Hei,
Joo, ei muuta kuin uusi yritys päälle. Nyt voit aloittaa alusta yhtä retkahdusta kokeneempana. Kannattaa myös muistaa, että tuo ‘viinapiru’ on aidosti todella ovela vastustaja, siksi voi ajatella ettei juomisen lopettaminen ole koskaan mikään läpihuutojuttu, vaan se vaatii paljon vaivannäköä ja työtä. Käsitän kirjoituksistasi kuitenkin sen, että suhtautumisesi alkoholiin on nyt pysyvästi muuttunut, mikä on jo sinänsä paljon, ts. laivasi on jo kääntynyt ja uusi kurssi siintää horisontissa. Joten ei muuta kuin uutta kurssia kohti!
On hyvä etsiä Antabuksen ohella muitakin tukimuotoja raittiuteen. Antabus on jees, mutta se on kuitenkin “vain” lääkehoito, eikä lääkehoidon pitäisi ikinä olla päihdeongelman ainoa tai tärkein hoito.
Useimmat ovat kokeneet pitkässä juoksussa parhaaksi vertaistuen, josta löytyy päihteettömiä kontakteja ja joka on ikäänkuin “hyvä harrastus koko eliniäksi”, kuten minun A-klinikan tätini kuvaili minulle kerran AA:ta.
Ja onhan tämä nettifoorumikin jo omanlaisensa vertaistukiryhmä. Jatka kirjottelua, Helinä, ja raittiimpaa tulevaa viikkoa. 
Hei linkkiläiset!
Oon tässä aktiivisesti lueskellut palstaa, mutta jostain syystä tuolla mun touchnäyttöisellä puhelimella tänne kirjottamine on miltei mahotonta. Kiippari avautuu tähän ikkunan päälle siten, ettei nää mitä kirjottaa?? Ihan tosi tosi hermoja vievää touhua. Mutta paljon on tullu uusia tyyppejä palstalle ja oon lueskellu välillä naureskellen kaikenlaista kombattia mitä täällä on erinäisten nimimerkkien välillä. Noh. Mutta mitäs minä? Retkahtelin, juomista kaipailin siis ilmeisesti, ja nyt ruotuun. Selvästi se retkahtelu jo heti vaikutti siten, että on ollu taasen vaikeita päiviä. Juominen mielessä joka tunti ja illat yhtä hengästyttävää, lähes skitsofreenisen tuntusta sisäistä taistelua juomattomuuden ja juomisen välillä. Touhuan niin että selkää särkee kun vanhalla mummelilla, suu papattaa hiljasta mantraa ja yksinäistä dialogia hengissäpysymiseksi. Mahdan olla näky! Jos siis elämäin ois elokuva. 
Mietin tuon juopottelun jälkeen että mikäs siinä taas vinksahti omassa sisäisessä taistelussa ja totesin että jotenkin en vieläkään ottanut itseäni ja tilannettani vakavasti. Kuten se asenne “paskat!” on niin helppo ryöpsäyttää tilanteeseen kun tilanteeseen ja jättää vastuunotto sikseen. Välinpitämättömyyttähän se vaan on. Ja pahaa oloa. Ei sillä ettenkö tiedostaisi tilanteen vakavuuden ja sen mihin tää voisi johtaa, mutta se välinpitämättömyys ja ymmärtämättömyys vielä roikkuu paidanhelmassa.
Tein äsken netistä löytämääni listaa. Tähän kuuluu vastata:
Mitä minä tekisin, jos minulla olisi aikaa?
Miltä minusta tuntuisi, jos minulla olisi aikaa?
Mitä teen silloin, kun minulla on aikaa?
Miltä minusta tuntuu silloin, kun minulla on aikaa?
Istunko nyt sellaisella tuolilla, jollaisesta olen aina haaveillut?
Millaisella tuolilla haluaisin istua?
Mikä tai kuka on minulle tärkeintä maailmassa?
Annanko aina ensisijaisesti aikaa tärkeimmälle?
Vaalinko omaa ominaista elämänrytmiäni, vaikka se olisi vastoin totuttuja tapoja tai odotuksia?
