen purkaus joka piti saada kirjoittaa. Eikun nokka pystyyn, nukkumaan ja huomenna uusi päivä.

[Anonymous]

Hei Surulintunen!

Tapauksessasi on mielestäni paljon samoja piirteitä kuin meillä, jonka puoliso (nykyinen tai entinen) juo. Joka varmaan johtuu siitä että alkoholiongelmaiset käyttäytyvät tyypillisesti samaan tyyliin.

Kerroit häpeäväsi vanhempiasi ja ymmärrän sen hyvin, koska kyllähän itsekin häpesin miesystävääni, joka ei käyttäytynyt hyvin humalassa. Kuitenkaan sinun ei pitäisi hävetä. Et ole millään lailla valinnut vanhempiasi , etkä aiheuta heidän juomistaan (tai pysty vaikuttamaan siihen) niin ja sama koskee heidän humalakäyttäytymistään.

En tiedä minkä ikäinen olet tai minkä ikäisiä ystäväsi ovat, mutta viimeistään 30-vuoden kieppeillä normaalit ihmiset kyllä ymmärtävät jos kerrot heille, että " nuo olivat vanhempani, juu he olivat humalassa ja käyttäytyvät huonosti, he juovat liikaa ja tilanne alkoi kymmenen vuotta sitten". Olen itse jo 38-vuotias ja olen salaillut huonoja asioita, kuten väkivaltaista isää ja omia mielenterveysongelmiani vuosikausia tai jopa vuosikymmeniä. Jossain välissä jo vuosia sitten kyllästyin salailemiseen ja kaikki ovat reagoineet empaattisesti tai kertoneet itse saman tyyppisistä kokemuksistaan. En tarkoita, että kaikki ,työnantajaa ja jokaista tuttua myöten, tietäisivät asioistani, mutta se että pääsee tunteesta “minulla on hävettäviä salaisuuksia” ystävien kanssa on todella parantanut omaa oloani.

Ymmärrän että juominen joka alkoi yllättävästi, mutta tavallaan se aina alkaa. En ole täältä tai Al-anonissa törmännyt kehenkään, joka olisi poiminut mukaansa “kadun miehen tai naisen”. Usein alkoholiongelmaiset ovat työssäkäyviä ja selvin päin fiksuja ja kilttejä ihmisiä. Alkoholin juominen muuttaa heidän persoonaansa ja tilanne pahenee kun juomavuodet jatkuvat.

Isälläni on kotonaan aina todella paha sotku ja olen jo vuosia käynyt siellä lyhyesti vain noin 5 kertaa vuodessa (viivyn yleensä noin tunnin), koska tiedän itse reagoivani sotkuun ahdistumalla. En mahda sotkulle oikeasti mitään ja kohdallani fiksuin tapa pitää itseni kunnossa on pysyä poissa. Olen toiminut näin jo 20-vuotiaasta lähtien.

Tiedän yhden hiukan yli parikymppisen nuoren miehen, jonka vanhemmat juovat. Tässä tapauksessa nuorta auttaa se että hän keskittyy rakentamaan omaa aikuiselämäänsä ja rajoittaa vanhempien kanssa tekemisissä oloaan. Hän on kertonut vanhemmilleen, että he voivat soittaa aikuisten aikoihin eli työpäivän aikana ja yöllä hän pitää puhelimensa kiinni (tai laittaa vanhempien numerot nin ettei puhelut tule perille). Tässä tapauksessa vanhemmat olivat alkaneet soittaa pojalleen kännipuheluita ympäri vuorokauden. Hän on todennut että vanhempien touhujen katselu vie häneltä niin paljon voimia, että hänelle on helpompi nähdä vanhempiaan maksimissaan kerran kuussa ja nekin tapaamiset kestävät maksimissaan muutaman tunnin ( he asuvat samalla paikkakunnalla).

Mielestäni on hyvä että kirjoitit tänne Oli purkaus tai ei niin asioiden ulos päästäminen auttaa. Tervetuloa mukaan

[Anonymous]

Hei Surulintunen,

luulen, että alkoholisoituneista vanhemmista koituu ehkä vielä kamalampi häpeän tunne kuin alkoholisoituneesta puolisosta. Läheisen ei silti pitäisi kantaa sitä häpeän taakka ja lapsihan ei todellakaan voi valita sitä, mihin perheeseen syntyy ja millaiset vanhemmat sattuu saamaan. Vanhempiesi tilanne ei ole yhtään mitenkään sun vastuulla. Mielestäni olisi kyllä hyvä, että saisit itsellesi keskustelu-, terapia- ym. apua. Entä alkoholistien lasten ryhmät? Ja onhan tämä palstakin apuna.

Eksäni isä oli alkoholisti, eikä äitinsäkään lasiin sylkenyt, ja luulen, että koska eksäni ei ole käsitellyt näitä juttuja terapiassa ym., hän osittain sen vuoksi alkoholisoitui itsekin. Tällä en mitenkään tarkoita pelotella, että juuri sinusta Surulintunen, tulisi päihteilijä, mutta mielestäni asioista on tärkeää keskustella tarvittaessa laajasti, syvästi ja paljonkin, jotta niistä tulee sinulle elämäsi selkäreppuun mahdollisimman kevyitä taakkoja, ehkä ei taakkoja ollenkaan.

Muistot selvistä vanhemmista ovat tietty kipeitä/haikeita, mutta muistoina arvokkaita kuitenkin.

[Anonymous]

Ymmärrän hyvin tunteesi. Vanhempien alkoholisoituminen vanhemmalla iällä voi tuntua käsittämättömältä. Omalla kohdalla äidilleni alkoi viina muuttua ongelmaksi hieman varttuneemmassa iässä.
Tunteet, joita koet vanhempiesi kännäilyn vuoksi ovat oikeutettuja. Älä syyllistä itseäsi niiden vuoksi äläkä yritä tukahduttaa niitä. Sinulla on oikeus noihin tunteisiin.
Kuten itsekin sanoit, alkoholismi ei vaikuta ainoastaan juovien elämään, vaan sairastuttaa myös läheiset. Omasta elämästä luopuminen tapahtuu kuin varkain. Huomaa jossain vaiheessa, että, kaikki voimat on kiinnittyneet ainoastaan yhteen kohteeseen; alkoholisoituneista läheisistä huolehtimiseen. Mitä enemmän otat vastuuta heidän asioistaan, sitä enemmän he kaatavat niitä niskaasi. Miten sitten välttää kyseinen ansa ?
Silloin kuvaa astuu asia, jonka tajuamiseen ja hyväksymiseen meni ainakin minulta oman aikansa. Rajojen vetäminen. Toisessa kirjoituksessa se nostettiin myös esille.Kuinka paljon on valmis luovuttamaan tilaa omasta elämästään vaihdossa vanhempien alkoholin täyttämään elämään ? On vaikeaa ajatella vanhempiensa jättämistä oman onnensa nojaan, mutta rohkaisen kuitenkin miettimään, oletko valmis uhraamaan oman elämäsi ottaaksesi vanhemman, huolehtijan roolin suhteessa vanhempiisi ? Tämä saattaa kuulostaa julmalta, mutta olen elänyt elämästäni valtaosan pullon varjossa. Kasvoin perheessä, jota hallitsi isäni alkoholismi. Ei ollut paikkaa, jonne olisi voinut mennä turvaan hillittömässä humalassa heiluvalta ja väkivaltaisesti käyttäytyvältä miehenturjakkeelta. Äitini kohdalla oli toisin. Isän kohdalla en voinut valita. Ei ollut turvakoteja tms. Minne lapsi kodistaan lähtisi ? Aikuisena, äitini tapauksessa, minulla on vaihtoehto. Sukellanko samaan suohon, jossa olin pakon sanelemana vai toiminko “itsekkäästi” pitämällä kiinni omasta elämästäni ? Valitsin jälkimmäisen. En suinkaan hyljännyt äitiäni, mutta tein itselleni sekä myös äidilleni selväksi, että en ota enää vastuulleni aikuisen ihmisen elämää. Hän elää, niinkuin parhaaksi näkee, ja jos tuhoaa elämänsä juomalla, mä en voi asialle mitään. Sama pätee kohdallasi. Vanhempiesi täytyy itse tehdä omat ratkaisunsa, sinä et voi tehdä niitä heidän puolestaan. Oli hienoa, että jaoit tarinasi kanssamme. Toivottavasti löydät sen tasapainon, jossa voit jatkaa omaa elämääsi vanhempiesi päihderiippuvuudesta huolimatta.

