Eron hetkellä ja sen jälkeen

Aloitan uuden ketjun tilanteeseen sopivammalla nimellä, kun tuo minun “Parisuhde alkoholistin kanssa” on nykyhetkeen vähän harhaanjohtava. Ehkä tänne löytää joku jolla kokemusta itse erosta ja uuden elämän aloittamisesta. Ja siitä mitä jälkiä pitkä parisuhde alkoholistin kanssa jättää.

Olen siis ollut 25 vuotta suhteessa alkoholistin kanssa, kolme yhteistä nuorta aikuista lasta, ja nyt vuoden alusta on asuttu erillään. Asun itse nyt nuorimman lapsen kanssa. Eroanomuksen jätin ennen vuodenvaihdetta, joten eron voi ottaa kesäkuun lopulla. Alkuvuosi meni vielä sopimuksella “katsotaan jos harkinta-ajalla löytyy oma tahto raitistua”. Ei sitä ole löytynyt, ja sanoin viikko sitten puolisolle, että ero tulee. Ei se sitä ole ostanut, vaan vyöryttää niskaan nyt lokaa ja rakkautta vuoron perään. Blokkasin viestit pariksi päiväksi. Juuri purin blokin, katsotaan alkaako taas. Mistään käytännön asioiden hoitamisesta ei vielä puhettakaan, mutta ei niillä minun puolestani ole kiire.

Mietin vaan kun nyt tuntee olevansa ihan hukassa. On elänyt siinä sairaassa suhteessa niin pitkään ja oppinut epänormaaleja käytösmalleja. Nyt ikäänkuin on pääsemässä pois siitä ihan omanlaisesta sisäänpäin kääntyneestä maailmasta, ja kohtaa aivan toisenlaisen todellisuuden. Suhtautuu muihin ihmisiin ihan eri tavalla kuin ennen. Pitäisi osata käyttäytyä yhteiskuntakelpoisesti. Mutta sen verran jo nyt tajuaa että ei osaa. Sitä etsii aina syitä itsestä kaikkeen, varoo käytöstään joka käänteessä ja tuntee silti että käyttäytyy väärin. Tai ehkä juuri siksi käyttäytyykin väärin tai vähintään oudosti. Eikä kestä että ihmisillä on ongelmia, yrittää auttaa kaikkia riippumatta siitä haluaako joku tukea vai ei, jne…

Miten voi hyväksyä itsensä itsenään? Luottaa siihen ja toistaalta hyväksyä että on tasavertainen muiden kanssa? Miten oppii sietämään semiläheisiä ystävyyssuhteita, joissa ei välttämättä kuitenkaan juurikaan jaeta henkilökohtaisia asioita toiselle. Nyt tuntuu helposti että jos joku ei heti halua jakaa kaikkea minun kanssani, hän ei pidä minusta tai vähintäänkin olen hänen mielestään tosi rasittava. Sitten menee ihan lukkoon, eikä haluaisi olla missään yhteydessä. Miksei pysty keskittymään arkisiin asioihin, vaan etsii muiden ongelmia ja yrittää päästä toisen pään sisään ja ratkaista toisen pahan olon, jota ei välttämättä edes ole! Ei kaikkien ihmisten kanssa ole vaikeaa, mutta joskus nimenomaan vastakkaisen sukupuolen kanssa, jota (ex)puolisokin edustaa. Olen tosi onnellinen jos jollain on hyvä parisuhde. Mutta jos joku on yksin tai vihjaa että on suhteessa ongelmia, niin en tiedä miten pitäisi olla. Tiedän, että pitäisi luottaa siihen että yleensä ihmiset osaa seistä omilla jaloillaan ja pyytää tukea jos sitä tarvitsee.

Täytyy kuitenkin itse ymmärtää, että suurimmalla osalla on elämä aika lailla stabiilissa tilassa, eivätkä he kaipaa siihen suuria mullistuksia. Itse luulin tähän asti, että minulla on oma elämä, mutta ei ehkä sittenkään ollut. Se tuntui omalta, mutta ehkä ne omat jutut oli vain pääsy pois siitä kuplasta. Nyt ne on ainoa mitä on, mutta jotain puuttuu. Se oli epänormaali, mutta turvallinen kupla. Sellainen jossa epävarmuus oli jotenkin ennakoitavaa.

Vähän sekavaa, mutta tällainen aloitus tähän…

Kiva tämä aloituksesi. Ja kuulostaa hyvälle, kun eropäätöksesi on vahvistunut ja pidät puolesi, vaikka tuleva exä kovasti pommittaakin.