Elänkö muiden vai omien odotusten ja unelmien mukaan?
Olenko elämäni kuljettaja vai matkustaja?
Jos tämä olisi viimeinen päiväni, olisinko tyytyväinen elämääni?
Jos tämä olisi viimeinen päiväni, mitä olisin tehnyt toisin?
Voisinko nyt heti alkaa tehdä toisin?
Miltä minusta nyt tuntuu?
Voisiko tämänhetkinen tunne olla elämäni viitta juuri nyt?
Minusta tuo oli aika hyvä, jopa röhähdys pääsi tuossa lopussa kun se oli niin paikkansapitävä. Päätin että vastaan miettimättä ja tietysti täysin rehellisesti.
Aika ja elo on aika ahdistunutta välillä. Kaikenlaiset asiat, joita on työnnetty pois mielestä juomisella, palailee tämän tästä. Joskus maate mennessä mietin epäonnistumisen hetkiäni, hikoilen ja punastelen ja hakkaan päätä tyynyyn kun yritän olla miettimättä kammottavia muistoja. Yritän jopa niitä edelleen painaa pois mielestä, mutta eihän se auta. Vastapuolena, mahtavana semmosena, on ollu mahoton touhuaminen ja aikaansaavuus. Tuntuu että maailma ja pää pursuaa niin paljon asioita ja unelmia, että melkein kaatuu elämästä juopuneena siinä näiden kaikkien mahdollisuuksien edessä. Joskus on pelottavaa oivaltaa, että vois tehä mitä vaan! 
Toivon että saan maistaa tätä elämää lisää ja kauan.
Niin ja muuten, Askel, Soikannel, Mayflower ja Ketoxic, kiitos vastauksista. 
Ihan mieletöntä kun tuomion vasara ei paukukaan.
Ei saa kysellä noin vaikeita tähän aikaan illasta! Tulin vain kurkistamaan, ja nuo kysymykset kyllä pysäyttivät. Täytyy pureskella.
Uni kutsuu, aikainen herätys, joten en tarinoi pitkästi. Toivon, että löydät taas sen askelkuvion, jolla suunnataan kohti parempaa oloa, johan sitä vähän ehdit maistaa. Retkahtamista kannattaa tutkiskella: mitä pitäisi tehdä toisin, kun sama tilanne/vaihe iskee päälle?
Mitä haluaisit avuksi, jotta taivaltaminen olisi helpompaa? Antabus auttaa joitakin, joitakin A-klinikka, joitakin AA.
Ahdistus on tuttua, mutta se pahin olo menee ohi. Päivissä laskettuna juomatta se menee nopeammin, juodessa tietysti hetkeksi unohtaa mutta se ahdistus palaa sitten kahta pahempana. Sikäli kannattaa pohtia miten pystyisi selättämään sen ahdistuksen, löytämään niitä mukavampia asioita - tai sitten jos ahdistus kasvaa liian suureksi, käy hakemassa apua. Itseinho on tuhoisa tunne.
Pienet askeleet, maltti, lempeys itseäkin kohtaan, pysähtyminen, uteliaisuus. Niitä kaikkia tarvitaan raitistellessa, niin kuin myös päättäväisyyttä ja valmiutta kuunnella niin itseään kuin muita, ottaa vastaan apua.
Kysymykset oli todella hyviä, ja pohtimisen arvoisia. Kyllä, ainakin minusta on kauan tuntunut että olen elämäni kuljettaja enkä matkustaja, ja olenkin pystynyt kuljettamaan elämääni parempaan suuntaan.
Tämä siitä huolimatta, että ensimmäisessä askeleessa myönnettiin “elämämme muodostuneen sellaiseksi ettemme omin voimin kyenneet selviämään”.
Hyväkin kuljettaja siis tarvitsee tuekseen ja avukseen muita, jotta matka sujuisi mahdollisimman hyvin.
Helinä, nou hätä, ei tuomion vasarat meidän ympyröihin kuulu. Matka kohti toipumista on monilla kuoppainen ja kompastumisia voi tulla.
Täällä on ihmisiä jotka jo seilaavat selvillä vesillä tai horisontissa siintää elämä ilman alkoholia. Paatti saattaa huojua, mutta ei pienistä myrskyistä kaadu.
