JuuliaS Iskit siihen syvimpään pelkoon; jos lopetan juomisen ja otan vastuun elämästäni, joudun ehkä eroamaan miehestäni.
Rakastan häntä ja luultavasti hänkin rakastaa minua, vaikkei sitä koskaan osoitakaan.
Tai on osoittanut sen jäämällä, huolimatta törkeistä mokailuistani.
Toivoton;
Juon itseinhoon ja häpeään. En siedä itseäni enkä sitä, etten riitä muiden vaatimuksille. Tosin tiedän, että luon niitä vaatimuksia itse, eikä ne muiden taholta tule. Kuvittelen muiden vaativan kaikenlaisia juttuja itseltäni.
Toivoisin joskus kohtaavani ihmisen, joka näkee minut kaiken taustalla ja hyväksyy minut sellaisena kuin olen. Sitten voisin vapautua ongelmastani; oletteko te muut ajatelleet näin? Onko tämä pelkkä tekosyy?
Huomenta Tuuli.
Toivottavasti on kiva aamu. Olet saanut paljon vastauksia ja kuten huomaat, monet täällä välittävät sinusta ja haluavat tukea.
Olet tullut elämässäsi kohtaan, että jotain tarvitsee tehdä. Täältä saat tsemppiä ja virtuaalitukea. Lisäksi tarvitset elävän ihmisen, jonka kanssa voit availla syitä juomakierteeseesi. Varaa aika jostakin päihdehuollosta. Omassa kaupungisani on kunnallinen sellainen, alussa oli korkea kynnys, mutta kun sen ylitti, oli valtavasti apua.
Tärkeä on kuitenkin itse oikeasti oivaltaa, ettei noin voi jatkaa. Rohkeasti vain muuttamaan elämääsi lisää. Olet jo aloittanut. En usko, että sinun pitää mitään eroa miettiä. Kerroit miehesi olevan kiltti/hyvä. Kyllä hän ymmärtää ja tukee, jos ja kun sinua rakastaa.
Vaikka on alussa vaikeaa, raittius palkitsee. Itseinho alkaa hälvetä ja aika parantaa. Ei kannata rypeä menneessä. Me kaikki olemme mokailleet ja tehneet humalassa ei-viisaita. Mitä niitä muistelemaan. Ne voi unohtaa, kun ne ovat historiaa.
Sinulla on niin paljon hyvää ja kun muutat elämäsi kurssin saat sen hyvän pitää ja alat arvostaa itseäsikin.
Oikein mukavaa keskiviikkoa ja reipasta mieltä. Tänää on hyvä päivä aloittaa Tuulin uusi elämä 
Kyllä mullakin on ollut noita eroajatuksia. Alkoholi sumentaa ajatuksia ja tulee etsittyä syitä muista kuin itsestään. Oli hyvä että toit asian esille. Mä mietin että jos hankkisit muuta sisältöä opiskelun tai harrastuksen jotain omaa niin se voimaannuttaa. Katsoisit raittiiden silmien takaa vuoden ja sitten teet ratkaisun. Niin mä ajattelin tehdä. Mulla on tapana ollut odottaa että kyllä sitten kun toi ja toi on tehty ja tapahtunut niin sitten. Mitä sitten? Ainut ketä mä voin muuttaa on minä itse ja juomisen lopettaminen on mun kohdalla ollut hyvä asia. Jatketaan
Tuuli kirjoitti
Alkoholismi on sairaus, ei sitä tarvitse pyydellä anteeksi. Toisia ja itseä vahingoittavat teot sen sijaan ovat hyvitettäviä tai anteeksi pyydettäviä, periaatteessa. Mutta niiden selvittämisessä on syytä harkita, että ei itsekkäästi tee kenellekään lisää vahinkoa omantuntonsa keventämiseksi. Kun elämäntapasi muuttuvat, sinuun ruvetaan vähitellen luottamaan ja läheiset rupeavat turvautumaan sinuun.
