Terve kaikille. Empä ole täällä ennen ollut aktiivisena, mutta nyt tuntuu, että eteeni tuli muuri, jota en voi enää huijata tai kieltää itseltäni. Juominen on lähtenyt aivan lapasesta ja on enää vierotusoireiden ehkäisemistä. Ilon etsiminen siitä on vähän kuin yrittäisi tiristää viimeisiä tippoja tiskirätistä: siitä tuli pari pisaraa, joten siitä on tultava vielä pisara lisää. Mutta ei tule…
Itsestäni sen verran, että olen keski-ikäinen mies eteläisestä Suomesta. Koko aikuisiän elämä ja kokemukset ovat suodattuneet lähinnä tuopin pohjan lasin läpi. Hauskaa on ollut (vai onko?), on sikailtu ja sekoiltu, kävelty känniputkasta hakemaan krapulakaljoja, saatu rohkeutta puhua naisten kanssa (olen todella ujo ja huono itsetunto), makseltu känniraivareissa hajotettua julkista omaisuutta, rahapulassa juostu kaljat repussa kaupoista (ja jääty kiinni monen monta kertaa).
Tullut oltu myös juomatta. Kuukausiakin. Ja sitten se iskee: elämän merkityksettömyys ja tyhjyys. Suo itsellesi lepohetki. Ota hörppy ja muuta itsesi onnelliseksi… Ja minähän otan. Edes jossakin olen hyvä ja se on juominen. Muut elämänalueet ovat tarjonneet pelkkiä epäonnistumisia, mutta tämän minä osaan ammattilaisen ottein. Kavereiltakin saa kehuja uskomattomasta viinapäästä, mutta eivät nuo viisastelijat tajua, minkä hinnan olen siitä maksanut. Sielu on kuin autiomaa, josta yrittäisi viimeisillä voimillaan kaivaa vettä hiekan alta. Ja mitä enemmän juon, niin sen syvemmälle vesi kaivautuu autiomaan alle. Vaikka juon sen takia, että sieluni saisi vettä… paradoksi.
Kirjoitan myöhemmin lisää… tai sitten en. Liikaa rikottuja lupauksia. Kiitos jos jaksoit lukea tänne asti. Paskan pitää ulostua.
Minut kasvatettiin kiltiksi… remmillä. Näytä tunteesi ja saat kipua. Hautaa itsesi syvälle, ole huomaamaton, kiltti, perseennuolija… Ja ensikänneistä lähtien huomaat, että olet löytänyt yhteyden itseesi. Se olen minä ja olen vihainen, että hylkäsit ja hautasit minut. Mutta kaljatuopin ostettuasi saat minuun yhteyden… voidaan tutustua rauhassa. Vihani voin antaa virrata johonkin satunnaiseen ihmiseen taksijonossa. Keksin kyllä keinot, millä saan painiottelun aikaiseksi.
Olen liian herkkä. Minulta puuttuu terve suojakuori ja itsetunto. Pelkään naisten antamia pakkeja. Kaikki palaute menee kuin piikki suoraan lihaan. Turhautumisen muutan musiikkikappaleeksi, turrutan alkolla tai provosoin ravintolassa tappelun.
Joskus kauan aikaa sitten minulla oli tunne, että olen hyvä ja empaattinen ihminen, Nyt peiliin katsoessani näen pelkkää mustaa ja se pelottaa. Jos vaan saisin edes hetken lomaa pimeydestä, saisin olla vain tunninkin onnellinen vain sen takia, että kaikki on hyvin.
Minä ja moni muu siinä kolmannessa persoonassa, eli kun on jo kostettu niin aletaan vasta miettimään.
Se miksi musta tuli tällainen, niin tiedän ja samalla yritän haudata sen. Paska, alkoholivanhempien raiskaama pentu ei voi olla enää normaali, mut en minä enää osaa niille kaunaa kantaa… valitsin tieni itse ja sitä taaperran, mut unohtamaan en tule koskaan.
Toivotaan että kirjoittamisella ja keskustelulla täällä on positiivista vaikutusta.
Minulle tämä on usein antanut ajattelemisen aihetta, ja olenpa aika monessa asiassa huomannut ajatelleeni turhan mustavalkoisestikin, eli jotain aina joskus lienen oppinutkin.
Eipä muuta kuin voimia ja voimaantumista toivottelen, jatketaan ja jutellaan!
2010 kesällä olen itse edellisen kerran alkoholia juonut. Viimeinen kerta päättyi todelliseen mahalaskuun, jonka nähtävästi senkin vielä tarvitsin jotta halu lopettamiseen syntyi.