Hei Ketoxic ja Metsätähti!
Tuntuu vielä mahottomalta moinen “tyyneys” mikä huokuu tuosta kirjotuksesta. Oon aina ollu aika energinen ja temperamenttinen luonne, ja nyt alkutaipaleella tämän uuden elon, tuntuu vaikeelta pysähtyä ja vaan tuntea tunteet, aistia hetki ja tunnistaa omat aidot fiilikset. Kyllä tää on vielä tämmöstä räpellystä, särkyä, ahistusta, unettomuutta, stressiä ja kiukkua tämä elo. 
Ei sillä, tänään ei oo tarvinnu taistella juomishaluja vastaan, niitä ei pahemmin ole ollut. Mutta väsymys on aikamoinen. Tuntuu ettei jaksa vauvaa lattialta nostaa ja kanniskella. Tuntuu kuin käsivarret irtois millon tahansa. Aikamoinen väsymys. Samoin työtarjoukset ja töihin liittyvä ääretön stressi on vaikea kantaa. Ehkä osittain alotin tissuttelun stressinpoistajana, koska stressi on aina aiheuttanu mulle unettomuutta. (myös sillon kun en siis juonut) Jos oli haastava keikka edessä niin saatoin valvoa öitä sitä odotellessa. 
Mutta ajattelen väsyneessä päässäni että tämä on toipumista ja että mietipä kuinka uupunu oisit jos joisit vielä! Sillon en jaksais edes ajatella näin monimutkasia, tai edes näin selvänäköisesti, rehellisesti kuin nyt. Haahuilisin päivät läpi rapulaani, odottaisin nukkumista ja seuraavana päivänä varmaan jos olis olo muka niin pirteä että illalla vois jotain juuakin.
Mahtavaa elämäähän se semmonen oli. Jep…
Tuumin joskos tänään nukkumaan ajoissa. Ajattelin tehdä töitä nyt kun lapset nukkuu ja mies on treeniksellä, mutta ehkäpä huomenna on uusi ja pirteämpi päivä. Yritän selvästi repiä ittestäin heti kaiken irti, nyt kun ei siis aikaa juomiseen mene. Mutta väsymys laittaa ruotuun. Samoin uni ei tule kun ajatukset pukkaa tulemaan pimeässä lekotellessa. Mutta oon ottanu siihenkin asenteen, notta nyt saa ajatukset tulla, se on nyt tämmöstä. Pääasia etten juo, kyllä se uni siitä vielä tasaantuu kun jatkan ilman viinaksia.
Tänään on ollu aika stressi päivä. Pojat on ollu kiukkusia, minä ja puoliso tukkanuottasilla, raha-asiat huolestuttaa, työt stressaa ja muitaki huolia mieheni terveyden ja autismin vuoksi. Aikamoine voittajafiilis kun vihdoin ilta laskeutu ja hiljasuus hiipi taloon. 
(ja tämähä oli vaan yksi tavallinen päivä! voe pojat miten tästä elämästä selviää hengissä??)
Odotan huomenna ihteltäin innovatiivisuutta, parempaa energiatasoa, voimaa pitää agressiot ja kiukku itselläin (etten kaada sitä perheeni niskaan) ja pientä etenemistä työasioissa. Sitten hyvä ruoka, lepo, lenkki ja ulkoilua perheen kera. Metsää, vihreetä, rantaa, hiljaisuutta ja paljon halimista. Kiitos! 
Helinä
Tänään tosiaanki tuntuu paremmalta. Pienempi piti hereillä useaan otteeseen yöllä, mutta ilmeisesti sain silti sopivat pätkät nukuttua ja olo ei oo niin karmaiseva ku eilen.
Työkoneelle istahin ja sähköpostit purettu ja vastailtu. Tämä on yks näitä “toimistopäiviä” mikä freelancerin elämään väistämättä kuuluu.
