Oma alkoholisoitumiseni alkoi siinä parinkymmenen ikävuoden paikkeilla ja eteni muutamassa vuodessa todella vakavaksi. Vuonna 2003 yli viikon putkia oli jo parikin kertaa kuukaudessa ja lopulta olin aivan harhoissani ja mielenterveyteni oli täysin mäsänä. Psykoterapia, jossa olin ollut hoitamassa masennustani, oli ollut pääosin melko tehotonta siksi, että tuon prosessin aikana join vain kiihtyvään tahtiin ja aivan tolkuttomia määriä.
Sitten tuli äkkipysähdys ja pääsin työnantajalta saamani hoitoonohjauksen myötä asianmukaisen avun piiriin. Olin niin romuna, että motivoiduin kaikkeen saatavilla olevaan apuun, kun terapianikin oli samaan aikaan loppumassa. Kävin A-klinikalla puolitoista vuotta hyvin intensiivisesti ja saavutin yli kolmen vuoden raittiuden. Vaikka se on rakoillut sittemmin huonommin tai vielä huonommin, olen päässyt hurjista putkista ja kohtuuttomista juomisongelmista eroon ajat sitten. Vaikka nyt haluan lopettaa alkoholinkäytön kokonaan, olen kiitollinen siitä, että melkein parikymmentä vuotta sitten sain avun, jonka ansiosta olen tänä päivänä hengissä ja mielenterveydeltäni kuitenkin paremmassa kuin huonossa kunnossa. Kun se touhu menee tuohon pisteeseen, ongelma etenee usein nopeastikin ja sen ohella voi saada pilatuksi monen monta asiaa. Ja tohdin kokemuksesta väittää, ettet tahdo mörköjä kuulla etkä pikku-ukkoja nähdä tilassa, josta et välttämättä selviä edes hengissä tai järjissäsi.
Sopivan pienet tavoitteet ovat mielestäni toimivimpia suunnitelmia. Minä muistan, että tuolloin parikymmentä vuotta sitten (jolloin olin itse 26-vuotias) minulle kolmen viikon raittius oli jo sellainen onnistuminen, että tiesin voivani päästä juomisesta eroon. Tuskin olin ollut kahta viikkoa pidempään selvänä vuosikausiin ja se nyt tarkoitti siihen aikaan sitä, etten ollut viettänyt juomatonta elämää paria viikkoa pidempään koko siihen astisessa aikuisiässäni. Se onnistumisen kokemus ja hyvä sitoutuminen hoitoon merkitsi sitä, että pääsin vaikeimmista ensimmäisistä kuukausista yli, ja niitä saattoi piisata hyvinkin sen kolmen kuukauden ajan. Mielenterveyteni vahvistui merkittävästi jo sinäkin aikana, minkä vuoksi minun oli helppo haluta paranevaa elämääni lisää ja lisää.
Vaikka nyt olen omalla taipaleellani kohdassa, jossa haluan lopettaa juomisen kokonaan sen vain osoittauduttua niin mahdottomaksi osaksi hyvän elämäni yhtälöä, voin todella sanoa jo radikaalin vähentämisenkin antaneen elämääni paljon uusia mahdollisuuksia. Olen voinut vaikeuksistani huolimatta elää myös aivan normaalia elämää - erityisesti silloin, kun en ole juonut yhtään - mitä en olisi voinut elää lainkaan, jollen olisi tuolloin nuorena jo saanut riittävää täsmähoitoa ja sen muutaman vuoden raittiuden.
Sitä, että vielä senkin jälkeen olen räpeltänyt yhden ja saman riippuvuuteni kanssa, olen hävennyt niin paljon, että toimeen tarttuminen on ollut hyvin vaikeaa. Oma alkoholismini ei ole edennyt siitä, mihin se joskus jäi, vaan juomiseni on myöskin muuttunut matkan varrella. Viime aikoina olen juonut usein ja liian monta kertaa liikaa, mutta joku voisi sitäkin sanoa suht tavalliseksi juomiseksi. Minua ei kiinnosta ”tavallisen juomisen” tavoittelu enää lainkaan, sillä olen todennut alkoholin yksinkertaisesti myrkyksi, joka ei paranna kyllä kenenkään mielenterveyttä millään tavalla.
