Tämä on nyt tapahtunut pari kertaa. Molemmilla kerroilla olen ollut jossakin reissussa pikkulasten kanssa, ottamassa etäisyyttä tähän arkeen. Sitten onkin yllättäen jonakin leppoisana hetkenä, kun lapset puuhaa jotain itsekseen ja olen ikäänkuin yksinäni, iskenyt hirveä paniikki ja hätä: apua poika kuolee, kaikki on mennyttä, mikään ei auta, en voi mitään, ehkä en edes näe häntä enää koskaan! Tällä kertaa tuli tuo edessä oleva vankilareissu eteeni sellaisena hirviönä, etten ole kertaakaan tähän mennessä kokenut sitä yhtään näin pahana asiana.
Mietin, että olenko jotenkin tässä arjen rutiineissa niin turtunut / sokeutunut omille tunteille, että ne sitten, kun on jonkinlainen oma tuokio, hyppää silmille kuin miljoonavolttia.
En osaa sanoa suoraan tuohon, mutta mä aina yritän selvitä tunteista järkeistämällä ne. Viimeiset pari viikkoa päihderiippuvainen mies on kuitenkin kummitellut joka yö painajaisissa unissani. Luulen että juuri noin näissä tilanteissa käy - arjesta on pakko selvitä, alitajunta ei kuitenkaan lepää ja tunteet tulee esiin unissa tai sitten voi kehittyä myös vaikka paniikkihäiriöitä.
Saisitko mitenkään kehitettyä tilaa pelkästään itsellesi? Aikuisena ilman lapsia ja vastuuta.
Voisi ajatella, että nuo arjen rutiinit ovat enemmänkin sinun suojasi. Sinulla on muuta perhettä ympärilläsi, ja he vievät voiton useimmiten niistä ahdistavista ajatuksista. Totuushan on koko ajan taustalla, mutta minulla se muuten perheettömänä ihmisenä on aikoinaan pyörinyt vapaa-aikana mielessä niin, että välillä ei mikään järkevä ajatus ole väliin mahtunut. Ajatus sairaslomastakin oli aivan täysin mahdoton, koska vain työssä pystyin kasaamaan mieleni. Paniikkien paniikki vaan sitten hyppää välillä esiin ja on siinä edessä seinänä: Näin on tapahtunut, mitään en voi muuttaa, en tehdä itse toisin, tämän oven läpi on minunkin kuljettava. Tosin siinä valkenee selvänä myös se, minkä kaiken läpi sen nuoren on mentävä, ja miten kovaa se on hänelle.
Niin tuttuja nuo tunteet… Kävin läpi niitä reilut 3 vuotta 2007 -2010 vuoden alkupuolelle . Tosin poika (Ville Vallaton) on aina jotenkin antanut huolen aihetta enemmän kuin siskonsa. Nyt en enää panikoi niin paljoa, kun poika parempi, mutta pelko on koko ajan, kun ei kuitenkaan olla kokonaan selvillä vesillä. Olen nyt asunut kaukana pojasta 8kk ja luulen, että sekin helpottaa…tosin ollaan puhelimitse yhteydessä miltei päivittäin. Kun kuulen, että on ok, helpottaa itsellänikin. Toisaalta tuntuu, että vaistoan jotenkin, jos kaikki ei ole hyvin. Pojalla alkoi samaan aikaan subuvieroitus avolla, kun muutin. Ehkä siksi uskalsinkin. Luulen, että se oli hyvä, joutui ottamaan vastuuta. Vaikka vieroitus epäonnistui, auttoi se kuitenkin parempaan suuntaan. Normaali itseni en ole vieläkään . Takaraivossa taustalla koko ajan alakulo, enkä pysty nauttimaan elämästä kuten ennen. Ehkä sekin aika vielä koittaa…
Tuttua on tuo hirveä paniikkitunne - meinaa sydän hypätä rinnasta ja ahdistaa niin, että pyörryttää. Järjen tasolla tietää, ettei mitään varsinaista hätää ole, mutta eihän se tuossa tilanteessa auta! Se on oikeasti tunne, että meinaa kuolla. Paniikkikohatuksissahan suositellaan esim. paperipussiin hengittämistä, mutta eipä noita pusseja tule mukana kanneltua, eikä oikein joka paikassa voi ruveta puhaltelemaankaan (auton ratissa, bussissa, kaupan kassalla, vessajonossa Sori, pakko laittaa myös vähän läppää väliin, kun alkoi omat mielikuvat kulkea…
Itselläni on psykiatrilta saadut lääkkeet, joita käytän tositilanteissa. Sattuneesta syystä (tyttären hurja lääkeriippuvuus) en diggaa lääkkeitä, mutta oikein käytettynä niistä on todellista apua ja itselleni keino pysyä kasassa. En muista, oletko kertonut, käytkö jossain lääkärillä tms. itse. Ellet, niin ehkä voisit käydä…
En käy lääkärillä enkä missään muuallakaan. Todella tiedän, että kannattaisi alkaa pikkuhiljaa hake henkilökohtaista apua. En vaan saa aikaiseksi yhtään mitään! En edes kampaajaa saa varattua itselleni Kylpyläreissulla kävin hierojalla ja tämä heti aluksi totesi, että onpa harvinaisen jumissa koko hartiaseutu. Onko sulla huolia ja murheita, kysyi. No joo, vähä jotain.
mä olin samanlainen. En jaksanut… Kerran menin Irti Huumeista toimistoon tapaamaan paikkakuntamme vastaavaa. En tykännyt, kun hän lähinnä puhui kuinka hyvä päihdeterapeutti hän on ja ei ymmärrä, että joku käyttää päihteitä, heidän perheessään ei kukaan Sitten antoi numeron vertaisryhmän vetäjälle, en jaksanut soitaa… Nyt kun poika parempi, olen tullut Vilpolaan ja käyn myös kampaajalla
Elämän vauhdissa on helpompi mennä eteenpäin. Sitten kun on vihdoin omaa aikaa saattaa todellakin iskeä paniikki tai kuten itse sanon sietämättömän paha olo. Välillä tuntuu, et just tässä meitsi pimahtaa niin, että muutama viikko psykiatrisella osastolla olisi tarpeen. Jos voin jutella perheenjäsenenelle, ystävälle, tällä foorumilla, niin olo alkaa helpottaa.