Tein eilen illalla/yöllä listaa ihtellein. Todo-listaa, johon laitoin sekä velvollisuuksia että kivoja asioita mitä pitäisi tehdä. Jotenkin jumitin siihen, etten oikein tiedä enää mikä olis semmosta kivaa mitä tahtosin tehdä. Kaikkeen mitä oon tottunu pitämään antoisana, liittyy ripaus suorittamista. Ja nyt tuntuu siltä että stressitasoa pitäis saada alemmas ja perjantai-iltana pitäis saada tehdä perheen kanssa jotain mahollisimman stressivapaata. Tuumin että ehkä sittenkin metsäreissu, hiljaisuuden äärelle ja vihreään luontoon ois paras vaihtoehto. Se tuntuu itestä joskus vähän “tylsälle”, mutta aina kun sinne metikköön sukeltaa ja sieltä palaa, olo on rauhallisempi. Sitä odottaa elämyksiltä ja kokemuksilta nykyään aina jotain “wau”-elementtiä, suurta endorfiini- tai adrenaliiniryöppyä ja siks moiset lempeät ja leudommat tuntemukset tahtoo varmaan jäädä kokonaan välistä.
Harmi että meidän maailma on nykyään tämmönen. Joka paikasta puskee viihdettä ja kun se töllö ja se tietokone sammutetaan, niin pään täyttää tyhjyys ja ahdistus. Ei itelläin näin rajuna, vaan usein helpotus kun meteli loppu. Mutta oon huomannu että näin lapset ja nuoret kokee, jotka saa rajattomasti katella televisiota, pelata videopelejä ja tietokoneita. Oman mielikuvituksen käyttö ja kyky rauhoittaa itsensä ilman ulkopuolista viihdettä jää pikkulapsen tasolle. Luin myös kerran kirjaa, jossa todettiin että syvä elämä on nykyään kadoksissa. Kaikki media pyrkii lähinnä tyydyttämään pinnassa olevat hedonistiset tarpeet. Kun niitä tyydyttää ja tyydyttää vuodesta toiseen, toleranssi kasvaa, mikään ei riitä ja lopulta ihmiset ahdistuu. Sillä ihmisten todelliset tarpeet ja syvät tunteet eivät koskaan saa kosketusta.
Ehkä tämä metsäreissu on yks niitä, syviä kokemuksia, joita kaipaan. Varsinkin nyt kun ei ole alkomahooli sekottamassa aivokemioita. Kaipaan jotain todellista kosketusta luontoon, ihmisiin ja omaan ihteeni.
Jossain ketjussa oli pohdintaa elämän tarkotuksesta ja miten missään ei ole mitään järkee.
Sepä se. Jos tarpeena on vaan kuluttaa aikaa, tehdä jotain jotta olo täällä pallolla ois siedettävämpää, jotain on vinossa. Niin moni ei tiedä mitä ihmettä me täällä tehdään. Eikö se ole aika outoa? Musta on. Ja samoin uskon että vastaus tähän kaikkeen on olemassa, tietysti. Mutta kuka sen jekkais? Jaa-a. Jotain tiedonjyvää maailmassa on, mutta en usko että kukaan on vielä napannut sitä oikeaa vastausta.
Ei siihen pidäkään tyytyä, että on vaan ihan ok olo ja käsillä tekemistä. Ite tuumin että jos sisin ei usko siihen mitä itse elämässään tekee, jonkun asian on muututtava. Jos kaikki tuntuu järjettömältä, pitää repästä ittensä pois elämästään, ja tehdä käännös. Ite tein ison käännöksen aikoinaan jättämällä uran ja perheen ja ystävät ja muuttamalla ulkomaille. Heleppoo ei ole ollut, mutta tunnen olevani lähempänä jotain sitä, mikä tuntuu oikeelta.
Tunnen monia ihmisiä jotka vaan tekee täyskäännöksen. Valtavirtaa, normaaliutta ja arvostettuja asioita vastaan. Voi olla aikamoinen homma jättää arvostettu status yhteiskunnassa ja muutta Nepalin vuoristoon opettajaksi ja maanviljelijäksi. Mutta jos tuntee sisimmässään että Länsimaissa on jokin tosi vinksallaan, ehkä nepalin vuoristosta löytyy vielä jotain enemmän. Elämää, todellisten asioiden äärellä olemista, pysähtymistä, jotain. En minä tierä.
