Lopetin juomisen pari vuotta sitten. Juominen oli siihen saakka päivittäistä ja rankkaa(kin) n. 3 v. Sitä ennen vain satunnaista, muutama kerta viikossa ehkä.
Hyvä päätös tämä oli. En kestänyt sitä lihomista ja kaikkea muuta sontaa mikä liialliseen dokailuun liittyy (silmät punasena selkeesti krapulaisena ja haisevana ihmisten kanssa seurustelu ym). Hirveät krapulat. Mutta ennen kaikkea lihominen.
Elämä ei silti ole parantunut joiltain osin yhtään. Tunne-elämää ei ole. Joka ikinen päivä tulee täysin kyllästynyt muutaman tunnin hetki, jolloin ennen vanhaan join. Join siksi ettei ollut läheistä ihmissuhdetta. Join siksi että elämä oli yksinkertaisesti tylsää. Silloin se oli järkevä vaihtoehto. Viina tappaa. Myös tylsyys ja yksinäisyys tappavat ihmisiä esim itsemurhan muodossa. Kirjoitan täällä nyt, koska nyt on menossa tällainen tylsä hetki. Liikunta auttaa mutta vain vähän. Ei siitä ole elämän sisällöksi. Voin tietysti tehdä asioita, mutta vain yksin.
Tämä ei ole rapsahduksen petaamista. En luultavasti tule juomaan enää pisaraakaan, koska lihominen ym. En kestäisi itseäni lähemmäs 100kg löllerönä. Siihen se kuitenkin johtaisi jos jatkaisin. Sitä huoletonta tilaa, jota känni edustaa kaipaan kovasti. Oli helppoa olla yksin jos sai olla kännissä. Tiedän vain etten voi saada sitä juomisella tai millään muullakaan enää. SSRI-lääkitystä kokeilin kaksi vuotta, se auttoi vain muutaman kuukauden.
En usko, että kukaan voi minusta kiinnostua. Alkaa ikä painaa ym. En minä ole joku malli suoraan estradeilta. Eivät ihmiset minua pahemmin kaipaa. Toivon että löytäisin jonkun asian viinan tilalle. Haluan olla poissa maailmasta ja turta tälle yksinäisyydelle. Miksi minun pitäisi tätä sietää päivästä toiseen? Olen harkinnut muita päihteitä. Pilveä pelkään koska psykoosivaara. Nuoruuden kokemukset pilvestä olivat ikäviä. En oikein tiedä mitä tässä tekisi. Ehkä tulee päivä jolloin päätän että saa riittää. Puheet siitä että kyllä se siitä ovat valheita. Tässä on kokeiltu juurta jaksaen päihteettömyyttä se pari vuotta. Sama tylsyys jatkuu.
Itsellä on auttanut tunnelukkoterapia paljon ja kavereiden saaminen, tosin hitaasti nuo on käyneet.
Tykkään miettiä filosofisia juttuja ja niistä löytyy vastauksia, hitaasti niistäkin.
Eräs tuolalinen tai tuontapainen on, että onni ei löydy toisista ihmisistä, ei varsinkaan yhdestä.
On koetettava katsoa sisäänpäin, nähtävä se hyvä mitä on. Hyväksyttävä maailma ja varsinkin itsensä sellaisina kuin ne ovat.
Opittava pitämään itsestään tai rakastamaan.
Tai ei ole pakko vaan kannattaa tuollaista pienin askelin alkaa kehittää.
Vaikea on tietysti toiselle kertoa miten tuo tapahtuu, millä käytännön keinoilla.
On hyvä löytää erilaisia näkökulmia ja uskallettava olla mikä on.
Kysy itseltäsi mitä haluat, mitä nuorena ja lapsena halusit. Ei mahdottomia kuten uljas prinssi tai prinsessa.
Pieniä asioita kuten haluaisin oppia soittamaan jotain. Kokeilemaan josko osaisi vaikka vähän. Kokeilla kaikkea.
Se on myös tärkeää mielestäni, että nostaa pään pystyyn ja suoristaa itsensä. Hymyilee peilikuvalleen ja sanoo itselleen:
olen hyvä tyyppi, arvokas ihminen, paras minä mitä maailmassa on.
Kaikenlainen toisten miellyttäminen kannattaa lopettaa. Eli asettaa omat rajat tiukasti. Tottakai jotkin puitteet on oltava
että voi toimia yhdessä muiden kanssa.
Kukaan toinen ei ainakaan minua nosta omaan arvooni ja arvokkuuteeni. Apua ja tukea on kuitenkin saatavilla ja kaikenlainen
tuki on otettava vastaan, ainakin kokeiltava.
Ihminen on liian vanha ainoastaan kuollessaan uudistumaan.
Kaikenlaiset aineet kannattaa jättää laskuista käsittääkseni.
En tiedä saatko näistä mitään ja saako kukaan. Laitan näitä lähinnä itseäni psyykatakseni ja jos ei nämä aukea se
on harmi vaan ei minulle paljoa merkkaa.
Onnea jokatapausessa. Jos vanhat konstit eivät toimi on löydettävä uusia. Tuo nyt on ainakin kai päivänselvää.
Selvää päivää kuitenkin jokaiselle ikään, sukupuoleen -puuhun katsomatta.
Ken (Barbieko sitten ei muka?) kuusiin kurkottaa hän katajaan kapsahtaa säkkeineen ja sen myätä viimein suuni suljen.
Kokeiltu on kaikenlaista. Mitään ei ole oikein jäljellä paitsi jonkin sortin pidempi ihmissuhde. Toki näitäkin on kokeiltu nuorempana. Viime kerrasta on lievä tovi. Ei kai tämä liikaa ole vaadittu, mutta vaikeaksi menee tässä iässä. Useimmat ihmiset ottavat vain sen huomion ja hyväksynnän ulkopuolelta jos mahdollista. Niin kai minäkin jos saisin. On paljon vaikeampaa kehittää jotain zen-oivalluksia yksin yksiössä.
Sun kirjoitus jotenkin kosketti mua. Halusin jotain sulle kirjoittaa kun en pysty halaamaankaan
Voin samaistua tuohon ihmissuhteen kaipuun tunteeseen hyvin. Se on kyllä mielestäni sellainen asia, jota ei oikein pysty korvaamaan millään muulla. Rupesin vaan miettimään, että millaista sun yksinäisyys on, siis onko ystäviä, tuttuja, sukulaisia joita tapaat, mutta se läheisempi ihmissuhde vain on jäänyt puuttumaan? Eihän ne sama asia ole, mutta toivottavasti sulla on siellä edes merkityksellisiä ja läheisiä ihmissuhteita.
Mietin että ootko tehnyt ihan konkreettisesti asian eteen jotain, että voisit tavata jonkun, kun kirjoitit ettet usko että kukaan sinusta voisi kiinnostua. Niin että älä ole niin varma asiasta! Itsellänikin on lähipiirissä ollut näitä vastaavasti ajattelevia, jotka ovat löytäneet parisuhteen pitkän ja epätoivoiselta tuntuvan etsinnän jälkeen. Mutta kuten tuo lp1 kirjoitti, niin kyllähän itsensä kanssa pitäisi löytää ensin hyvä olo, jotta voi antaa siihen parisuhteeseen mitään itsestään. Oot tehnyt ison työn itsesi kanssa kun oot päässyt näin pitkälle, mutta varmasti on vielä asioita mitä pystyt tekemään, jotta olisit onnellisempi ja löytäisin hyviä asioita elämääsi.
Ite oon löytänyt elämääni uudestaan asiat, joista olin kiinnostunut joskus parikymppisenä. Ne ikään kuin katosi tässä vuosien saatossa kun alkoholi imi kaiken muun pois elämästä.
Tylsiin hetkiin ainakin itse keksin helposti täytettä, tosin ymmärrän että kaikilla ei ole niin helppoa tehdä asioita itsekseen eikä välttämättä löytää itseä kiinnostavia asioita. Mutta tylsyyttä ja tylsistymistä tarvitaan ja voisko ne hetket vaan hyväksyä osana sun päivää ja elämää, ilman ajatusta että niistä pitäis päästä eroon? Tätä nyt vaan miettii ihminen, jolla ongelma lähinnä on se, että on aina miljoona juttua menellään ja kaipaisin omaan päähäni niitä tylsyyden hetkiä. En oikeasti muista koskaan olleeni tylsistynyt, päässä vilisee kokoajan jotain tai sekunnissa keksin jotain suoritettavaa, jos tyhjä hetki joskus sattuu tulemaan. Ei tämäkään kovin mukavaa ole, kun ei oikein osaa rauhoittua ja saada päätä tyhjättyä.
No tämmösiä ajatuksia sun viesti nosti mulla mieleen. Toivon sulle kaikkea hyvää ja toivottavasti et luovu toivosta, elämä on alati muuttuvaa. Ajattele vaikka tilannettasi parin vuoden taakse ja mitä se on nyt. Ja sitten sitä, mitä se voi olla pari vuoden päästä.
