etsin ulkoa sitä mikä löytyykin sisältä

Me Lopettajat
1

Seesteisen (?) keski-iän kynnyksellä voi katsella taaksensa. Ja ymmärtää lempeästi itseään. Hymyillä itselleen.

Nuorena aikuisena yritin löytää itseäni milloin mistä. Nyt sen ajattelen toisin. En ymmärtänyt että olotila, elämän aallokossa peläten heittelehtiminen oli minussa sisällä, ei muissa ihmisissä.

Samaa näen muissa hädissään hapuilevissa. Nuoremmissa kiireisemmissä. Luullaan että onni ja rauha on uskonnoissa, puolueessa, Aa-ryhmässä, moottoripyöräjengissä, Lions-clubissa.

Ei ole.

Totuus löytyy itsestä. Itselle kannattaa antaa aikaa eikä kiirehtiä muualle.

2

Niinpä!
Samaa olen minä tässä parisen päivää pohtinut. Onni ei ole muista ihmisistä tai ihmissuhteistakaan kiinni, vaan itsestä. Opetellaan onnellisuutta!

3

Totta. Miksi tuota oli niin vaikeaa uskoa, minunkin kohdallani. mainostajien ja “liity meihin”-värvääjien hiottu ammattitaito, eri porukoiden itselleen omimat perusarvot joita he eivät lopultya omistaneet yhtään paremmin kuin minäkään, kehittymätön itsetunto ja muiden itsetuntoaan pönkittävien antamat kolaukset vai jokin muu syy?

Nuoruus oli minullakin sitä ihmeellisten voimien etsintää, riippuvuutta joukosta ja tosiaan, monia pettymyksiä kun eihän sitä autuutta niistä löytynyt.

Ja kuitenkin, kun ihmisen perustarpeet on tyydytetty, kun on asunto, ruokaa, vaatteet, edes kohtuullisesti turvallisuutta ja mahdollisuus valita vuorovaikutuksensa määrä ja laatu, olotila onkin paljon enemmän korvien välissä kuin jonkun ryhmän hallussa.

Eikä tuon oppiminen edes vähentänyt mahdollisuuksia toimia yhdessä muiden kanssa, pikemmin päinvastoin. Joukossa, joka tuntee olevansa erilaisuudessaankin tekemässä jotain yhdessä, täydentämässä toistensa kykyjä, oppimassa mahdollisimman erilaisissa tilanteissa eläviltä on vuorovaikutuskin aivan jotain muuta kuin samaistumisen tarpeesta lähtenyt riippuvuus.

Mutta, minullakin sen tajuaminen kyllä kesti, turhan kauan.

4

Niin, onni ei ole jossain muualla, toisaalla tai toisessa ajassa. Se täytyy löytää itsestään tässä ja kaikki on hyvin.

5

Onnihan riippuu olosuhteista. Jos ne ovat suotuisat niin silloin saatan olla jopa onnellinen. Jos ne eivät ole suotuisia niin silloin en ole onnellinen. Esimerkiksi noin vuosi sitten kun lähiomainen menehtyi niin en ollut onnellinen vaan olin surullinen ja allapäin koko viime kesän.

Mutta mielenrauhani voin säilyttää olosuhteista riippumatta. Vaikka en olisi onnellinen niin voin olla rauhallinen.Voin pyrkiä säilyttämään mielenrauhani kaikissa olosuhteissa - huomennakin.Tapahtukoon mitä tapahtuu.

6

Kyllä, onnellisuus riippuu olosuhteista, ja tietyissä olosuhteissa ihminen tuntee olevansa onnellinen. Siinä mielessä onni voi jollekulle ollakin vaikkapa AA-ryhmässä, toiselle työn ääressä, tai jonkun harrastuksen ääressä. Monille se on tietysti myös rakkaiden ihmisten lähellä.

Vaikka onnellisuus onkin ihmisen sisällä, kaikissa näissä tapauksissa siihen liittyy ihmisen ulkopuolisia tekijöitä.
Ihmisen on siis jossain määrin avauduttava ulospäin ja kohdattava maailma, eikä käperryttävä sisäänpäin.

Minut tekee onnelliseksi läheisten ihmisten seura, vuorovaikutus muidenkin ihmisten kanssa, työnteko, opiskelu, harrastukset esim. musiikki, liikunta, matkustelu jne.