Noh. Jopas tuli tarinaa. Mutta nämä pohdituttanu läpi elämän ja varsinkin nyt taas kun on aivoilla tilaa raksuttaa. Ja ehkä välttelen tässä myös ikävien työpuhelujen tekemistä.
Hyvää Perjantaita kaikille!
Helinä
.
No näin juur! En kyllä päässy ihan sinne sisimetsään mihin tahdoin, mutta pyörälenkille luontoon kutennii. Ja hyvältähän se tuntu. Ja sen jälkeen poikain kera kylpy ja ne nukahti heti iltapalan jälkeen tyytyväisinä raittiista ilimasta. Iteki tässä jo dippailen, vois jo mennä lepoon.
Pyykit sylissä tässä kirjottelen, pitäis mennä viikkailemaan. Kaikenmoista uraäidin touhuamista vielä eessä. 
Kävi ihan hassu juttu tuossa illalla kun puolison isä kuhtu meitit illalliselle. Minullekki kaadettiin viiniä lasiin niinkun kuuluu. Hetken päästä kun muut oli ihastelleet ihanaisen punaviinin pyöreyttä, minulta kysyttiin että mites sinä tämän koet. Päätin sitten siemaista-ja tuli yökkö! Siis semmonen örks-reaktio. Oksennus ei sentään lentäny, mutta oliha se vähä noloa. Mua kahtottiin pitkään ja sanoin vaan että on varmaan hormoonit sekasin kun imetys justiinsa loppu jne jne. Onko tämmöstä muille ikuna käyny?? Voi nolotus. Ja pisti myös miettimään että miten nyt tuolla tavalla?? 
Hyvää Perjantaita kaikille. Edessä iltapala, ehkä elokuva ja jos saisin vaikka hierontaa särkevään selkään.
Helinä
Luin tässä juuri ketjusi läpi ja löysin paljon tuttuja kuvioita. Minä vain jatkoin juomista siinä mielessä pidemmälle - tai miten se nyt pitäisi ilmaista - että se vaikutti elämääni jo kaikilla tasoilla. Hienoa, että sinä olet onnistunut työt hoitamaan kunnolla. Minä mokasin pahasti sillä saralla 
. Myös kotielämään alkoholismi ehti tuoda minulle aikamoisia kuiluja, joiden yli ei voi enää noin vain hypätä.
Nuo kysymykset olivat hyviä. Taidan kirjoittaa ne ylös ja vastailla niihin. Sitten voi vaikka puolen vuoden päästä käydä ne läpi taas ja katsoa, onko mikään muuttunut miksikään - toivottavasti parempaan päin!
Minä en ainakaan uskalla ottaa edes siemausta viinilasista, niin paljon pelkään, että se maistuu ja tuntuukin hyvältä. Minun on pakko ajatella, että se aine ei enää kuulu minun elämääni millään tavalla. Metsätähti taisikin kirjoittaa siitä, että voi ajatella olevansa allerginen alkoholille. Sehän on tavallaan tottakin: alkoholi ei kerta kaikkiaan sovi missään muodossa ainakaan minulle, vaan sen nauttimisesta seuraa - ei aina, mutta usein - sellaisia asioita, jotka loukkaavat minua ja läheisiäni.
Omassa ketjussani olen kertonut, miten vaikeaa tämä minullekin on välillä. Onneksi voi täällä purkaa oloaan ja saada upeita ideoita ja neuvoja muilta, jotka ymmärtävät mistä on kyse.
Raitista lauantaipäivää!
Kiitos vastauksista Metsätähti ja Eksynyt.
Eksynyt, oon sun ketjuas kyllä seurannu, mutten paljon aina kirjoottele. Tähän syynä yksinkertasesti se, etten saa mitää järkevää aikaseksi kännykällä-joski lukeminen on helppoa.
Mulle tuo viinissä huulten kostuttaminen oli merkki siitä, miten paljo sitä on tullu juotua vastoin elimistön todellista tahtoa ja hälytysmerkkejä. Tuo yökkiminen ei oo mikään uus juttu vaan oon monesti juonu liian nopeesti ja yökkiny matkalla. Se vaan kertoo siitä, miten ällöttävää koko touhu on. Addiktio on vaan voimakkaampi kun elimistön apuhuuto.
