Moikka!
Oon käynyt välillä lueskelemassa täällä juttuja, mutta kirjoitan tänne nyt ekaa kertaa. Oon huomannu, et keskustelut täällä tuntuu olevan aika antoisia monelle, joten ajattelin kokeilla, josko tästä olisi jotakin apua mullekin. Tuntuu, että oon ihan hukassa.
Tutustuin Subuun ja muihin opiaatteihin muutama vuosi sitten poikaystäväni kautta. Ne oli meille molemmille ekoja kokeiluja ja valitettavasti tykästyttiin molemmat aika pian. Ystäväni puolestaan tutustutti minut Oxycontineihin, joihin rakastuin ehkä enemmänkin kuin Subuun, mutta onneks niitä on ollut saatavilla melko harvoin. Aluks tää touhu oli pelkkää “viihdekäyttöä” ja tauot käyttökertojen välillä saattoi olla pitkiäkin. Puolustelin mielessäni käyttöä sillä, että kun muut vetää viinaa, niin voinhan mäkin rentoutua jollain (alkoholi ei mulle juurikaan maistu, savuja saatan satunnaisesti poltella). Voi, kunpa oisin sillon ollu viisaampi. Kaikista idioottimaisemmaks tän koko homman tekee se, että työskentelen hoitoalalla ja kaiken järjen mukaan mun olis pitäny tajuta, että tottakai oon kohta koukussa. Ja niinhän siinä kävikin.
Aika vilisi jotenkin ihan silmissä ja koko ajan kuvittelin, et pääsen eroon tosta noin vaan. Subua tuotiin kotiovelle asti pyytämättä ja mä olin tietysti tyytyväinen. En oo koskaan rännänny, se on tähän asti ollu mun periaate. Onneks niin, koska tiedän, et tää touhu olis lähteny viel enemmän lapasesta. Nokkaan oon siis vetäny aina. Annokset toki on ollu aika hirveitä. Subua on mennyt viime aikoina 3 -4 mg päivässä. Jos Oxycontineja on ollu, niin niitä yleensä 80 - 100 mg verran.
Mä oon nyt siinä pisteessä, että oon eläny kaksoiselämää muutaman vuoden. Mun perhe ja suurin osa ystävistä tai läheisistä ei tiedä mun riippuvuudesta mitään. Mulla on kaks kaveripiiriä: lapsuudenystävät ja sit tää huumeporukka. Mä olen suoraan sanottuna helvetin ihmeissäni, et mua ei ole edes töissä kukaan epäillyt. Mua pidetään vaan tosi ahkerana ja kivana työntekijänä, kun oon aina hyvällä tuulella (kappas) ja jaksan painaa duunia ku hullu. Mut mä tiedän sen, et kohta tää paska kaatuu mun niskaan ja sit oon kusessa.
Nyt on aivan järkyttävä viikko ilman Subua takana. En oo koskaan ollut pirin ystävä, mut nyt oon joutunu hommaan sitä, et jaksan mennä töihin. Ja sekös vasta pään laittaakin sekasin. Oon henkisesti ja fyysisesti aivan romuna. Tuntuu, että tää pahenee vaan päivä päivältä. Mä en tiedä, pystynkö mä tähän. Repsahtaminen on tosi lähellä nyt. A-klinikalle en uskalla mennä, koska pelkään, et ne ilmoittaa mun työpaikalle.
Neuvoja? Vinkkejä? Apua?