Onnellisuus vaatii yleensä tunteen siitä, että elämässä on sisältöä ja merkityksiä, se on elämisen arvoista.

Mielenrauha puolestaan on minusta eräänlaista luottamusta elämän kantavuuteen. Ei suinkaan sitä että pitäisi koko ajan olla flegmaattisen rauhallinen kuin lobotomian jälkeen. :smiley:

Rakkaus ja läheiset ihmiset on myös monille tärkeitä asioita. Ei varmaankaan kaikille. :slight_smile:

7

Riippumattomuus on ainakin minulle yksi hyvän olon perustekijöistä.

Riippumattomuus fyysisistä päihteistä kuten alkoholi, ja riippumattomuus myös henkisistä päihteistä kuten juuri ne pelastusta, onnea, raittiutta, eheytymistä, taivasosuutta, nirvanaa jne lupaavat yhteisöt jotka kovin mieluusti pönkittäisivät omaa erinomaisuuttaan taas yhdellä opetuslapsella joka kuorossa toistaisi heidän mantrojaan.

Ihmisten kanssa vuorovaikutuksessa oleminen on elämän suola, ja sitä on myös yhdistyksissä, yhteisöissä ja vapaammin muotoutuvissa porukoissa toimiminen -kunhan saan tehdä jo nyt omilla ehdoillani.

En enää sisäänpääsyn ja hyväksytyksi tulemisen toivossakaan ota tutkimatta vastaan mitään opinkappaleita joita minun tulisi sitten totuuksina pitää. Olen jo hiukan oppinut, kun minulle tarjotaan jotain asiaa jonka sisältöäkään ei pystytä selkeästi määrittelemään vaan kierretään selittämällä että voihan se olla sinulle jotain muuta kuin naapurille… tiedän että yhtä kaukana ollaan rehellisyydestä kuin nigerialaiset rahansiirtokirjeet -paljon kaunista luvataan mutta vakuudet ovat niin ja näin.

Eikä minun ole näiden ajatusteni mukaan eläessäni lainkaan yksin olla. Vuorovaikutusta, mielekästä tekemistä ja osallisuutta on riittänyt - usein niin paljon että jarrutella täytyy. Sitä jarruttelua nytkin toteutan, enemmän haluan aikaa itselleni, ainoalle ihmiselle jonka kanssa yhteistyö satavarmasti tulee jatkumaan koko elämän ajan ja johon minun on kuitenkin ensisijaisesti luotettava.

8

Jokainenhan meistä on riippuvainen luonnollisella tavallakin eri asioista. Olemme kaikki riippuvaisia mm. ravinnosta, toimeentulosta ja jossain määrin myös muista ihmisistä ja yhteiskunnasta.

Jotkut korostavat ns. elämänsisältöään negaation kautta; korostamalla erityisesti sitä mitä he eivät tarvite. :slight_smile:

“En oo ikinä juonu maitoo! Enkä juo!”

“Ikinä en oo hihhulipiireissä käyny, enkä käy!”, tokaisi muuan apua päihdeongelmaansa etsinyt reipas nuori herra.

Minua ilahduttaa tavattomasti Tuomas Kyrön luoma “Mielensäpahoittaja” -hahmo, joka on ilmiselvästi onnellinen vastahankaisuuden, vastaan jurnuttamisen kautta. :smiley:
Mielensäpahoittaja on samanaikaisesti sekä äärettömän traaginen että koominen hahmo.
Yksinäinen vanha mies mökissään, joka hämmästelee ja hammastelee nykyajan ilmiöille ja maailmanmenolle.
“Kyllä ei ennen ollut tätäkään hömpötystä!”

Elämä tosiaan voi olla samaan aikaan sekä komediaa että tragediaa, ja liittyneekö onnellisuuteenkin joskus pieni haikeuden pohjavire.
Ainakin siitä syntyy kauniita runoja. Taide syntyy usein kaipuusta. :bulb:

9

Perää on tuossakin. Olen tavannut alkoholismistaan parantuneita, jotka ovat sitten toisesta ääripään vimmasta parannuttuaan sairastuneetkin toiseen ääri-ilmiöön, eli fanaattiseen asian kieltämiseen itseltä. Samassa asiassa siis roikutaan ja ollaan yhä riippuvaisia. Jos ennen päivänavaukseen kuului ryyppy niin nyt pitää päivä avata kieltäytymällä siitä. Sama asia pyörii mielessä ja sen ympärille pitää rakennella kulisseja.