Viimeyönä uni ei tullunna ennen kello kolmea. Otin pienimmän viereen nukkumaan kun ahdisti niin kovasti ja pohdiskelin kaikenlaista. Vaikka myönsin olevani alkoholisti jo kauan sitten, jotenki viime yönä sain yhteyden siihen todelliseen omaan ihteeni, ja sanoin sille: näinkö sulle sittenkin kävi? Ja se tuntu tosi pahalta. Ihan kun oisin ekaa kertaa todella syvällisesti ymmärtänyt että oon alkoholisti ja siihen on vain yksi parannuskeino. Eikä se viinan jättäminen tässä yhtään harmita. Vaan se, mitä oon menny tekemään ihtelleini ja että oon omilla teoillani ja ratkaisuillani antanut sen vaan olla. Edetä ja kukkia rauhassa. Mietin, miten tälläki hetkellä suhtautuisin tähän stressaavaan ajanjaksoon töissä ja musiikissa, jos en olis ikinä antanu sijaa alkoholille?
Yritän jaksaa pusertaa läpi stressaavan työviikon taasen, vaikkakin stressinsietokyky näyttää olevan aivan nollissa. En nuku, ruokahalu menee, ahdistaa aivan sanomattoman paljon. Melkein itkua pusertelen kun mietin valtavaa työmäärää ja siihen vaadittavaa luovuuden ja sinnikkyyden määrää. En tunnista ihteäin. Onko tämä se todellisempi minä vai se joka poisti stressin juomalla? Vai onko tämä vaan lopettamisesta johtuvaa sekoilua? < todennäköisemmin tuota viimeisintä.
Sehä tässä yllättää, että vaikka oon täältä vertaistuesta oppinu paljon juomisen lopettamisesta ja siihen liittyvistä oireista, on ihan eri asia elää ihte läpi ne tunteet ja vaikeudet. Kun ne on ihtelle tosia ja ahdistushan on tunnetusti aika vaikea olotila. Se tuntuu päättymättömältä, se vie ilon kaikesta ja uuvuttaa.
Aika ja raitistuminen näyttää jopa niinki suuren vastauksen, kuin että olenkohan ollenkaan oikealla alalla. (?) Jos stressi ja tunne siitä, että joutuu ehkä toimimaan ihteään vastaan, saattaa laukaista liiallisen alkoholinkäytön, oliskohan mahdollisesti aika tehdä tässäkin asiassa jotain päätöksiä? Ehkä. Mutta kuten tuumasin edellä-aika näyttää. Ei nyt vielä jäniksen selässä olla.
Aika raskaita aatoksia tänään-toivotaan että tuo auringonpaiste ja töiden alta pois saaminen helpottaa. Niinhän se yleensä tekee.
Miten te muut raitistelijat poistatte ahdistusta ja stressiä? Siis, asioissa, jotka on vaan pakko hoitaa?
Hyvää alkavaa viikkoa kaikille ja toivotaan että selviän tästä hengissä!
Helinä
.
Koin samoin. Uni normalisoitui muutaman viikon kuluttua, tosin fyysisten vieroitusoireiden jälkeinen ahdistus pukkasi joskus valvottamaan.Kuukauden juomattomuuden jälkeen on jo ehkä sillä tavoin niskan päällä, ettei juomahimon yllättäessä ole enää pakonomaista tarvetta tarttua pulloon. Elimistö ehtii tottumaan alkottomaan olotilaan siinä ajassa.Siksi kai nuo minnesota yms. hoidotkin kestävät kuukauden päivät. sama aika menee mielestäni myös ruokavaliomuutoksissa. Kun on syönyt kuukauden ajan terveellisesti, ajatus pizzasta kuvottaa, vaikka se on ollut vielä muutamia viikkoja aiemmin jatkuvasti mielessä. 
Huomenia!