Tuli vain tuosta tekstistäsi mieleen se riipivä tuska jota itsekin silloin koin. Ei siinä montaa päivää ollut tainnut mennä kun “rukoilin” pääsemään pois tästä sieluntuskasta jota koin jatkuvasti. Se sieluntuska oli muodostunut varmaan koko elämänmittaisesta puhumattomuudesta ja omien tunteidensa lukitsemisesta sisäänsä, sekä kaikista niistä humalassa kohelletuista jutuista joista usein en kauheasti mitään muistanut. Rukouksessa on nuo hapsut ympärillä sen vuoksi että en sitä mitenkään tietoisesti tehnyt, en polvistunut tai laittanut käsiäni ristiin enkä edelleenkään ole millään lailla uskonnollinen ihminen. Mutta kai nyt jälkeenpäin ajatellen jollain tapaa “henkisesti polvistuin” tuolloin, eli toisin sanoen olin valmis ottamaan apua vastaan itseni ulkopuolelta. Nöyryyttä oli päässyt juuri sen verran sisään, kuin siinä vaiheessa oli tarpeen. Se ei tarkoittanut eikä missään vaiheessa ole tarkoittanut minkäänlaiseksi ovimatoksi ryhtymistä tai rähmälleen heittäytymistä muiden ihmisten edessä. Mutta kai siitä voisi sanoa sen että oma sairas ylpeyteni oli edes piirun verran päässyt murenemaan, jotta jonkinlaista valoa alkoi päästä sinne paskaläjään jossa uiskentelin.
Tekstisi kuulostaa tutulle.
Alkoholistiperheen lapsi täälläkin, mua ei sentäs remmillä opetettu hiljaiseksi, mutta opin sen muuten, mä opin olemaan hiljaa jo varmaan ennenkuin opin puhumaan, oli suotavampaa olla omissa oloissaan kun vanhemmat joi.
Meillä on yhä muutenkin ns. kuoliaaksi vaikenemisen kulttuuri jonka olen perinyt jo varmaan neljännessä sukupolvessa… Sitä on hankala rikkoa, mutta ei mikään mahdoton.
Tähän ""Ja sitten se iskee: elämän merkityksettömyys ja tyhjyys. “” Sanoisin että elämä on aika tasasen tappavan harmaata. Mutta, harmaassakin on eri sävyjä Ja niiden sävyjen lisäksi pitää etsiä värejä. Eli paljon mielekästä tekemistä, sen löytäminen voi olla tiukassa, koska ennen se mielekäs tekeminen tarkoitti sen pullon kallistamista. Nyt se voisi olla vaikka juoksulenkki, salireeni, autonropaus (sekin voi olla kivaa joskus) . Ja sit se ettei jää sinne neljän seinän sisälle homehtuu vaan pysyy alkuun mahdollisismman paljon liikkellä, mutta kaukana niistä kapakoista joissa ennen pyöri.
Ihmeen moni alkoholisteista on todella tunneherkkiä, ujoja ja arkoja ihmisiä. Ja itsekin olen alkoholistiperheestä. Olin näkymätön lapsi, kuljin pitkin seiniä. Nyt, lähes 1,5 vuoden raittiuden jälkeen, pystyn näkemään, että hain alkoholista lohdutusta siihen tunnevajeeseen, joka minulla oli, koska en saanut vanhemmiltani rohkaisua enkä hyväksyntää. Itsekin olin käyttänyt alkoholia koko aikuisikäni.
Alkoholin voimalla eletty elämä on kuitenkin tyhjää ja yksinäistä, ja murentaa viimeisetkin itsetunnon rippeet. Tekemällä muutoksen voit onnistua vahvistamaan itsetuntoasi ja se on ainoa keino eheytyä rikkinäisestä menneisyydestä. Kohtuukäyttöön pyrkiminen ei ole riittävää, koska silloin alkoholi pyörii mielessä kuitenkin, ja ohjaa omaa elämää. Useimmilla kohtuukäyttö johtaa ennemmin tai myöhemmin rajumpaan juomiseen. Jatkamalla alkoholinkäyttöä annat sen edelleen murentaa elämääsi.
Lisäksi hakeutumalla vertaisryhmistä voi alkaa pikkuhiljaa purkaa menneisyyden solmuja, olla aidosti herkkä ja haavoittuva, saada toisilta tukea ja ymmärrystä sekä tietenkin tukea juomisen lopettamiseen. Sinä itse voit valita, jatkatko vanhempiesi viitoittamaa tuhoavaa tietä vai käännätkö oman elämäsi toiseen suuntaan.
Ja niiden sävyjen lisäksi pitää etsiä värejä. Eli paljon mielekästä tekemistä, sen löytäminen voi olla tiukassa, koska ennen se mielekäs tekeminen tarkoitti sen pullon kallistamista. Nyt se voisi olla vaikka juoksulenkki, salireeni, autonropaus (sekin voi olla kivaa joskus) . Ja sit se ettei jää sinne neljän seinän sisälle homehtuu vaan pysyy alkuun mahdollisismman paljon liikkellä, mutta kaukana niistä kapakoista joissa ennen pyöri.