Nöyryys on rohkeutta nähdä asiat asioina, ja useimmat ihmiset arvostavat korkealle, jos heitä lähestytään vilpittömästi. Nöyryys antaa halun elää sovussa itsensä ja toisten kanssa.
Omat kaikkein vaikeimmat asiani olen saanut puhua kahden kesken aa:ssa tapaamani luottomiehen kanssa.
Voit olla levollisella mielellä, olet jo ottanut hyvän askelen kohti pysyvää raittiutta ja parempaa elämää.
Tänään et ole yksin
On tutun kuuloista. Tossa paljastumisessa kuitenkin on se avain. Mulle itelleni AA on ollut sellainen turvallinen ympäristö jossa olen voinut avata itseni ja koen tulevani ymmärretyksi. Jollekin toiselle se voi taas olla jotain muuta, mutta mielestäni keinoista riippumatta se yksi yhdistävä tekijä on se että rehellisesti suostuu kohtaamaan ja käsittelemään tosiasiat. Se yleensä (tai aina?) vaatii rakastavia ihmisiä ympärille jotta siihen voi uskaltautua.
Moi Tuuli ja Onnea siitä, että olet ottanut ensimmäisen askeleen kirjoittamalla tänne
Mun taustassa on jotain samaa ja hyvällä kaverilla on aika samanlainen historia kuin sinulla. Minulla on jo aikuinen lapsi ja elämäni parisuhteen löysin vasta jokunen vuosi sitten. Olen työelämässä ja kulissit kaikin puolin kunnossa. Koiria olen ulkoiluttanut eräänkin kerran hiprakassa.
Itse hain apua A-klinikalta ja sen käyttä pääsin avoyllykurssille. Jonkun kerran olen AA.ssa käynyt (siellä on huoneentaulu, että mitä siellä eteen tulee, niin myös pysyy siellä eli ei niitä asioita huudella tuolla). Ja ihan samanlaisia ihmisiä siellä on, kuin mekin ollaan. Tämä sairaus vaan on iskenyt. Sitä vertaistukea saa myös täältä nettipalstoilta ja kirjoitteleehan ihmiset blogeja yms. Itse luin paljon aiheesta kirjoja ja nettikeskusteluja.
Kirjoitit (en osaa tähän lainata): Toivoisin joskus kohtaavani ihmisen, joka näkee minut kaiken taustalla ja hyväksyy minut sellaisena kuin olen. Sitten voisin vapautua ongelmastani; oletteko te muut ajatelleet näin? Onko tämä pelkkä tekosyy?
Mä en ole ajatellut tuolla tavalla. Itse asiassa lopettamispäätöksen jälkeen ajattelin sitä, että millaista on tutustua raittiiseen itseeni ja kestääkö siippa minut sellaisena, jos muutun jotenkin. Se alkoholi ehti kuitenkin vuosia vaikuttaa aivoihin ja hetken vielä kestää, että vaikutus lakkaa (kurssilla tuli opettua, että siinä menee noin vuosi, että saa myrkyt poies elimistöstä).
Olen ollut nyt juomatta kohta 4 kk ja isompia mielihaluja mulla ei ole tullut eteen. Luin täältä, että 100:n päivän jälkeen helpottaa ja se tuntuu olevan ihan totta. En mä tiiä pitäisikö tässä sen isompia tavoitteita ottaa kuin päivä kerrallaan, mutta kyllä mä nyt alkuun sen vuoden haluaisin elämää katsella ilman alkoholia
Tseppiä lopulliseen päätöksen tekoon!
Sinä, minä ja aika moni meistä täälläkin kirjoittavista kärsii riittämättömyyden tunteesta ja muiden mukaan elämisestä. Lisäksi minulla on vielä herkkyyttä, täydellisyyden tavoittelua, rikkinäisyyttä ja syyllisyyttä.