Viime yönä heräsin siis oikei kunnolla sängyssä pompahtaen kun kuulin unissani miten joku kuiskasi korvaan mun nimen. No, eihän siellä ketään ollu. Mutta pelotti ja en pystyny nukahtamaan vähään aikaan. Se tuntu niin todelliselta.Voin vaan kuvitella miltä jostaki tuntuu oikei kunnon Deliriumissa. 
Odotan tosissaan tätä unenlaadun paranemista ja uskonki kun sanotte että kyllä se siitä paranee. (Can´t wait!)
Iltasin sängyssä surffailen kännyllä ja oonki lukenu artikkeleita uniherkkyydestä ja auditiivisesta stressistä. Oon ollu nyt viimoset 5 vuotta tosi herkkä äänille ja tuumasin että onkohan se nyt pahentunu juodessa vai onko se vaan osa minua. Ja aika monesta paikasta pystyin kyllä lukemaan että masentuneisuus ja stressi pahentaa oireilua. Eli sehä voi nyt sitte johtua miltei mistä vaan…
Eilinen meni suhteellisen kivuttomasti sitte kuitennii ahistuksista huolimatta, mutta teinki aika lyhyen päivän. Lasten kera touhottaminen pakottaa hetkeen ja sehä on nyt vaan hyvä.
Illalla lasten nukkuessa oli vähä pönttö ja tyhjä olo, mutta söin lisää itetehtyä täysjyväpizzaa ja join minttuteetä. Siinähä se meni vaikka oliki aika tylsää. Enkä jaksanu enää antaa ajatuksia töille. Nukkumaan puolenyön aikaan ja ylös 06 pienten kera. Nyt saan muutaman tunnin tehä hommia ja tietysti ajatuksia omalle tilanteelle. Aika paljo väsyttää, mutta ehkä lasten kera sitte päikkärit.
Huomenna on tiukempaa päivää työsaralla-pietään sormet ristissä että menee kunnialla!
Helinä
Tuosta äänien kuulemisesta on täällä ollut muuallakin puhetta, mutta pohdinpa asiaa tässä, kun Sinäkin siitä mainitsit! Muistui mieleen tosta nimen kuulemisesta, että minullehan on käynyt sama!! Kuulin juuri unen rajamailla aivan selkeästi että joku puhuu minulle. Ketään ei kuitenkaan ollut kotona. Joskus saatoin kuulla että mukamas olisi radio jossain päällä, vaikkei ollut… Ja nämä tapahtuivat siis ollessani selvinpäin! Oliskohan ollut jotain lievää deliriumia… Pelottavaa se oli joka tapauksessa! Ne oireet ovat minulta ainakin hävinneet ajan myötä. Hyvä kun kerroit niistä, en olisi muuten muistanutkaan omia kokemuksiani! Kaikki nuo kannattaa pitää mielessä, jos juomishimo tulee, niin voi muistuttaa itselleen että mihin ei halua palata. Näin viime yönä juomisunen… Ja unessani heräsin aamulla krapulassa… Luulin siis unessani nähneeni juomisunta ja heräsin krapulassa ja olin niin pettynyt, niin surullinen…näinkö tässä kävikin, enkö pystynytkään… Ja kun heräsin, oli helpotuksen tunne jälleen kerran valtaisa!!! Kyllä tämä elämä on melko makoisaa selvinpäin!!
Ihanaa raitista päivänjatkoa!!
Heh,
Viime yönä näin vielä mojovampia unia(kuulin juttuja). Näin unta että olin lapsuudenkaverin kera ryypiskelemässä. Lainathii sitte siskon ja sen miehen autoa. Oli vissii hyvät juhulat, mutta kun ajelin (joo, siis kauheessa soosissa ajelin)meitä kotiapäi, pari miestä pysähty valoihin rinnalle jollain mustalla avoautolla. Yhtäkkiä ne nous autosta ja sano: vaihetaaks? Ja ku seilissä oltii niin vaihettiin autoja ja oli tosi hauska ja hyvä idea.
Aamulla kahtoin siskon talon pihalla että mitä prkelettä tuo auto tekee pihassa? ja missä on heitin auto???