Näin keski-iän kynnyksellä ei mielestäni ole enää mielekästä ravata harrastuksissa tai muuallakaan seuraa etsimässä. Suurin osa nuoremmista sinkuista ei meikäläistä kaipaa ja samanikäisillä on melkein kaikilla seuraa. On myös mahdollista etten enää kelpaa edes samanikäisille sinkuille. Raha-asiat eivät ole hyvin enkä niitä tässä vaiheessa ilmeisesti saa plussan puolelle. Lisäksi koko deittiekosysteemi on suunniteltu nuoremmille. Vanhoillepiioille ja peräkammarin pojille lähinnä naureskellaan jossain deittiäppeissä. Tosiasia on vain hyväksyttävä: on liian myöhäistä monelle asialle. Tämä tietysti aiheuttaa raivoa ja turhautumista eikä sitä voi oikein kohdistaa mihinkään. En haluaisi olla näin iäkäs, mutta se ei ole kenenkään syy. Elämä vain kulki ohitse.
Kun olin juoma-aikoina krapulainen ja selkeästi onneton ihmisten seurassa sain joskus säälihuomiota, esim. joku lähes ventovieras saattoi kutsua bileisiin ja kun menin, hän kohteli minua täysin jäisesti. Olin siis päivän “hyvä teko”. Ainakaan en saa tätä kohtelua enää. Ehkä tämä on jonkinlaista kehitystä sentään.
Hyviä huomioita edellisellä vastaajalla ja itse tahdon olla hieman ankara itselleni ja muille.
Tuo negatiivisuus olisi saatava käännettyä mahdollisuuksien näkemiseen. Jos toistaa itselleen jatkuvasti ei,en jne, silloin ei taatusti mitään parempaa saa.
Olisiko kyse masennuksesta?
Siinä tapauksessa ainakin terapia olisi välttämätön. Lääkkeet ei mielestäni vaan kai ne joillakin auttavat.
Masentuneena ei tahdo mitään saada tehtyä, kaikki näyttää toivottomalta ja mennyt värittyy negatiiviseksi. Myös hoidot eivät tunnu auttavan, mutta syvä vaihe on päästävä jotenkin läpi ja silloin terapia alkaa toimia.
Tai noin itselläni.
muoks:
ja tuo oli erittäin tärkeä huomio, että jos pystyy tilanteensa jotenkin hyväksymään, se helpottaa.
miten se sitten kenelläkin tapahtuu niin en osaa yleispätevää vastausta antaa.
miten lie itsellä tuo kehittynyt, en sitäkään tähän osaa kuvailla(ja toivottavasti on kehittynyt)
on kaikenmaailman rukouksia vaan eräs kaverilta kuulemani sopii mulle: anna universumin hoitaa
en ole varma ymmärränkö oikein ongelmasi. Ensimäisestä kirjoituksesta sain käsityksen, että olet tylsistynyt päivittäin. Mutta sitten myöhemmin saan käsityksen, että kaipaatkin läheistä ihmissuhdetta. Oli se juuri syy ilottomuuteesi kumpi vaan niin mitä jos ottaisit hieman erilaisen lähestymisen. Jos jokin keino ei monien yrittämisten jälkeen tuota tulosta niin kannattaa vaihtaa suuntaa.
Kirjoitit
Mitäpä jos näin keski-iän kynnyksellä vihdoin ja viimein harrastaisit jotain ihan vaan itsesi takia. Unohtaisin seuran etsinnän tai muiden hyväksynnän hakemisen ja tekisit jotain ihan vaan siksi, että se on sinulle mielekästä. Ja jos nyt väität, ettei sellaista asiaa juomisen lisäksi ole olemassa niin sitten en voi sanoa muuta kuin että olet vaan vastarannan kiiski. Ihan varmasti et ole kaikkea kokeillut.
Voisin vaikka suositella vapaaehtoistyötä. Se aivan todistetusti tuottaa ihmiselle mielihyvää ja onnellisuutta. Ja jos ei sinulle tuottaisi sitä niin ehkäpä voisit sitten edes tuntea vahingoniloa, kun jollain muulla menee vielä huonommin.
Maailmasi on täynnä mahdollisuuksia, on ihan itsestäsi kiinni mitä niillä teet.
Hei. Olen ollut jo kauan raittiina, mutta kun luin kirjoituksiasi niin jopa muistinkin minkälaista oli alussa. Juuri tuollaista, yksinäisyyden tunne oli valtava (vaikka oli perhettä ympärillä ja ystäviä) ja niin minäkin luulin että se poistuu kun haen kumppanin. No, eipä poistunut muuta kuin se kumppani jos toinenkin. Eihän ne onnistuneet kun pidin itseäni niin huonona, rumana ja vaikka mitä. Vaikka muiden puheista sain kuvan että olin jopa kaunis. Mutta kun se itsetunto oli niin pohjalla.