Kyllähän minullekin tuli vähän yllätyksenä oman olon huteruus eron jälkeen. Olin jopa vähän pettynyt, kun ex-puoliso pärjäsikin ihan hyvin, vaikka miksei olisi pärjännyt, aikuinen ihminenhän hän on. Oli ikäväkin häntä tai ehkä enemmän kuvitelmiani yhteiselosta ja yhdessä vanhenemisesta. Jälkeenpäin oli virhe pitää liikaa yhteyttä häneen, vaikka nykyisellään yhteydenpito on asettunut sopivan harvaksi ja kaverilliseksi.

Muiden ihmisten suhtautuminenkin muuttui ja jäin jotenkin pariskunta-jutuista ulos. Eronnut ihminen on helposti ongelma, joko (kuviteltu) uhka omalle parisuhteelle tai kiusallinen muistutus, että niin voi käydä itsellekin.

Mutta olo oli tosiaan kumman outo ja alaston ja epävarma. Kuin olisi teini nelivitosen kehossa. Aloin viritellä omia harrastuksia ja miettiä mistä asioista tykkään. Entinen puolisoni oli aina ollut jotenkin välinpitämätön minua kohtaan joissakin asioissa, niin tuntui hassulle, jos muut ihmiset pitivätkin mielipiteitäni tai tekemisiäniä kiinnostavina.
En useampaan vuoteen treffaillut ketään. Seuranhaku on muuttunut aika raadolliseksi tässä välissä. Tapailin myöhemmin yhtä vanhaa tuttua ja sen jälkeen erästä toista miestä ja oli kiva huomata, että olen jotakin oppinut. Kykenin oikeasti kuuntelemaan itseäni ja lopettamaan tapailun, kun ei vaan tuntunut siltä sen sijaan että olisin alkanut pelastaa taas jotakuta ja kammennut tämän selkääni eteenpäin raahattavaksi. On sekin jo iso asia… ymmärtää siis ettei toisen kiinnostus ole velvoite aloittaa suhdetta, saati alkaa pelastaa tätä onnetonta.
Oli muuten raadollista huomata, miten olin itse toiminut… Tämä jälkimmäinen yritelmä nimittäin alkoi tyrkyttää apuaan ja palveluksiaan, kuten itse aikanaan tein ja sitten odottaa ja jopa vaatia, että niistä pitää saada seksiä tai parisuhde, hän heittäytyi passiivisagressiiviseksi ja koitti syyllistää minua ja uhriutua. Olen hemmetti soikoon itse samalla tavalla työntynyt ketunhäntä kainalossa tarjoamaan pelastusta ja palveluksia ja odottanut siitä palkaksi rakkautta ja ties mitä… että kun olen tarpeellinen, niin saan rakkautta.

Voihan sinullakin kestää jonkin aikaa luoda nahkasi ja kasvaa omaksi itseksesi taas. Se on hienoakin vaikka välillä raskasta. Voi olla vapaa olo ja toisaalta yksinäinenkin. Minulla orpoa oloa lievitti onnistuneet ihan ohimennenkin tapahtuneet kohtaamiset, juttelu bussipysäkillä tai harrastuksissa tai naapurien kanssa. Sellaista arkipäiväistä ja kevyttä. Olen tyytyväinen, etten lähtenyt mihinkään laastarisuhteisiin vaan nuolin haavani yksin. Nyt tuntuu ihan kivalle elää ilman parisuhdetta ja epätoivon puuttumisen takia miestenkään kohtaamisisa ei ole sellaista painettta yrittää olla “jotakin”. Jos joskus joku löytyy, niin löytyy, mutten etsimällä etsi ketään.

Voi kyllä oikeasti olla niin, että joutuu harjoittelemaan ihmisten kanssa olemista ihan samoin kuin oudoksi muuttuneen oman itsensä kanssa olemista. Anna itsellesi aikaa ja ole armollinen. Tilanne on uusi. Minä menin noloksi, takeltelin tai tyrin muuten sosiaalisissa tilanteissa(ero tekee merkillisen epävarmaksikin), mutta yritin ja yritän miettiä, ettei niitä kukaan jaksa kauaa miettiä… tulee uusia möhlimisiä mietittäväsi kuitenkin.

Ehkä tämä vuodenaika on erolle hyvä… parempi kuin marraskuun loskakelit. Maailma on avoimempi ja halutessa ihmisiäkin helpompi tavata tai edes soluttautua joukkoon kahviloissa ja tapahtumissa, jos sattuneesta syystä terassist ja humalaisten seura ei nappaa.