Armelias unohtaminen voisi olla paikallaan.

Unohtaminen on muuten yksi elämäni tasapainoisuuden ja suhtkoht mukavan olotilan perusasioita, sekin. Menneisyyden vatvominen, itse aiheutettujen tai muiden taholta kohdattujen vääryyksien vatvominen on varma tapa pilata päivänsä ja katkeroittaa ajatuksensa.
Siihenkin olen sortunut, ja aikaa otti, siitäkin poisoppiminen.

10

^ Missäs mää oon? Kukas mää oon?

Joka tapauksessa: ikinä en oo mitää ottanu!! :slight_smile:

11

Kaiken mahdollisen itsellehaaliminen, kaikesta kiinnipitäminen, kaiken säilyttäminen… huonoja aikona kokeneille vanhemmille ihmiselle se on tavaran osalta jotenkin ymmärrettävää. Ajatus siitä että kyllä tuotakin vielä joskus tarvitaan…

Mutta oman maailmankatsomuksen, elämään asennoitumisen kannalta tilanne on hiukan toinen.

Ei kaikkea paskaa kannata kantaa mukanaan.

Tilaa on kuitenkin rajallisesti, eivätkä keskenään pahasti ristiriidassa olevat ajatukset ja tavat tahdo pysyä minkäänlaisessa järjestyksessä.

Luopuminen on jotenkin kipeää, vaikka sitten joutuisi paskasta luopumaan, mutta -ainakin minulla- juuri luopuminen tarpeettomaksi tulleesta on antanut mahdollisuudet uudelle

12

Minut tekee onnelliseksi juuri rakkaiden ja läheisten ihmisten seura. Tunne siitä, että on tärkeä joillekin ja läheisten kanssa yhdessä koetut asiat ja yhdessä nauretut naurut. Tämä ei tarkoita sitä, että ulkoistaisin mielenrauhani löytymisen heille. Paras omalle kohdalle sattunut asia tässä elämässä (seuraavasta en tiedä) on omat lapseni, rakkaus heihin on ehdotonta ja suurta, meillä on läheiset ja lämpimät välit ja halataan paljon :smiley: . Matkustaminen ja maailman näkeminen tuo myös onnea ja iloa (olen käynyt yli 25 maassa) kuten myös kaikki kaunis, kuten kaunis ja viihtyisä koti sekä piha ja kauniit vaatteet ym. Eli hankin tavaroita myös muusta syystä, kuin etten olisi esimerkiksi alasti tai rikkinäisissä kengissä :wink: Nautin myös todella paljon luonnossa kulkemisesta ja luonnon omasta kauneudesta sekä liikkunnasta. Eli aikaisempaan kirjoitukseeni tässä ketjussa viitaten, voisin sanoa että kyllä ONNI riippuu myös olosuhteista. Mutta se ei löydy sillä että aina pitäisi olla “jossain jotain sitku mutku parempaa”. Tosin tunnen itseni onnellisemmaksi aurinkoisemmissa ja lämpimämmissä maissa (sielu lepää enemmän kuin kylmässä ja pimeässä Suomessa talviaikaan) ja muuttaisin ehkä heti edellyttäen että saisin mukaan paitsi perheen niin myös kaikki ystäväni :smiley:

13

Toki ilmastokin vaikuttaa mielenvireeseen. Espanjan Costa Blancalla muutamia kuukausia ollessani ympäristö vaikutti todella eufoorisesti. Kunnes siihen tottui ja rupesi kaipaaman jopa sadetta. Mutta oliko tämä onnellisuutta? Vai ohimenevään olosuhteiden aiheuttamaa tyytyväisyyttä? Kuinka pysyvää ja minkä kestoista on “onnellisuus”? Myös ulkoa etsiessä on itsensä sisällä. :wink:
Lizzy - ajatteletko nyt myös muiden puolesta kun olet isoa saattuetta haalimassa? :smiley:

14

Minäkin rakastan sadetta ja syksystä pidän. Suomen kesä on tänä vuonna näyttänyt parhaita puoliaan, ihanaa! Ilmaston vaikutus mielialaani tulee osittain ihan fysiikan kautta, kuulun nimittäin niihin ihmisiin jotka kulkevat untuvatakissa vielä silloin kun toiset pitävät jo shortseja :laughing: Mielummin siis +30 kuin -5 astetta, alle tuon jälkimmäisen kuljen mielelläni ulkona vain matkat autoon ja takaisin sisälle. Suomessa luonnonvesi ei ole juuri milloinkaan tarpeeksi lämmintä uimiseen, onneksi on altaat:) Muutenkin koen, että Suomi ei ole ehkä “henkinen kotini” eli kaipaan enemmän valoa ja iloa, elämänvilkkautta sekä tietysti lämpöä. En hirveästi nauti mistään kynttilän polttelusta pimeässä kun ulkona paukkuu parinkympin pakkanen enkä todella tykkää olla keskellä ei mitään ainakaan kovin pitkää aikaa. Samoin (yleistys) suomalaiset kansana ovat hiukan liian luterilaisia, myös sellaista kuten sanottu mielensäpahoittajakansaa ja luonto? joo metsät ovat kyllä mahtavia ja ilma puhdasta mutta muuten tuhansien pusikkojen maa. Jyväskylän pohjoispuolella olisi mahdoton asua. Mutta toki onneton on onneton vaikka paratiisissa jos niikseen tulee ja masentua/ahdistua voi missä vaan :slight_smile: Että näin.

15

Lämmin on hyvä. Ei minulla ole silti talven pakkasia vastaan mitään, jos satuu olemaan sellaiset olosuhteet että on varaa tasalämpöiseen, vedottomaan asuntoon jossa putket pysyvät sulana ja saa työntekonsa niin järjestettyä ettei tarvitse ulkona kärvistellä. Ja onhan nuo kulkuyhteydet sitten tällaisella persaukisella hiukan hankalat, kun julkiset kulkuneuvot on kaikki keskiketty kaupunkeihin joissa sitten parin kilometrin matkaa kuljettavat ihmisiä joilla on varaa siitäkin maksaa… eikä minulla omaa autoa tai edes ajokorttia semmoiseen ole .

Talvi on hiukan , sanoisin, haasteellinen…

Mutta ne ovat kuitenkin sellaista ohimenevää harmia, ei se vielä muuta käsitystäni siitä että se olotilaansa tyytyväisyys, mielen tasapaino ja onnellisuuskin, mitä sekin sitten aina lienee, olisi tuosta riippuvainen.

Ihan ilman tarvetta mielialan lääkitsemiseen tai muilla vippaskonsteilla korjailuun meni viime talvikin, eikä se mitenkään pahalta tuntunut.

Rahaa, omaisuutta, matkustelua jne… no miksei ne kelpaisi, ei kai siinä mitään. Ei minulla mitään sellaista periaatetta ole, joka kieltäisi vastaanottamasta jos jostain sattuisi tulemaan.
Mutta en aseta niitä hyvänolon välttämättömiksi tarveaineiksi.

Edelleen se olo on korvien välissä, heti kun ne perustarpeet on kunnossa. Nälkäisenä, viluisena, peloissaan on todella vaikea olla asemaansa tyytyväinen. Mutta, kun nuo on kohtuullisessa jamassa niin siitä alkaa sen oman asenteen merkitys.

Ihmisiä ympärillä? mikä ettei, saaahan niitä olla ja usein onkin, kunhan jää myös tilaa itselle, vapautta elää ja ajatella. Tuossa joku viikko sitten yksi kaveri kävi kertomassa miten hänen hermojaan rassaa kun Äitilliini kohtelee häntä huonosti, ihan kuin pikkukakaraa, vaikka kaveri on nelissäkymmenissä. En voinut lähteä mukaan hänen leikkiinsä, harhoissa elämistähän tuo jo on. Jos kaveri antaa aikuisena vanhempiensa kohdella itseään lapsena, eikä viitsi irtautua, niin pitäköön hyvänään, mitäpä sitä sitten valittaa.