Mitenkö paranin. En osaa sanoa. Kuljin ahkerasti AA-ryhmissä, puhuin ja kuuntelin. Kävin terapian läpi, no se ei ehkä ollut muuta kuin että oli joka viikko jokin paikka missä valittaa ja etten tehnyt itsemurhaa. Kyllä itsetuhoisuus oli voimakas. Mutta sitten aloin kulkemaan hengellisissä tilaisuuksissa, ja luin kirjoja paljon. Keskustelin uskossa olevien ihmisten kanssa. Sieltä sain sen mitä hain: olen Luojani luoma ihan hyvä tällaisenaan. Kun katselee ympärilleen niin näkee tosiaan vielä huonommin voivia ihmisiä. Kun auttaa toista niin auttaa itseään, sanotaan. Joskus olin paljonkin vapaaehtoistyössä, nykyään en enää niin paljoa.
Tänään, vaikka elämä koettelee, niin silti koen että olen ihan hyvä ihminen. Eron tullessa oli tietenkin shokissa ja pelkäsin miten minun käy. Mutta hyvin tässä on käynyt.
Jonkinlainen uudeksi syntyminen kait tapahtui jälleen.
Tällä hetkellä en ketään kaipaa vierelle, ystäviä on ja sukua, ne riittää. No minähän viihdynkin luonnossa, se on minun kirkkoni ja mielenrauhan paikka. Mutta ei sitä tiedä mitä elämä tuo tullessaan.
Tsemppiä!
Hei vielä,
tuli tunne myös minulle, että olisitko ehkä masentunut tai sitten tosi negatiivisesti suhtaudut elämään ylipäätänsä? Olet ikäänkuin sulkenut jo kaikki mahdollisuudet itseltäsi pois. Ja minkä takia? Oletko ihan tosissasi, ettei keski-iässä voisi löytää kumppania tai harrastaa asioita?
Harrastuksiahan voi olla myös ihan kotioloissa tai vaikka lähiluonnossa ilman että niissä tarvitsee erikseen ‘ravata’.
Ja ehkä tuossa ihmissuhteen löytämisessäkin kannattaa unohtaa ne deittisovellukset, jos ne ei tunnu omalta tavalta tehdä asioita ja koittaa avata mieli muille mahdollisuuksille tavata ihmisiä.
Mielestäni tuo vapaaehtoistyö oli erinomainen ehdotus.
Sitäpaitsi jo tämä että kirjoitat tänne on sitä työtä toisten hyväksi. Annat itsestäsi jotain josta toinen saa apua. Tämäkin on vapaaehtoistyötä. Kertoa omista vaikeuksista ja pohdiskella muiden kanssa niistä.
Ei kai keski-ikäisenä enää yhtä helposti kumppaneita löydetä. En ole varma auttaako siinä vapaaehtoistyöt ym. Eiköhän sielläkin ole nuoremmat ja/tai varatut hommissa. Jollakin lailla voi toki pakottaa itsensä aktivoitumaan. Mielestäni jossain vaiheessa olisi järkevintä hyväksyä ettei tietyt asiat enää onnistu.
Harrastettu (lähinnä omissa oloissa) on jo ihan tarpeeksi. Mitä iloa siitä on enää? Ja kyllä, en usko että ikääntynyt henkilö on enää halutuinta A-luokkaa missään. En koe että olen ainoa poissulkija. Muut ihmiset alkoivat sulkea minua pois jo vuosia sitten.
Olet ihan oikeassa että mitä sitä enää haluamaan sellaista mihin ei enää kykene. Aika tekee tehtävänsä. On aivan turhaa kiusata itseään haluamalla sellaista mitä ei ole mahdollista edes saada. siis realisti pitää olla. Mutta voi haluta ja toivoa monia muita asioita elämäänsä, sellaista mikä on jopa mahdollista. Esim. halu lopettaa juomisen.
Minäkin juoksin kaikenlaisissa harrastuksissa, kun kuvittelin että tarvitsen sellaisen, että pitäisi olla harrastus. ja pöh. Höpö höpö, ei tarvi olla, siis kotona kuluu aika ihan hyvin ilman että pitäisi juosta jossain tekemässä jotain. Pitääkö olla jotain ennenkuin kun tuntee olevansa hyvä. Enkö ole hyvä ihan tällaisenaan. Entinen juoppo on nyt raitis ihminen, pyöräilen ja voimistelen kotona, hoidan omat asiani itse, siivoan ja laitan ruokaa, pesen pyykit ja käyn sukulaisten ja ystävien luona joskus kylässä ja joku käy joskus minun luona. Eikö se riitä? Nyt on marjastus aika, samoin sieniä poimin. Kohta tulee syksy, ihana syksy. Sitten talvi, pääsen hiihtämään, ihanaa.
Toivon ja haluan raittiutta enemmän kuin mitään muuta, se on ekana, sitten tulee muut jutut ihan ekstrana, niitäkään ei olisi ellen olisi selvinpäin. Kiitokset siitä että saan olla raittiina tänään kuuluu Jumalalle, AA-ryhmille. Ikävä kyllä en voi kertoa kuin oman tarinan ja siihen kuuluu Jumala, jonka varaan luotan.