Kiitos vastauksesta, se oli rohkaiseva :slight_smile: Luin viestisi aamulla, ja tänään onkin ollut parempi päivä. Se on jännä miten yhdellä hetkellä on aivan todella paha olla ja seuraavana ihan ok. Vaikka tilanne ei olennaisesti muutu. Nyt riitti, että joku kirjoittaa rohkaisevan jutun, se ihminen jota kohtaan ajatteli käyttäytyneensä tökerösti ei olekaan tyly tai välinpitämätön, ja muutenkin ympäristön ihmiset on ystävällisiä. Kai sitä pikkuhiljaa alkaa luottaa siihen että kelpaa ihan tällaisena. Tämän päivän kaltaiset päivät antaa siihen toivoa :slight_smile: Mutta tiedän että huonoja päiviä vielä tulee, ja monta.

Ennen eropäätöstä oli tavallaan tasaisempaa. Oli toki tosi huonoja päivä, mutta enimmäkseen lähinnä tasainen ahdistus takaraivossa vaikka oli olevinaan ok. Itse purin ahdistuksen toimintaan jota riitti kolmen ihmisen edestä. Varsinaista valoisaa tulevaisuudennäkymää ei ole ollut oikeastaan vuosiin. Nyt tajuan sen. Ne huonoimmat ajat aikaisemmin oli täynnä turhautumisen aiheuttamaa epätoivoa. Nyt huono olo tulee vain itsestä, ei siitä että olisi turhautunut siitä mitä toinen tekee. Olihan ennenkin tosiaan itse ihan paska, mutta ei vällännyt siitä, sen vain hyväksyi ja ei näyttänyt toista lopulta haittaavan. Nyt tuntee edelleen olevansa sama paska, mutta välittää siitä mitä muut siitä ajattelevat… sekavaa :confused:

Laitan tähän vielä muutaman piirteen, jotka ajattelen syntyneen tai voimistuneen suhteen aikana ja joista haluaisin päästä eroon:

  • Etsii aina syitä itsestä kaikkeen (vikahan on ollut useimmiten puolisossa)
  • On yliherkkä toisten reaktioille: välinpitämättömyydelle, vastaamattomuudelle, lyhytsanaisuudelle, jne. Ajattelee että se johtuu joko siitä miten itse on käyttäytynyt, mutta toivoo ettei, vaan että johtuu siitä että toisella on joku murhe. Ei kestä ettei tiedä mistä on kyse, vaikka kyse ei välttämättä ole mistään.
  • Varoo käytöstään joka käänteessä ja tuntee silti että käyttäytyy väärin ja ehkä siksi käyttäytyy väärin tai vähintään oudosti
  • Ei puhua mistään minkä ei tiedä erityisesti jo valmiiksi kiinnostavan muita (puolisoa ei juuri kiinnostanut minun asiat, ne oli typeriä ja tvähintään joutavia)
  • Kahden kesken keskusteltaessa ainainen tarve näyttää kiinnostus siihen mistä toinen puhuu. Kysellä paljon jos ei asiasta tiedä jne… (täähän on pääosin ihan ok piirre, mutta ei sitä pidä tehdä vain siksi että yrittää miellyttää toista)
  • Ei uskalla sanoa mielipiteitä, puhuu vain kun on varma asiastaan (aina kyseenalaistettu ja vaadittu perustelemaan)
  • Ei kestä ydinperhekeskeistä elämäntapaa. Ajatus ylitiiviistä parisuhteesta ahdistaa. Tuntuu ettei suurin osa voi olla onnellisia sellaisessa elämässä.
  • Ei kestä että ihmisillä on ongelmia, yrittää auttaa kaikkia riippumatta siitä haluaako joku tukea

Kyllä tässä vielä töitä on, vaikka nuo kaikki tiedostaa. Ja mitä kaikkea vielä onkaan mitä ei tiedosta… Takapakkeja tulee, ja prosessi on vielä aivan kesken. Sekä henkisellä että käytännön tasolla. Olenhan vasta astunut uuteen maailmaan. Osa Vieraan kokemuksista on minulla vasta edessä, mutta olen nyt varautunut niihin :wink:

Nyt en taas ole keskittynyt omiin henkisiin ongelmiin, kun puoliso on osoittautunut olevan hankala omaisuuden jaossa. Edelleen, vaikka hän nyt on ollut viikon selvinpäin (eroilmoitukseni jälkeen joi pari viikkoa):

  • ei kannata myydä taloa, kun on hinnat alhaalla,
  • jos teen sitä tai tätä, hän tekee elämästäni tosi vaikean,
  • ei kannata erota, jne.
    Hitto. Ei viitsisi ottaa lakimiestä tähän, mutta pakko kai se on jos menee liian vaikeaksi. En tietenkään voi olla hänestä taloudellisesti tai millään muullakaan tavoin riippuvainen, kun mentaliteetti on se, että jos en tee jotain niin elämästäni tulee helvettiä. Mutta jos hän ei suostu myymään taloa, niin voinko hänet pakottaa? Tuskin. Tarkoitus on, että lunastan hänet ulos, mutta hän ei hyväksy nykyhintaa.

Ja omassa käytöksessä ketuttaa, kun usein aloittelee viestijä yrittäen selittää järjellä miksi ero tulee jne… ihan turhaa. Hän ei alkoholia kykene tästä syyttämään, vaan minä eroan jostain ihan muista syistä…
Että ei ero helppo varmasti ole monessakaan tapauksessa, jossa on esim yhteinen talo tai yhteiset pienet lapset. Mutta olisi ollut järjetöntä tämän pelossa jättää ero tekemättä. Kyllä tästä selvitään! Tsemppiä meille kaikille!

Hei hyvä että tilanne etenee vaikka toinen kokeilee olla hankala. Onko täällä ketään joka olisi hankalasta alkoholistista eroon päässyt edes lakimiehen avulla? Tosi tylsää tuollainen hangoittelu. Pitäisi vaan sen toisenkin tunnustaa tosiasiat. Että parempi elää erillään. Kyllä vastuu lapsista säilyy vaikka ei vanhemmat naimisissa olekaan.

Jokaisen ihmisen pitää voida haluta ilman että siitä rankaistaan vihalle ja katkeruudella.

Luen parhaillaan erästä ero-opasta jossa näin todetaan. Olen lukenut virkkeen useaan kertaan. Ja niinpä. Jokaisella on oikeus päättää parisuhde. Tuntuu vain, että mikään mitä tässä ero-oppaassa ohjeeksi annetaan, ei oikein päde tapauksessa, kun eroaa alkoholstista.

Olen nyt näitä tarinoita täältä sen verran lukenut, ja omassakin suhteessa asumuserossa puhunut - on tullut kyllä mieleen, että eron tekeminen hankalaksi puolisolle on ennemmin sääntö kuin poikkeus, kuuluu sairauden luonteeseen siinä missä kieltomekanismikin.

Hei,

Miten voit? Millaisia ajatuksia on ollut viime viikkoina?

Auringon valo on saanut minut ainakin havahtumaan ulkoiluun ja yksin metsässä kävellessä on mieli levännyt ja rauhallinen.

Miten sinulla nyt on tosiaan mennyt?
Hankalaa tietysti, jos talon myyminen viivästyy joko miehen temppuilun tai huonon markkinatilanteen takia… Sellainen asioiden roikkuminen kuitenkin on aika raskasta.

Asiat, myös ne oman mielen sisäiset, järjestyvät pikkuhiljaa ja ehkä jonkinlainen kasvu jatkuu ideaalitapauksessa läpi elämän; aina huomaa jotain uutta niin isestään kuin muistakin.

Tajusin tässä, että minua on suhde omaan äitiini vahingoittanut paljon enemmän kuin suhde ex-puolisooni tämän juomisesta ja välillä ikävästä käytöksestä huolimatta. :frowning: En kestä ihmisiä, joilla on hiukankaan samankaltainen asenne tai ajattelutapa kuin äidilläni, tai edes tulkitsen sen samankaltaiseksi. Ajattelin, että yritän olla lukematta ja kommentoimatta sellaisia kirjoituksia ja aiheita jatkossa, joita en jollain tapaa kestä. Minullehan tulee vähintään päivän-parin alakuloinen tai vihainen olo, jos edes puhelimessa puhun äitini kanssa. Hän niin hyvin tietää, mihin tökkii tai ehkä tekee sen ajattelematta sen kummempaa. Ihan samoinhan tässä on mennyt jo 50v.

Oloja tulee ja oloja menee. Asioin yhdessä liikkeessä ja asiakaspalvelu oli aika tympeää ja tylyä. Poistuin ja liki väänsin itkua. Kotiin palatessa törmäsin naapuriin, joka jolta kysäisin hänen yksipyöräisestä sähkökäyttöisestä ajokistaan… Sillä viilettäminen nimittäin näyttää hauskalle ja hurjalle. Meillä olikin sitten hauska ja huumoripitoinen keskustelu aiheesta ja piristyin. Ehkä vaihdevuodet vaivaavat… ehkä ajoittainen itkuisuus ja mielialanvaihtelut osin johtuvat hormonitasojen heilahtelusta. Olenko siis teini viisikymppisen kehossa?! Kiva juttu. :wink:

Oman keskeneräisyytensä hyväksyminen on vaikeaa, mutta onnistuessaan se helpottaa elämää. Muutkin ovat omalla tavallaan keskeneräisiä, kuka mistäkin kohtaa. Samoin maailma.

Lueskelin tuota listaasi ja mietin, että moni kohta oikeastaan on pätenyt minuunkin ja sopisi kategoriaan “miellyttämisenhalu, hyväksynnän hakeminen ja konfliktien välttely”. Minulla oli sitä jo lapsuudessa. Yritin rakkauden ja hyväksynnän toivossa tarjoilla mielipiteitä ja keskustelunaiheita, joiden arvelin vanhempia miellyttävän. Kännisen kanssa ajautuu helposti samaan saadakseen asiat sujumaan. Kaipa sekin on omanlaistaan manipulointia. Suoremman kommunikaation opettelu vaatii sellaista seuraa, jossa se onnistuu. Tietyllä tapaa se on ehkä helpompaa tilanteissa, joissa ei ole hirvesästi pelissä eli satunnaisissa kohtaamisissa tai hiukan etäisemissä ihmissuhteissa.

Olen ollut paljon koiran (keskeneräinen hänkin on, välillä pelkää, räksyttää, eikä ohitukset aina suju mallikkaasti) kanssa metsässä, kahlannut valkovuokkomeressä ja meilläpäin on kohta kielojenkin aika.

En tiedä olisiko hyötyä käydä sopivan lakimiehen pakeilla neuvoja kysymässä. Sekin tietysti maksaa, mutta vaisihan saman juristin siten ottaa varsinaiseen omaisuuden jakoon, jos se on tarpeen. Tapaus olisi hänelle jo tuttu. Käsittääkseni ositusta ja omaisuuden jakoa voi vaatia jo eron tultua vireille.
Voithan mieheltäkin kysyä, haluaako hän sitten itse lunastaa sinut ulos. Silloinhan hän varmaan alka hinata hintaa alaspäin. :smiley: Jos hän kerran haluaa tehdä elämäsi hankalaksi, ehkä hän nimenomaan silloin haluaa tuupata talon sinulle, jos sanot ettet ehkä taloa halua, kun siinä on niin paljon hommaa ja kuluja, ehkä remonttejakin tulossa.
(edit ja tässähän sitä manipulointia olisi tarjolla, valmiina pakettina :smiley: )

Hassua kyllä, miten eroa alkaa selitellä toiselle osapuolelle… Suhdehan kuitenkin perustuu vapaaehtoisuuteen ja syyksi riittää ihan se, ettei enää halua jatkaa suhdetta.

Entinen puolisoni on hiljattain humalassa tehnyt asioita, joista koituu seurauksia. Yritin hiukan puhelimessa neuvoa, mitä tehdä ja lohdutinkin. Olemme ystäviä, enkä halua lyödä lyötyä. Onneksi välimatkaa on reilusti, niin asia ei kosketa minua isommin. En järkyttynyt, enkä oikeastaan yllättynytkään. Mieli on asiasta hiukan surullinen, mutta tuo alkoholismi on lopulta hänen taistelunsa, ei minun. Eropäätös oli hyvä; en halua tuollaista menoa elämääni.

Voimia ja iloa sinulle ja muillekin palstalaisille!

Tilanne on ollut rauhallinen muutaman viikon, ja olen päässyt rauhassa opettelemaan elämistä. Puoliso ei ole pyytänyt päästä kotiin viikonloppuna eikä muulloinkaan. Hän ei ole minuun missään yhteydessä; ei pysty minua kohtaamaan. En ole ollut aktiivinen siihen suuntaan, vaan antanut olla, ja olenkin ollut pitkiä aikoja ajattelematta koko asiaa. Se on antanut mahdollisuuden palautua. Ihmisten kohtaaminen on helpompaa kuin kolme viikkoa sitten. Ei ole koko ajan tunne, että haluaisi kertoa miten paska fiilis on ja minkä takia, vaan pystyy puhumaan niitä näitä.
Selvä käänne oli muutama viikko sitten, itse asiassa heti edellisen viestini 23.4. jälkeen. Katsoin just, että olin lähettänyt tunti tänne kirjoitettuani lapsille blogin; raitistuneen alkoholistin kirjottaman. Todella osuva lyhyt ja ytimekäs kuvaus alkoholistista ja hänen läheisistään. Laitoin viestiin, että “eikö ole aivan kuin meidän tilanne?” No, ei lapset (siis 17-22 vuotiaat) olleetkaan, että “hei, äiti, oot tosi nero kun löydät tällaisia mahtavia kuvauksia”. Nuorin ei oikein lämmennyt keskustelemaan asiasta, sanoi vain ettei se nyt ihan tietenkään ole sama kuin meidän tilanne. Vanhin sanoi, ettei ymmärrä miksi tuollaisia lähettelen, kun homma tiedetään jo. Ettei se anna mitään uutta, ja tulee vain tympeä fiilis. Siinä keskustelun aikana sain omatkin ajatukset kasaan ja vasta tajusin miksi oikeastaan olin blogin lähettänyt: siksi, että pelkäsin, että lapset ei hyväksy että otan eron. Halusin vain vakuutella heille että se on oikea ratkaisu. Poika sitten sanoi, että vaikka isän kanssa on ok olla kun se on selvinpäin, niin hän ymmärtää ihan hyvin että mahdotonhan sen kanssa on asua.
Silloin aloin luottaa itseeni. Luottaa siihen, että lapset ymmärtää, vaikka eivät isäänsä hylkääkään ja tuomitse tai edes halua miettiä hänen tilaansa. Eihän se olekaan lasten asia. Vaikka ovatkin jo iältään aikuisia, ovat he kuitenkin sen alkoholistin lapsia. Se keskustelu muutti paljon. Kasvatti itseluottamusta tässä asiassa.
Tajusin myös, etten voi lapsia tältä enää suojella enempää. He työstävät asiaa itse kukin tavallaan. Voin olla se turvallinen vanhempi, mutta en voi ohjata heidän käytöstään isäänsä kohtaan. Joku haluaa isänsä kanssa olla, vaikka sitten vain ilahduttaakseen häntä. Joku ei halua olla missään tekemisissä. Näistä voin jutella lasten kanssaan harvakseltaan, mutta enempi varovasti tunnustellen, herättäen keskustelua ja kuunnellen.
Hetkellinen takapakki oli pari viikkoa sitten, kun laitoin viestin puolison päihdehoitajalle. Hän sanoi että puoliso edelleen toivoo että yhteiselämä jatkuisi. Viesti muistutti siitä, että ero on vielä edessä, eikä tule olemaan helppo. Onneksi oli seuraavana päivänä psykologin kanssa jutustelu, se varmasti auttoi pääsemään tuon notkon yli nopeasti. Paljon tulee vielä tapahtumaan, mutta juuri nyt en siitä murehdi. Minuakin auttaa kesä, etenkin tänä vuonna se tuntuu piristävän todella paljon :slight_smile:

Hei voittihan laittaa blogiin linkin? Tai ainakin sen nimen?

Tässä linkki blogiin: selvaelama.fi/blogi/alkoholisti … aheisensa/
Ei siis mitään ihmeellistä eikä uutta. Näitä vain olen hakenut ja halunnut lukea vakuuttaakseni itselleni, että toimin oikein. Ihmisellä on taipumus lukea uutisia ja juttuja, jotka tukevat hänen omia näkökantojaan. Ja vieläpä taitavasti lukea ja sisäistää nimenomaan ne osiot jotka parhaiten sopivat omiin tarpeisiin :wink: Toivottavasti tässä tapauksessa omat näkökannat on jotakuinkin “oikeita”.

Näinhän se on. Ja sille, että he ovat “altistuneet” alkoholismille lieveilmiöineen, ei tässä vaiheessa enää voi mitään. Mennyttä ei voi muuttaa, ainoa suunta on eteenpäin.

Lapset kokevat asiat perheessä kukin tavallaan, jokaisen roolikin on hiukan erilainen, samoin persoonallisuus. Sekin vaikuttaa missä vaiheessa alkoholismin kehityskulkua kukin on syntynyt ja elänyt minkin herkän ikävaiheensa. Varsinkin jos on suuret ikäerot, kokemuksetkin ja sitä kautta haitat voivat erota.
Näkisin, että ajatuksesi pitää mahdollisuutta keskusteluille auki on hyvä. Tarttuvat siihen sitten jossain vaiheessa, jos siltä tuntuu. Kipeitä asioita voi nousta pintaan myöhemmin. Olen itse käynyt vertaistukiryhmissä joskus (alkoholistien aikuiset lapset, niissä käy myös ihmisiä , joiden lapsuudenperhe on ollut muilla tavoin tunnevammainen) ja tuntuu, että on aika yleistäkin, että eri elämänvaiheissa (esim oma parisuhde tai lapsen syntymä tai joku kriisi) nousee kipeitä asioita pintaan ja jollain tavalla havahtuu, että joku lapsuudenperheessä normaalilta tuntunut asia on ollut todella nurinkurinen tai väärä.
Arvostettavaa, että kykenet asioista puhumaan lasten kanssa! Apua ja tukeakin (keskusteluapua, ryhmiä, kirjallisuutta)on saatavilla nyt ja myöhemmin, jos on heillä joskus olo, että sitä tarvitsevat.

