Häpeä

Vilpola
1

Olin matkalla ystäväni luokse. Olin tapani mukaan etuajassa ja odotin junaa aseman sisätiloissa. Havahduin muihin odottajiin. Siinä he olivat. Nistit. Yksi heistä makasi pitkin pituuttaan penkillä vieden kaiken tilan. Hän näytti tiedottomalta. Sisällä haisi kannabis. Olisin mennyt vessaan, mutta vessa oli täynnä käytettyjä ruiskuja. Verta oli pisaroina lattialla. Minua oksetti.

Mieleni valtasi poikani. Hän on maannut pitkin pituuttaan, milloin missäkin, milloin missäkin kunnossa. Hän on piikittänyt kaupungin jokaisessa yleisessä vessassa, jättäen sen käyttökelvottomaksi seuraavaa kävijää varten.

Minua hävetti.

Miksi päihdesairaus aiheuttaa minussa tälläisen inhoreaktion? Koska se on minun puolustusmekanismini. On helpompaa tuntea inhoa ja vihaa kuin ymmärrystä sitä kohtaan, että päihdesairas ei ole valinnut terminaalivaiheen polkuaan. Kyseessä ei ole enää oma valinta, kun päihde on saanut otteen. Päihdesairaus on myös ainoa sairaus, missä toipuminen on sairaan harteilla.

Punnitsen aina tarkoin, kenelle puhun pojastani. Niin harva ymmärtää, että huumeidenkäyttäjiä löytyy kaikista yhteiskuntaluokista. Kukaan ei ole rappiolla, kunnes lopulta on. Huoli ja häpeä ei koske meitä, kunnes koskee. Koskee niin, että oksettaa ja rintaan sattuu. Läheisen päihdesairaus sairastuttaa koko perheen. Harvoin puhutaan huumeidenkäytöstä sen oikeilla nimillä. Vaikenemisen kulttuuri lisää häpeää ja syyllisyyttä.

“Hän polttaa vain kannabista.”

Päihdesairaan läheinen kokee elämässään vähättelyä enemmän kuin muut. Sen kanssa on vaikea tulla sinuiksi. Niin poikanikin käytti vain kannabista, kunnes käytti kaikkia mahdollisia huumeita. Kun menettää läheisen siihen pimeään maailmaan, missä valoa ei ole tunnelin päässä, alkaa surutyö, koska tuntuu, että läheinen hiipuu koko ajan kauemmaksi. Huumeidenkäyttäjän oma persoonallisuus jää käyttämisen alle.

Haluankin sanoa, että häpeä, mitä tunnnette on valtava ja luulette, että se koskee teitä, mutta häpeä jota kannatte sydämessänne ei ole teidän omaa häpeää, vaan sairastuneen häpeää. Päihdesairaus nielaisee käyttäjän ja läheiset mustaan aukkoon, missä elämällä on eri säännöt.

Kannustan teitä myös puhumaan avoimesti “Hei, olen Johanna ja poikani on päihdesairas” Se vähentää stigmaa, Suomessa myös päihdesairaan läheinen on velvoitettu saamaan apua, älkää hävetkö hakea apua. Ette voi auttaa läheistänne, mutta voitte auttaa itseänne. Ensin happinaamari itselle ja sitten vasta vieruskaverille, vaikka kyseessä olisi oma lapsi. Päihdesairaus on lentoturma, missä mustialaatikoita ei löydetä, mutta voitte löytää itsenne vahvempana kuin mitä olette koskaan ennen olleet.

Terveisin
Johanna

2

Hei
Luin tarinasi ja ymmärrän tunteesi ja häpeäsi erittäin hyvin. Meillä sama tilanne
, aikuinen tytär on pahassa huumekoukussa. Tätä on kestänyt jo yli 10 vuotta. Välillä on ollut hoidoissa yms, mutta aina löytää itsensä takaisin piikkien pariin. Välillä meinaa usko loppua, välillä taas uskottelen itselleni, että kaikki vielä hyväksi muuttuu ja tytär raitistuu. Kaikkea on kokeiltu, mikään ei auta. Huoli on kova, kenelle purkaisin huoleni, kun ei juuri kehenkään voi luottaa. Ei kukaan ymmärtäisi tätä. Jos jollekin kerrot, huomaakin että oli turhaa. Kun selkä kääntyy, puukkoa tulee. Helposti luullaan, että vika on meissä vanhemmissa. Ainakaan emme ole päihteitä käyttäneet ja lapsi on saanut viettää hyvän ja turvallisen lapsuuden. Kysyn joka hetki: miksi meille kävi näin? Turha kysyä, ei ole vastausta. Olisiko toivoa, vai pitääkö tämä painostava huoli viedä hautaan saakka? Yritämme elää ulospäin normaalia elämää, ikäänkuin kaikki olisi hyvin, se on täyttä valhetta. Koronan läsnäolo lisää ahdistusta, monet hoitopaikat toimivat etäyhteyksillä tai minimi mitoituksella. Ei voi muuta, kuin antaa ajan kulua ja toivoa parempaa. Kuka auttaisi, ei kukaan. Itse pitää terapoida tämä hirvittävä asia omassa mielen sopukoissa. Ympärillä näen menestystä, onnellisia nuoria, harrastavat, ovat vapaita keinotekoisista aineista. Siitä nautin ja välillä ajattelen, miksi ei meidän tyttö ole tuollainen.

3

Hei, Calabria!

Kerrot osuvasti omasta häpeän tuntemuksistasi. Se on niin totta, että ihmiset puhuvat, joskus harvoin rehellistä ymmärrystä riittää - usein ei. Itselleni mieleen painuvimmat tokaisut ovat olleet, kun olen kertonut perheemme tilanteesta, “onneksi Minä olen kertonut lapsilleni, että katsovat millaisessa porukassa liikkuu” ja “oletko ajatellut kertoa pojallesi, että kannattaa mennä hoitoon” WHAT!!!

Yhdessä huumeidenkäyttäjien läheisten vertaistukiryhmässä, kerroin oman tarinani yli 20 vuoden huumehelvetistä, yksi äiti purskahti itkuun, hän sain itkunsa läpi sanottua, ettei ole voinut käsittää, että se voi kestää niin kauan.

Itse olen käynyt vuosia terapiassa tämän asian vuoksi, se auttoi suuresti, jotenkin oli vain helpottavaa kertoa tilanteesta jollekin, joka on täysin ulkopuolinen omaan elämään, sain myös arvokkaita käytännön neuvoja tilanteisiin, mitä ei ollut uskonut ikinä kenellekään tapahtuvan. Toinen korvaamaton apu minulle on säännöllinen läheisten vertaistukiryhmä, se on ainut paikka, missä minut hyväksytään, juuri sellaisena kuin olen, ja tärkeintä on, että kaikki ymmärtää toisiaan täysin, ilman sen kummempia selittelyjä.

Huumeidenkäyttäjien läheisten vertaistukiryhmää suosittelen lämpimästi kaikille läheisille. Oletko sinä käynyt ryhmässä? Yksin ei kannata jäädä, ja itseään kannattaa hoitaa, huumeidenkäyttäjää sinä et voi parantaa, sen pitää lähteä käyttäjästä itsestään. Ja tärkein on muistaa, että sinä et ole syyllinen lapsesi huumeidenkäyttöön!

Kertokaa isät, äidit, sisarukset, isovanhemmat, ystävät, lapset, kokemuksistanne!

Terveisin
Johanna