Olen elänyt ensimmäisen avioliittoni siten, että olen elänyt täysin toisen ehdoilla ja alistuneena. Sitä kesti 15 vuotta, kunnes en enää jaksanut. Väsyin elämään ja itseeni; katkeroiduin. Kumppania en koskaan syyttänyt mistään, koska hänhän oli täydellinen. Minä sen sijaan olin maan matonen, jonka piti alistua toisen edessä. Sitten siinä kävi niin, että olin aivan lopussa. Sieltä alhosta aloin nousemaan pikku hiljaa ja osoittamaan omaa tahtoani ja ajattelemaan myös omaa itseni. Tie ei ollut helppo ja eri vaiheiden jälkeen tuli ero. Sen jälkeen alkoivat eron jälkeiset vaikeudet, koska eihän puolisoni kaltainen ihminen voinut hyväksyä eroa, koska se oli särö hänen kiiltävästä kilvessään ja sain kaikki mahdolliset syyt niskoilleni. Raskas tie, mutta välttämätön, jotta pääsin elämään omaa elämääni. Tosin olen sössinyt tämän juomisellani, mutta jos pääsisin viinasta irti ja saisin mielenterveyteni tasapainoon, niin minulla olisi vihdoin hyvä pohja omaan elämään.
Itseinho, riittämättömyys ja oman elämän turruttaminen viinalla on kova hinta sille, että uhraa itsensä toisen elämälle. Jokaisella tulee olla oikeus tulla hyväksytyksi sellaisena kuin on ja tämä tarkoittaa mielestäni kaikkia ihmissuhteita. Minä olen nykyjään allerginen kaikille kulisseille. En vain enää jaksa ylläpitää mitään kulissia. Ja uskotko Tuuli, on aivan suunnattoman vapauttava olo, kun pääsee irti kulisseista ja kahleista. Kun pääsee vielä irti viinan kahleesta, niin voidaan puhua Elömästä.
Anteeksi jos koet, että kirjoitukseni ottaa liikaa kantaa elämääsi. Tämä ei ole tarkoitukseni. Kerroin vain oman tieni, joka sinullakin lienee vaihtoehtoinen tie. Tietenkin on aina parempi, jos rakkautenne kestää oman elämäsi elämisen ja kyllä kai sen pitäisi kestää jos rakkaudesta puhutaan.
Mahtavaa Tuuli ja tervetuloa tänne Päihdelinkkiin kirjoittelemaan
Tarinasi kuulosti kohdittain melkolailla meikäläisen kynästä tulleelle.
Olen juonut teini-ikäisestä lähtien.
Rakastanut viikonloppuja, korkokenkiä, dinnereitä, yökerhoja ja kiharapilviä.
Viikot mentiin naama nurin päin ja suoritettiin, kun taas viikonloppuna ilo oli ylimmillään ystävien ja kuohuviinin kanssa.
Minä olin porukan eka, joka alkoi juomaan ja taatusti vika, joka lopetti.
Aina valmiina.
Joskus kun omat kaverit eivät töiltään ja perheiltään päässeet juhlimaan, jouduin etsimään seuraa sitten hieman ammattilaisemmasta porukasta. Mulle kelpasi kuka tahansa kaksijalkainen, joka jaksoi nauraa jutuilleni.
Tosin, jossain kohtaa opin kyllä juomaan myös yksin. Siihen meni kuitenkin vuosia.
Sain lapsen, ja äitiyttä rimpuilin kohtalaisesti.
Harrastuksia oli ja ystäviäkin vielä. Oli autot, asunnot ja rahaa. Hyvä mies ja kaikki mitä pyytää saattaa…
Mutta mulla oli kaikki “päin persettä” ja elämä “sikatylsää”. Piti juoda, koska en muka kestänyt sitä kotimutsin roolia ja yksinäisyyttä, minkä mieheni poissaolo toi. Todellisuudessa aloin olla vain alkoholisoitunut, ja sairaus luetteli mulle syitä juoda.