Kavereita on hyvä olla, parempi kuin että vihamiehiä keräilisi. Mutta ei niistäkään kannata riippuvainen olla, omilla ehdoilla ne kaveruussuhteetkin kannattaa hoitaa, ja tasveroisina, ilman mitään roikkumista. Parisuhde nyt on hiukan eri juttu, siinä on kai perinteisesti sellainen sopimus että puolin ja toisin annetaan periksi, ollaan ihan hiukan riippuvaisiakin, omasta tahdosta… miten se nyt oli nummisuutarin eskon mietelmä siitä että kutsuttakoon meitä nyt sitten eskokreettaksi tai kreettaeskoksi kun on yhdeksi tultu.

Mutta, useasti naineena, virallisen tai omantunnon kaavojen mukaan, olen huomannut ettei sekään aina ole elinikäinen juttu. (niin hyvä kuin sen olisikin olla) ja erosta selviytyminenkin on ennenkaikkea sitä että oppii tulemaan itsensä kanssa toimeen, huomaamaan että kyllä tässäkin elämän aineksia on. Huonommin on kaveripiirissäni käynyt niille jotka ovat ihan vaan itseään ja yksinoloaan paetakseen aloittaneet kiljuvalla kiireellä uuden parisuhteen -huomatakseen ettei ole hyvä lopulta siinäkään.

Ne taas, jotka ovat antaneet ensin itselleen aikaa toipua, keränneet voimia - ja nimenomaan pahimmat katkeruutensa unohtaneet- ovat jotenkin olleet sitten valmiimpia aloittamaan puhtaalta pöydältä, ilman painolastia, uuden ja ihan toisenlaisen ihmissuhteen. Vanhojen juttujen mukanakantaminen tuossakin on se pahin kompastuskivi. Ai että olen tuossakin asiassa huonosta muististani tyytyväinen… joskus entisiä avovaimoja kohdatessa oikein vähän ihmettelen että mistäs minä oikein mahdoin tuollekin niin katkera olla… mukava ihminenhän se, vaikkei varmasti sopiva minun kanssani samaa pilttuuta asustamaan…

16

Lizzy, kiitos että sinä sanoit tämän. Itse varon visusti moisia huomioita julkituomasta. Varsinkin kun pitävät paikkansa. Mutta maassa maan tavalla tai maasta pois! No- täällähän ollaan jo melkein 40 v. oltukin. :mrgreen: :laughing:
Ketjun otsikkoon liittyen:olen kyllä sitä mieltä, että ympäristö värjää joko iloisemmaksi taikka pitkänaamaisemmaksi ajan mukaan. Aivan automaattisesti- ei tarvitse edes etsiä.

17

Teologi ja Jumalan hullu Jaakko Heinimäki oli sitä mieltä jossain kirjassaan, että luterilaisuus on mainettaan paljon iloisempi ja valoisampi uskon suuntaus. Maallistunut se toki on, mutta hänen mukaansa kristinuskon pitääkin olla maallistunutta, koska maallistuihan Jumalan poikakin maan päälle, ihmiseksi ihmisten joukkoon. :slight_smile:

Ilmasto ja vuodenajat on hyvin jännä asia. Minä rakastan Suomen neljää vuodenaikaa, joista ainoastaan talvi tuppaa hieman väsyttämään ja ahdistamaan joskus, ainakin jos se on erityisen pitkä, kylmä ja luminen.

Rakastan syksyä ja olen ihan kybällä syysromantikko, rakastan pimeitä iltoja, raikasta ilmaa ja keltaisia lehtiä. <3 Kesä puolestaan on aurinko ja lämpö ja fun fun fun! Ilo olla kevyissä vaatteissa kylmän talven ja sohjoisen kevään jälkeen.

Kovasta helteestä en kyllä tykkää valtavan paljon, johon nähden onkin erikoista että minusta on hauskaa matkustaa joihinkin kuumiin paikkoihin. En minä tosin niihin sään perässä matkusta. : )

Suomessahan meillä sääolot vaihtelevat äärimmäisyydestä toiseen, kun kesän ja talven välillä voi olla jopa 60 celsiusta, ja valon ja pimeyden suhdekin menee äärimmäisyydestä toiseen.
Hassua ettei me suomalaiset olla tämän enempää äärimmäisyys-ihmisiä, vaan tälläsia suht suvaitsevia ja kivoja keskitien kulkijoita.
Onnellisiakin me ollaan jonkun kansainvälisen barometrin mukaan, ja mikäs siinä. Mä ainakin myönnän olevani. :slight_smile: