Haamun vaimo

Hei!
Olen uusi tällä palstalla ja koen, että nyt on pakko kirjoittaa meidän elämästä. Vertaistukea kaipaisin.

Olemme olleet mieheni kanssa 6 vuotta yhdessä. Meillä on kaksi lasta.
Miehelläni on ollut masennusta/ sosiaalista pelkoa aiemmin, mutta lasten ollessa pieniä
hän on pärjännyt hienosti. Menimme reilu 2 vuotta sitten naimisiin. Mies oli suht “normaali”. Oli lasten kanssa läsnä ja osallistui elämäämme niin hyvin kuin pystyi.
Peruskoulun jälkeen hän ei ole saanut itselleen ammattia masennuksen ja sosiaalisten tilanteiden pelon takia. Hän on kouluja aloittanut, mutta lopettanut ne nopeasti ja ollut näiden syiden takia sairaslomalla.

Ongelmat on pikkuhiljaa kasaantuneet. Reilu vuosi sitten mies alkoi juomaan enemmän alkoholia. Hän oli vielä lasten ollessa ihan pieniä täysin juomatta eikä kiinnostunut baarissa käymisestä.
No vuosi sitten alkoholi maistui tauon jälkeen enemmän. Tuli “katoamisia”. Baarireissulla oltiin vielä aamullakin. (Hän oli ulkona talvellakin odottelemassa aamubussia jne…). Nyt uuden harrastuksen myötä jokaviikkoisen harrastuksen jälkeen mennään baariin ja jatkoille. Sieltä kömmitään kotiin aamulla. Minulle ei ilmoitella mitään…
Lapset on jätetty hoitoon alkoholin takia minun ollessa toisella paikkakunnalla töissä ja minun työkeikalle lähtö venyi aamulla miehen jatkojen takia… Koskaan ei anteeksi pyydetä. Tuon hoitoon jättämisen jälkeen alkoholia luvattiin vähentää. viimeisen vuoden aikana on monesti luvattu lopettaa/vähentää ja sitten se taas lipsuu…
Häneen ei voi enää luottaa yhtään. Kotitöihin hän ei osallistu millään tavalla eikä oikein jaksa olla lasten kanssa. Hän on ollut viime syksystä lähtien sairaslomalla ja se jatkuu pitkään. Psykiatrilla hän käy, mutta tuntuu, että sieltä ei saa muuta kuin aina uuden lääkereseptin käteen. Nyt on kolmet eri lääkkeet. Katsoin lääketiedoista, että kolmesta kahden lääkkeen kanssa ei suositella alkoholin käyttöä lääkehoidon aikana.
Mies on aivan umpikujassa. Hän on kuin haamu siitä mitä oli mennessämme naimisiin. Luin tänään hänen lääkärikertomuksen viime psykiatrin käynniltä ja se oli tosi karua luettavaa. Terapeutille hän on saanut puhelinnumeron, että soittaisi ja varaisi aikaa. No ei ole soittanut eikä hän saa sitä itse aikaiseksi.
Olen yrittänyt puhua hänen kanssaan, mutta siitä ei tule mitään. Jos sovitaan jotain, se ei vain pidä. Jonkun ajan kuluttua hän sanoo, että hän sanoi niin koska painostin tai, että ei hän ole sopinut sellaista. En pidä siitä, että hän käy joskus päivisin oluella ja hakee lapset sen jälkeen hoidosta. Kesällä hän oli lasten kanssa yksin yhden päivän ja oli humalassa heidän kanssaan kun pääsin töistä. Joskus viime vuoden keväällä hänellä oli “kokeilu”. Viskipullo laukussa ja aamulla kun oli lapset päiväkotiin vienyt joi sitten huikan silloin tällöin. (Taisi olla kuntoutustuella töissä silloin.)

Tällä hetkellä tilanne on se,että mies on alkuviikosta lähtenyt kotoa minun pyynnöstä. Ei elämästä hänen kanssaan tule mitään. Hän ei herää siihen ajatukseen, että hän ei ole kunnossa. Hänen mielestään siinä ei ole mitään pahaa, että hän käy jatkoilla ja baarissa kerta viikkoon sen kummemmin ilmoittamatta. Minä hoidan kodin ja lapset ja käyn töissä. Hänen mielestään alkoholin käyttö ei ole ongelma. Se todellakin on ongelma. Ei ongelman ydin, mutta seurausta kaikista mielenterveysongelmista. Psykiatrin mukaan hänellä on keskivaikea masennut plus pari muuta mielenterveysongelmaa.

On surullista katsoa vierestä miten toinen pettää lupauksiaan. Sekä meille, mutta ennen kaikkea itselleen. :frowning: Olen kuluneen vuoden aikana tehnyt kaikkeni häntä auttaakseni, mutta enempään en pysty. Minun on jo pakko ajatella itseäni ja lapsiani. Haluan heille hyvän ja rauhallisen elämän. En ymmärrä miten toinen ei näe jo tai myönnä, että ongelmat on suuria. Moni on hänelle puhunut ja osa hänen kavereistaan ovat hänelle vihaisia tästä käytöksestä.
Mieheni on hyvä ihminen, mutta se hyvyys katoaa tämän kaiken kuran alle. :frowning:

Miten ihmeessä tästä pääsee eteenpäin? Takki on aivan tyhjä.

Voi kun olisikin viisasten kivi ja voisi sanoa mikä ehdottoman varmasti auttaa :slight_smile:
Valitettavasti en kykene juurikaan muuhun kuin jakamaan oman kokemukseni. Päätin erota yli kymmenen vuoden liiton jälkeen, koska mies ei ollut enää se sama, jonka kanssa menin naimisiin. Lisäksi halusin minimoida lasten kehitykselle koituvat haitat - eli parempi yksi ‘hullu’ kuin neljä ‘hullua’. Koin, että minulla ei ollut miestä, tasa-arvoista kumppania. Sen sijaan oli yksi suurikokoinen lapsi lisää, joka ei vuosien mittaan muuttunut yhtään fiksummaksi (päinvastoin!), toisin kuin nämä oikeat lapset :slight_smile: Hän vaati, halusi, uhkaili ja pyysi, mutta ei antanut mitään. Mihinkään ei myöskään voinut luottaa, joten oli helpompaa järjestää oma elämänsä niin, ettei toisen apua edes tarvinnut. Jos tein nyt 95% kaikesta, kuinka vaikeaa olisi järjestää asiat niin, että tekisin 100%?

Kuten huomaat, en käsittele asiaa ‘tunteella’. Rakkaus oli jo ehtinyt kuolla tekojen ja vastuun kantamisen puutteeseen, sanoja kyllä löytyi… Jopa miehen kaverit soittelivat pubista ja kertoivat kuinka paljon mies rakastaa. Siellä. Pubissa. Ja lapsiaankin tosi paljon, kuulemma :slight_smile:

Hei!
Ymmärrän hyvin surusi. On kauheaa nähdä kenen tahansa tuhoavan oman elämänsä, saati sitten rakkaan ihmisen. Jos tilanne kuitenkin on mahdoton, ainoa vaihtoehto voi olla pelastaa itsensä, ja pelastaa lapsensa.

Miten tästä eteenpäin, hyvä kysymys. Pisara kerrallaan. Kun itse muutin erilleen omasta tuurijuopostani, eniten pelotti se, että mies alkaisi juomaan kunnolla ja lapsi menettäisi isänsä kokonaan tai että mies alkaisi hankaloittamaan kostoksi elämääni, talousongelmat pelottivat ja tunsin suurta luopumisen tuskaa. Ainakin toistaiseksi asiat ovat menneet paljon paremmin kuin pelkäsin ja tuskakin on hellittänyt.

Mun mieheni (en vieläkään uskalla sanoa ex-mies) edelleen jatkaa samalla linjalla. Juomakaudet on kyllä paljon aiempaa rajumpia ja pidempiä, mutta ne päättyvät edelleen ja niitä seuraa edelleen hyvät ajat, jotka onneksi eivät kestä niin kauaa että päätyisimme palaamaan yhteen. Ja niin usein palaan ajatukseen, miten ihanaa on että minulla on oma koti ja ovi jonka saan kiinni :slight_smile: .

Al anon kirjallisuudessa on käsite korkeampi voima, joka kantaa pahimman yli, vastarannalle. Toivon sulle voimia rämpiä tän pahimman kuran yli kuivempiin keleihin, koska niitäkin vielä tulee :slight_smile: .

On kulunut pitkä aika siitä kun viimeksi kirjoittelin tänne. Aina välillä käyn kyllä lukemassa kirjoituksianne.
Luin mitä kirjoitit “Haamun vaimo”. Tuli ihan nostalginen tunne eikä mitenkään hyvässä mielessä nostalginen.Muistan miltä tuntui kun huomasi olevansa naimisissa aivan eri ihmisen kanssa johon oli alunperin tutustunut.
Räpiköin niin samankaltaisessa tilanteessa kuin sinä nyt. Viimein sain voimia repiä itseni irti. Ja kauan tämänkin jälkeen uskoin että minun kuuluu edelleen auttaa ja pitää yhteyttä ettei toinen vain uppoa lopullisesti.
Nyt kahden vuoden erossa asuminen jälkeen voin sanoa että olen vihdoin “parantunut”.
Tällähetkellä olen uudessa suhteessa ihmisen kanssa jolla on “normaali” suhde alkoholiin. Tämän suhteen myötä olen lopullisesti tajunnut miten sairas avioliittoni oli. Ja sen miltä tuntuu kun suhteessa on kaksi tasavertaista kumppania.
Toivon sinulle voimia ja muista että avun pyytäminen ei ole heikkouden merkki vaan merkki siitä että välität itsestäsi.