Mies tekee sitten omat valintansa; ottaako apua vastaan ja haluaako koskaan kasvaa aikuiseksi ja ottaa vastuun itsestään, elämästään ja tekemisistään vai uhriutuuko ja narsisee pullo kourassa lopun ikäänsä “hylätyksi tulemistaan”.

Jos eroa ajattelee niin, että harkitessaan sitä on ovan kahvassa kiinni ja miettii, avaanko oven ja astun ulos tästä ankeudeksi muuttuneesta elämästä, uein taitaa valoon ja raikkauteen astuessaan ihmetellä, miksei tehnyt sitä aiemmin. Minä en heti harpannut kunnolla ulos vaan jäin kynnykselle, kävin pari kertaa uudestaan pimeän puolella jollain tapaa kutsumassa puolisoanikin ulos. Turhaa se oli ja pitkitti irti pääsyäni; toisaalta edes näin sen valon ja eron omassa voinnissani riippuen kummalla puollella olen.

Sinäkään tai kukaan mukaan ei tarvitse kenenkään lupaa eroamiseen. On oikeus olla onnellinen ja tulla kohdelluksi hyvin läheisissä ihmissuhteissa. Moni on todella pitkään yrittänyt ja sinnitellyt; tilanne ei ole muuttunut, ei ole ollut halua hoitaa alkoholiongelmaa tai korjata suhdetta pariterapiassa. Joskus suheen korjaamisen aika-ikkuna sulkuetuu; on tapahunut liian paljon kaikkea, mennyt liikaa aikaa, eikä siinä vaiheessa väkisin raitttiina kärvistelyllä tai liian myöhäisille yrttämisillä voi ostaa aina uusia mahdollisuuksia. Ihmissuhteissa on jotenkin samat lainalaisuudet kuin terveydessä, jos juo, tupakoi ja laiminlyö terveyttään, on jossain vaiheessa se piste, että on tullut pysyviä vaurioita, joiden korjaaminen on mahdotonta.

Kiitos Vieras viestistäsi :heart:.
Olen tätä palstaa lukenut lähes päivittäin, saanut teistä muista apua vastauksienne kautta.

Nyt Vieraan kirjoituksen viimeinen kappale oli juuri se, mitä itse tänään tarvitsin. Takana toinen yritys kynnyksen yli, parin vuoden aktiivit hoitoyritykset… silti alkoholi on aina voittanut… minun voimat loppuvat ja nyt on otettava tuo harppaus eteenpäin, ilman pelkoa ja jännitystä, joka on ollut elämässä pitkään. Kuulemma paino rinnassa helpottaa vähitellen.

Jaksamista kaikille!

Kiitos kauniista sanoistasi!

Painon tunne helpottaa ajan kanssa. Minulla on ollut elämäni aikana monia hankaluuksia; niin ihmissuhteisiin liittyviä kuin taloudellisia ja epäonninen homeinen vuokra-asunto. Jokaisessa on ollut se vaihe, jossa joku päätös ja suunnitelma on tehty ja muutos käynnissä ja se on ollut hetkellisesti jopa se raskain vaihe… viimeinen voimia koetteleva ponnistus ja jollain tapaa ymmärrän, että saattaa tuntua helpommalta olla tekemättä päätöstä ja jäädä niille sijoilleen makaamaan. Voimat on jo vähissä ja pitäisi jaksaa tehdä niitä vaativa loppurykäisy.

Kun prosessi on käynnissä, lohtua tuo kuitenkin ajatukset, että ensi joulu on toisenlainen kuin edellinen ja seuraava kesä… Edessä on helpommat ajat ainakin sen suhteen, että alkoholismi lieveilmiöineen on, jos nyt ei kokonaan poissa elämästä, niin riittävän etäällä, jotta voi toipua ja alkaa elää omaa elämäänsä.

Osa läheisistä taitaa laittaa onnensa sen juovan taskuun ajatellen, että kun hän raitistuu, elämä on hyvää. Ja ehkä muutenkin näkee muitakin muutostarpeita siinä puolisossa… Onni on koko ajan kauemmas karkaava kangastus ja riippuvainen alkoholistin tekemisistä.