Kännissä tein aivan tolkuttomia juttuja, joita sitten häpesin himassa arjet.
Aina uuteen humalaan asti.
Petin miestäni. Erosin. Löysin uuden puolison. Hän kuoli. Join ja löysin taas uuden. Taas erosin. Ja taas uusi…
Kulisseissa roikuin kynsin ja hampain.
Alkoholia, töitä, lasten harrastuksia, väkisin liikuntaa, koiratreenejejä, viiniä.
Krapulanaamoja, enemmän meikkiä, vanhan viinanhajun peittelyä, kunnon känni.
Perhelomia, kevätjuhlia, kuohuviiniä, pulkkamäkeä, minttukaakaoo, takkatulta, punkkua, olutta, makaronilaatikkoa, viiniä, olutta, nurmikonleikkuuta ja lava olutta. Taas töihin ja sisuja. Enemmän meikkivoidetta. Hajuvettä. Kahdeksantuntia silkkaa kusettamista ja suorittamista, sitten olutta… Ja tämä kertaa tuhat…
Karkeesti sanoen ekat viisi vuotta harjoittelin alkoholin käyttämämistä. Seuraavat kymmenen alkoholisoitumista ja viimeiset viisi sitten juoppona elämistä. Se suihkuseurapiirimäinen glamour ja glitter oli vaihtunut liki 35-vuotiaaseen lattialla itkevään ja viinintahrimaan naiseen. Yksin, humalassa, aivan kummallisissa kulisseissa.
Kännissä kun tulee rakennettua kummallisia kulisseja.
Viimeisen vuoden join baarikaappia tyhjäksi ja avauduin jo ihmisille, että olen alkoholisti.
Arvaatkaa tuliko yhtään hämmentynyttä ilmettä? Ei tullut. Monet olivat tienneet sen jo kauan ennen minua.
Sitten tuli sietokyky vastaan. En enää jaksanut.
Katselin, kun elämä ajoi oikealta ohi ja lujaa. Mun piti olla tuossakin kyydissä, ajattelin.
Mutta kun en selvinnyt enää edes pysäkille asti juomiseni vuoksi.
Halusin eroon silloisesta elämästäni HINNALLA MILLÄ HYVÄNSÄ.
Olin tullut pisteeseen, missä OLIN VALMIS TEKEMÄÄN MITÄ TAHANSA.
Kunhan saisin vain sen painajaisen loppumaan.
Taisin jopa rukoilla, vaikken uskovaiseksi ihmiseksi silloin itseäni millään muotoa laskenutkaan.
Ja niin vain kävi, että jalat kantoivat minut A-klinikalle.
Siellä hetken käytyäni sain passituksen päihdekuntoutukseen Pohjois-Karjalaan.
Kuukauden päästä pääsin sieltä ja nyt opetellaan uutta elämää.
AA-ryhmät ovat mulle se juttu, terapian ja muun tuen rinnalla. Niiden avulla selviän.
Elämäni on muuttunut joka millimetriltä parempaan, ja tämä ei oikeasti ole ollenkaan sellaista, millaiseksi raittiuden kuvittelin. Juomattomuus on saatanasta. Sitäkin olen joskus koittanut antabuksien avulla.
Mutta se on aivan eri asia kuin raittius.
Raittiuden voit saada ryhmistä.
Sinne meneminen on kaikille ihan yhtä hankalaa, jos sitä pohdit.
Sun tarvii ottaa suuri kulaus ylpeyttäsi ennen kynnyksen yli astumista.
Mennä tuulta päin ja istua vaikkapa turpa kiinni nurkassa ja kuunnella. Jos et halua puhua.
Kaikki on ollut siellä yhtä peloissaan ja häpeissään joskus ekaa kertaa.
Se ei maksa mitään.
Ei velvoita mihinkään.
Et voi hävitä siellä mitään.
Miksi et siis kokeilisi?