Siitä sitte alako selvittelyt. Ja iha unissain vielä alotin selvitellä! Soitella paikkoihin, menin baariin käymään ja yritin selvittää miesten henkilöllisyyttä. Ja mitään tän kaltastakaan ei oo koskaan miul tapahtunu. Aika outo.
Kauhein osa unta oli, että josai vaihees ku olin lärveissä kotiutunu, niin tajusin että olin vaa jättäny vauvan siskon asuntoon yksin. 
Siis VAUVAN. Sitä sitte kantelin iha kaatokännissä siellä asunnossa.
Kauheita unia!
Taas pääsin työmaalle niin ehtii tännekkin!
Vähän väsy painaa kun oli yöllisiä kehityskeskusteluja puolison kera.
Oon täällä lukenu miten monia juomisvaiheessa vaivas suuri itsekkyys. Ite oon huomannu että mulla menöö aika tavalla toisinpäin. Join ja häpesin, jonka vuoksi kotona tein kaiken kun kunnon marttyyri ainaki. Ihteeni rankaisten ja varmaan seuraavan viinilasin ansaiten. Nyt kun korkki on kiinni, oon alkanu välittää ihtestäin ja se alkava muutos on meillä tosiaanki johtanu kriiseihin.
En enää suostu tekemään kaikkea ja palvelemaan perhettä, matelemaan ja nielemään. Huomaan että tarvihen nyt myös omaa aikaa, rauhaa ja vaikka yksinäistä metsässäoloa. Mitä nyt vaan. Ei riitä että painaa töitä, keikkaa, sitten kotiin ja heti kakarat lahkeissa ja kotitöiden kimppuun. Sitte kaadutaan sänkyyn aivan totaaliuupuneena jotta sama päivä vois taas toistua seuraavana aamuna. Puolisolle oon aina antanu vapauden tulla ja mennä miten tahtoo, ja huomaan että käytännössähän se vaan on aina jossain muualla ja minä sidottuna kotiin. Mites tässä näin pääs käymähän??
Muutoin enimmäkseen olo ihan hyvä, vähän hermojenkiristys ja ahistus kaikenmualiman asioista vaivaa edelleen. Onkin vähä stressaavaa aikaa töiden ja taloudellisten paineiden suhteen, mutta ne pitää vaan elää läpi ja hoitaa pois päiväjärjestyksestä.
Helinä
Jos tarkemmin ajattelet, niin tuollainen epäitsekkyys on myös sitä suurta itsekkyyttä, koska onhan se yksi keino saada jotain mitä kuvittelee tarvitsevansa. Tarvitset läheisiä, kuten varmaan me kaikki, mutta tuollainen epäitsekkyys ( olisiko se läheisriippuvuutta?) vain pahenee sen juomisen vaikutuksesta.
Itsellä oli myös taipumuksia palkita itseni tekemään kotona ja töissäkin enemmän kuin olisin halunnut, sillä siten minä koetin pitää myös läheiseni ja työkaverini kontrollissa, saamaan heidät unohtamaan minun tempaukseni.
Töissä tein kolmen edestä, jotta sain sen oman vapauden juoda silloin kun haluan. Kotona ihan sama peli.
Minun marttyyrimaisuus meni siihen pisteeseen, että itsekin uskoin surkeuteeni, kyvyttömyyteeni sekä jonkinlaiseen hulluuteen josta ei parane, kuin juomalla lisää tai tappamalla itseni. Onneksi oli ihmisiä jotka näkivät asiat toisin, halusivat auttaa ja tukea minuakin näkemään asiat toisin sekä toimimaan toisin.
Alkoholismi käyttää kaikkia meidän omia ominaisuuksia, jotta juominen jatkuisi. En tiedä haluaako se alkoholismi meidän joutuvan siihen kierteeseen, mutta se on sen tulos, vaikka juomisen/humaltumisen tarpeesta on vain kyse. Sitten tulee unohtamisen tarve, selitysten tarve, marttyyrivaihe, itsesäälin vaihe,… elikä itsekkäät toimet joilla sitä juomistaan perustelee ja antaa sen jatkua vaikka ei pitäisi.
Pahoittelen epäaktiivisuuttain täällä
-oleskelen nykyään enimmäkseen tuolla suljetussa äitiryhmässä.