Minulla eri vaihtoehtojen kokeilu (omat asunnot, erilaiset sopimkset mm että hän on tavatessamme selvänä) liittyi enemmän siihen, että josko löytyisi joku tapa olla yhdessä miehen juomisesta huolimatta, kun hänen oma tahtonsa oli jatkaa juomista ainakin jossakin määrin. Harhakuvitelma sekin oli siinä mielessä, että alkoholismia ei saa “pauselle”, että hän oli ollut alkoholisti muun ajan ja minun seurassani ei. Alkoholismi vaikuttaa kykyyn pitää lupauksistaan kiinni, se vaikuttaa mielialaan ja käytökseen ja näistä seuraa läheiselle pettymyksiä, surua, yksinäisyyttä ja itsetunnon laskua. Juova alkoholisti on alkoholisti 100% ajasta, nekin hetket kun hän kärvistelee selvänä ja suorittaa ihmissuhteita ja odottaa senkin ajan vain näistä ansaitsemaansa palkkiota; juomista.

Olen nauttinut paljonkin omasta rauhasta, olen saanut uniongelmat paremmalle tollalle, samoin stressistä puhjenneet ikävät toiminnalliset vatsavaivat. Nyt oma hyvinvointi ja onnellisuus ei ole riippuvaisia juovan tekemisistä tai tekemättä jättämisistä, se ei ole aina karkaava kangastus vaan asia, johon voi itse vaikuttaa. Siinä mielessä on tosiaan hyödyllisempää toisen muuttamisen tai turhan odottelun sijaan muuttaa omaa ajatteluun ja elämäänsä.

Voimia sinulle ja muillekin ja mukavaa tulevaa viikonloppua!

Päivitänpä tänne omia ajatuksia oman elämän jälleenrakennuksesta eron jälkeen. Vaikka siis prosessi on vielä kesken. 2. vaiheen eroanomuksen laitoin kuukausi sitten, mutta aikaa menee, että puolisolta saadaan tähän puumerkki. Omaisuuden jakoa olen yrittänyt sähköpostitse puolison kanssa säätää huonolla menestyksellä. Jatkan tätä lakimiehen avulla elokuun puolivälistä, kun kerran aiemmin asian tiimoilta tapaamani juristi palaa lomilta.

Ittelläni alkoi alkukesästä olla jo hyvä olo, pari kuukautta lopullisen eropäätöksen jälkeen. Oli se helpotus. Eli edellisen päivityksen jälkeen toukokuulta on menty pääosin ylöspäin. Ei enää yksinäisyyden ja hukassa olemisen tunnetta, vaan ihan valoisia ajatuksia tulevaisuudesta. Kesäkuusta oikeastaan oli jo ihan hyvä olo. Iloitsin omasta elämästä ja lapsista jotka oli tulleet tai tulossa kesäksi kotiin kesätöiden takia tai armeijasta kotiutuen. Nuorin nyt vielä asuu kotona. Jonkin verran vielä purkautuu tämä tilanne tekemiseen, eli paljon olin ennen kesälomia mukana järkkäämässä yhteisiä tekemisiä eri ihmisten kanssa.

Sitten tuli ihan puskista ihminen omaan elinpiiriin. Se on ollut outoa ja aiheuttanut paljon stressiä myös. En tunnista juuri laastarisuhteen merkkejä, mutta epäilemättä tässä on vaje hellyydestä, rakkaudesta, hyväksynnästä. Jotkut on sanoneet, ettei pitäisi näin nopeasti, mutta kun en tätä etsinyt, en pyytänyt. Se vain tuli. Mitään edellytyksiä syvemmälle suhteelle ei pitänyt olla. Ja vaikea suhdetta on päättää vain siksi että näin nopeasti ei saa. Enkä sitä paitsi koe olevani juuri eronnut. Erosta on vähintään vuosi, jos ei viisi. Olo on kuitenkin hyvin epävarma. Luottamusta on vaikea rakentaa. Aina kun on erillään, tulee olo, että tämä ei jatku. Ja aina kun jutellaan, tulee levollinen olo.
Mutta tiedostan riskit, ja koitan olla myös valmistautunut siihen ettei tämä jatku määräänsä kauempaa. Katson mitä tulevaisuus tuo. Epävarmuustekijöitä ja haasteita on. Tunnistan kyllä sellaisen hivenen liian vahvan halun olla tämän uuden ihmisen kanssa. On se helpottanutkin, kun on pakottanut itsensä olemaan ottamatta yhteyttä, ja on huomannut ettei se toinen mihinkään katoa.