Tämä oli raapaisu omasta tarinastani ja tahdoin tuoda sen sulle ja muillekin julki. Jos joku vaikka saisi samaistumispintaa.
Se hyvin huoliteltu ja vahvasti meikattu jakkupukutyyppi, jonka näet lapsesi kevätjuhlissa, saattaa olla täysin rikki sisältä ja naimisissa viinipullon kanssa. Alkohlismi ei paljon uhreissaan nirsoile. Sille käy kuka tahansa elollinen olento ravinnoksi.
Paljon voimia ekoihin tekoihin ryhtymiseen. Toimintaa enemmän ja vatvomista vähemmän. Ryhmiin mars on mun neuvo
Ja muista; sairastumisesi ei ole sinun vastuulla. Toipumisesi on <3
Nyt olen vähän ymmällä. Miksi raitistumisesi johtaisi avioeroon? Jos näin on, avioliitossanne on paljon muutakin pielessä kuin sinun juomisesi. Kannattaako sellaista avioliittoa pitää pystyssä? Oletteko keskustelleet alkoholionglmastasi? Eikö miehesi mitenkään halua auttaa sinua? Luulisi hänenkin olevan onnellinen jos olisi raitis vaimo vierellä.
Lastesi iästä et kerro, mutta käsitin etteivät he enää ihan pieniä ole. He siis (todennäköisesti) ymmärtävät että äiti juo. Vaikka päälisin puolin he voivat hyvin, et voi tietää kuinka paljon sisällään he surevat. Teidän perheessänne vaietaan ongelmista, siis lapsetkin vaikenevat. Häpeävät, piilottelevat, peittävät. Meillä on muka kaikki hyvin, ollaan keskivertoa parempi perhe. Sydän on vereslihalla. Lapsen sydämen haavat näkyvät heidän aikuistuessaan, moninkertaisesti.
Sinun on nyt päätettävä haluatko elää loppuelämäsi onnettomana, kenties alistettuna, katerana juoppona miehesi valovoimaisuuden varjossa, vai haluatko elää omaa elämääsi. Nauttia olostasi, etsiä omia ystäviä ja omia harrastuksia, hallita omaa tahtoasi. Onko julkisuus sen arvoista mitä se nyt sinulle on?
Melkein päivittäin saamme lukea kuinka julkkis tai julkkiksen omainen satulinnassaan vetää viinaa ja huumeita, kuolee niihin tai tekee itsarin. Onko se sinusta sen arvoista?
Nyt sinulla olisi vielä aikaa tehdä muutos. Voi olla ettei se pian olekaan enää päätettävissäsi.
Fazerina ja muutkin ovat kirjoittaneet hyvää tekstiä. Lue niitä oppiaksesi, lakkaa piehtaroimassa itsesäälissä.
Täällä plinkissä saat tukea ja myötätuntoa, kokemuksesta hankittuja neuvoja. Julkisuutesi ei ole täällä asia johon tartutaan. Täällä on varmasti monta muutakin julkisuuden henkilöä mutta kaikki ovat samanlaisia alkoholi-ongelmaisia. Kukaan ei erotu toisesta, eikä asetu toisen ylä- tai alapuolelle.
Silloin kun elää viinaelämää, ts. kun alko on kaiken keskiössä, ajatukset ja tunteet harhailevat epärealistisissa maailmoissa. Häpeä ja muut tunteet korostuvat vuorenkorkuisiksi. Minulla oli aktivistiaikanani koko ajan tietoisuuden taustalla tunne, että elämässä on jotakin hirvittävän pahasti pielessä. Se uhka oli 24/365 seuralaiseni. Vetääkseni mutkat suoriksi ja pitkän tarinan lyhyeksi totean, että kun pääsin irti alkoholista ja riittävän paljon etäisyyttä siihen, huomasin tuon atavistisen pelon poistuneen itsestään ja elämän muuttuneen konkreettiseksi ja normaaleilla, yksinkertaisilla välineillä käsiteltäväksi.