Onko kukaan muu tehnyt eropäätöstä alkoholin takia melko ”harmittomassa” vaiheessa? Minun puolestani tätä tarkkailua, rajoittamista ja erolla uhkailua on jatkunut nyt kohta 13 vuotta. Tai no, eron olen nostanut pöydälle kaksi tai kolme kertaa tänä aikana. Niistä on seurannut hyviä asioita, muttei raitistumista, eikä minkäänlaista myöntymistä totuudelle, että on alkoholisti. Rajoittamista ja sopimuksia, mitkä aina jossain kohtaa rikkoontuu. Ja aina repsahtaminen johtuu jostakin muusta, ei ikinä hänestä itsestään.
Muutama päivä sitten ilmoitin miehelleni, että haluan erota. Tajusin, kuinka mies on aloittanut taas salaa juomisen. Vaikka oltiin sovittu, että lasten takia ei juo kotona ikinä. Hänelle itselle oli sovittaessa tärkeää, ettei tarvitse kokonaan lopettaa juomista, mutta sitoutui, että kotona ei juoda. Silloin jo itse tiesin, että eihän tämä tule toimimaan, mutta yllättävän kauan jaksoi tätä. Ei mitään kännejä ole vetänyt, mutta sen verran että itse olen huomannut muutoksen olemisessa, ja nukkumisessa. Valehteli monta kertaa päin näköä, ettei ole juonut mitään kun kerroin epäilyksestäni.
Kun löysin tölkit auton peräkontista, sisuunnuin ja tein päätöksen. Olin vaan niin vihainen, en enää edes sure eroa. Olen surrut mahdollista eroa jo useamman kerran, niin kai se asia on jo päässä sillä tavalla käsitelty. Mies lupasi nyt hakea apua, mutta tiedän, ettei hän ole valmis raitistumaan, koska ei ymmärrä tilannettaan. Hänen isänsä oli rappioalkoholisti, niin hän ei ymmärrä, että alkoholisti voi olla, vaikka töissä käy ja osaisi tarvittaessa pitää korkin kiinni pitkänkin aikaa. Oma läheiseni oli myös rappioalkoholisti, enkä halua jäädä odottamaan sitäkään vaihetta.
En enää usko meihin parina. En halua tulevaisuutta, missä vapaa-ajalla tärkeintä on aina alkoholi. Nyt muistelen, että ehkä vuosi sitten viimeksi ollaan oltu kaksin kotona ilman alkoholia. Aina jos lapset on saatu yökylään, niin tärkeintä on päästä juomaan. Eikä olla enää mitään nuoria siis, jolloin sen vielä ymmärtäisi. Olen toisaalta myös hyvin pettynyt, että muuten hyvä parisuhde pitää päättää vain ja ainoastaan alkoholin takia. Olen aina korostanut tätä miehelleni, että harmittaa kun alkoholi tulee meidän väliin. Mutta nyt siis välillä nousee tunne, että olenko kuitenkin turhan nipo, kun nyt tässä kohtaa haluan erota, vaikka tiedän, että tämä tilanne on nyt aivan tarpeeksi syönyt minua vuosien varrella ja nyt se saa loppua. Olen huojentunut, mutta silti mietin, että olenko yrittänyt ja tehnyt liian vähän kuitenkin?