Käyn myös terapiassa. Aluksi mieheni kuoleman jälkeen useammin ja välillä olin masennuksen takia osastollakin. Nyt käyn juttelemassa terapeuttini kanssa tarpeen mukaan. Aikanaan tarvitsin paniikkihäiriööni lääkityksen, mutta nyt se on pystytty purkamaan pois. Tarvittavat ovat edelleen, jos tulee liian tiukka tilanne.
Entäpä jos hakisit itsellesi apua. Riippuu paikkakunnasta mitä on tarjolla, mutta terveyskeskuksen lääkäriltä saa lähetteen. Eikä lääkkeitä kannata pelätä tai hävetä! Kevennyksenä kerron mitä poikani aikanaan koulussa tuumasi. Olivat jälleen kerran päivitelleet minkälaisia vanhempia heillä on ja joku pojista oli arvellut, että ainakin hänen on ihan hulluja. Siihen oli poikani laukaissut:“ei mun tartte miettiä tollasta. Äidillä on siitä paperit!”
Miksihän multa oli mennyt tämä ketju ihan ohi, koska liippaa todella läheltä!
Sitä suorittaa asioita ja muita ihan pokerilla ja sitten vaikka yksinäinen hetki autossa koituu tuhoksi. Sydäntä puristaa, kokee, ettei tästä selviä millään, kaikki kuolevat, tulevat hulluiksi, kaikki menetetään. Minä yleensä pystyn pahoissakin paikoissa handlaamaan siihen asti, että pääsen katseilta suojaan ja sitten itken ja huudan suoraa huutoa räkä poskella. Sitä kestää yleensä puolisen tuntia. Sitten kokoan itseni ja kannan kauppakassit sisään tai jatkan sitä, mitä olen tekemässä. Nykyään en käytä meikkiä enää, vaikka olin tosi kova meikkaamaan, koska meikittä äkillisestä itku/kauhu kohtauksen siistiytymisestä selviää nopeammin. Punaisia silmiä voi selitellä yövuoroilla tai flunssalla, valuneita rispivärejä ei…
Francoise Saganilla on kirja, jonka nimi on la chamade. Se tarkoittaa keskiaikaisten armeijoiden viestirumpujen rytmiä, jonka viesti on “kaikki on menetetty, pelastautukoon ken voi”
La chamadea paukuttaa aika ajoin minunkin sydämeni.
Suosittelen kaikille lämpimästi avun hakemista itselleen. Riippuu asuinpaikasta, mitä palveluja on tarjolla, mutta kyllä useimmiten jo terveyskeskuslääkärillä pääsee alkuun (tai työterveyshuolto, jos sellainen on). Kun voimat ovat ihan loppu, niin vaatii todella paljon, että jaksaisi edes ajan tilata…Mutta oman itsensä takia kannattaa!
Nyt oikeasti lupaan tässä teidän kaikkien kuullen alkaa etsiä jotain apua itselleni! Olen koko illan viettänyt suurinpiirtein neuroottisissa tunnelmissa: tässä meidän pikkukaupungissa on viikonloppuna tapahtunut rikos, joka muistuttaa sitä, mistä poika on menossa linnaan. Tänään sitten tekijä oli saatu kiinni ja yllätysyllätys tuntomerkit täsmää meidän poikaan, vain ikä vähän heittää, mutta sehän saattaisi olla poliisien laskuvirhe. No niin, ilta siis on kulunut Neiti Marplena netissä surffaten ja sydän tykyttäen. “Voisko olla … no eiei … vai ehkä … jne.” Mies tuli onneksi kotiin, soitti pojalle ja kysyi! Ei ollut putkassa vaan kaverin luona katsomassa telkkaria.
. Tosin poika (Ville Vallaton) on aina jotenkin antanut huolen aihetta enemmän kuin siskonsa. Nyt en enää panikoi niin paljoa, kun poika parempi, mutta pelko on koko ajan, kun ei kuitenkaan olla kokonaan selvillä vesillä. Olen nyt asunut kaukana pojasta 8kk ja luulen, että sekin helpottaa…tosin ollaan puhelimitse yhteydessä miltei päivittäin. Kun kuulen, että on ok, helpottaa itsellänikin. Toisaalta tuntuu, että vaistoan jotenkin, jos kaikki ei ole hyvin. Pojalla alkoi samaan aikaan subuvieroitus avolla, kun muutin. Ehkä siksi uskalsinkin. Luulen, että se oli hyvä, joutui ottamaan vastuuta. Vaikka vieroitus epäonnistui, auttoi se kuitenkin parempaan suuntaan. Normaali itseni en ole vieläkään 
. Takaraivossa taustalla koko ajan alakulo, enkä pysty nauttimaan elämästä kuten ennen. Ehkä sekin aika vielä koittaa… 
Sori, pakko laittaa myös vähän läppää väliin, kun alkoi omat mielikuvat kulkea…
Kylpyläreissulla kävin hierojalla ja tämä heti aluksi totesi, että onpa harvinaisen jumissa koko hartiaseutu. Onko sulla huolia ja murheita, kysyi. No joo, vähä jotain.
Sitten antoi numeron vertaisryhmän vetäjälle, en jaksanut soitaa… 