[Anonymous]

Hei Surulintunen!
Minulla on äiti, joka alkoi juoda vasta myöhemmällä iällä. Järkytys ja häpeä oli suuri, kun asia kaikessa karmeudessaan paljastui meille. Tein kuitenkin nopeasti selväksi äidilleni, että hyväksyn hänet, mutta en juomista ja sitä miten hän kohtelee meitä kännissä ollessaan. Me läheiset saimme kohtuuttomia vihan ja aggression purkauksia niskaamme, kun känni oli päällä. Koskaan jälkikäteen niistä humalarähinöistä ei saanut puhua hänelle, ei katumusta ei anteeksi pyytämistä.
Hän kuittasi tapahtuneet toteamalla, että hänen asiansa eivät kuulu meille, jos meillä on ongelmia alkoholin kanssa, on meidän haettava itsellemme apua. Hän osasi aina hienosti syyttää ja syyllistää meitä läheisiä kaikesta ja muisti myös ilkkua kuinka ollaan olevinamme jotenkin parempia ihmisiä kuin hän. (Tyypillistä alkoholistin käytöstä)

Häpeän tunne kesti vain hetken, kunnes tajusin, että minulla ei ole mitään hävettävää. Aloin hiljalleen avautua asiasta ensin ihan lähimmille ihmisille ja sen jälkeen myös muillekin. Omasta puolestani voin kertoa, että avautuminen on ollut yksi parhaita päätöksiä. Musta möykky sisällä suli sitä mukaa, kun jaoin taakkaa muiden ihmisten janssa. Kun olen asiasta jollekin kertonut, olen huomannut, että meitä alkoholistien läheisiä on todella paljon…

“Elä omaa elämääsi ja keskity itseesi” Oli se ohje, jonka sain sain viisaammilta. Sitä lähdin noudattamaan ja aloin tehdä irtiottoa äidistäni. Totaaliseen irtiottoon kului aikaa useampi vuosi. Ikävä sitä hyvää äitiä oli voimakas ja joskus näimmekin hänestä pieniä pilkahduksia ja se antoi toivoa, kunnes taas… Loppujen lopuksi äidin ikävä väheni hiljalleen, kun näin, miten viina muutti hänen persoonaansa. Loppujen lopuksi, lukuisien riitojen ,itkujen, piloille menneiden perhejuhlien ja juhlapyhien jälkeen me läheiset nostimme kädet pystyyn ja uskoimme viimein, että emme voi tilanteelle yhtään mitään niin kauan kun hän ei itse halua muutosta elämäänsä.

Hän jäi lopulta yksin, kun isäni haki eroa ja muutti pois. Meidät lapset hän myös uuvutti ja väsytti omalla käytöksellään täysin, joten annoimme hänen mennä… Lopullinen irtiotto on ollut helpottavaa. Meillä on sisarukseni kanssa vankka tuki toinen toisistamme, meillä on molemmilla perheet ja puolisot tukemassa meitä tässä asiassa. Vaikka päätös on ollut helpottava se ei missään nimessä ole ollut helppo. Nyt on vaan elettävä sen tosiasian kanssa, että en tiedä tänä päivänä äitini elämästä juurikaan mitään, vaikka asummekin samassa kaupungissa.

Paljon voimia sinulle, pidä huolta itsestäsi ja keskity kaikkeen hyvään omassa elämässäsi! “Tuulen henkäys” kiteytti hyvin sanoiksi sen mitä minäkin näistä asioista ajattelen.