Hei! Kauhea olo kun ei taas ole tullut nukuttua yöllä miehen takia. Meillä on pitkä liitto 26 vuotta, jota on varjostanut mieheni juominen ja peliriippuvuus. Käydään perheasiainkeskuksessa juttelemassa ja välillä tuntuu että menee paremmin mutta taas tulee alko kuvaan. Mieheni on myös ryssinut molempien luottotiedot pelaamalla.
En tajunnut tilannetta ennenkuin se oli tapahtunut.
Mieheni hoitaa lapsia 2 kpl ihan hyvin. Käy töissä tekee ruokaa. Kesällä marjastetaan ja mökkeillään.
Kesälomat on aikamoista juomista mieheni osalta ja yleensä viimeistään silloin mietin eroa. Nyt oli talviloma josta toisen viikon joi ja toisen oli juomatta. Mies juo nykyisin noin kahden viikon välein vähintään kaksi päivää ellei enempi. Jos jotain yllättävää ja ikävää sattuu niin siihen otetaan kaljaa.
Mies juo myös aina jos on sairas esim mahatauti tai flunssa. Auttaa kuulemma. Minua juominen ahdistaa suunnattomasti. En nuku ja saan rytmihäiriöitä. Kun mies käy kapakassa hän juo itsensä jalattomaksi ja pelkäänkin aina milloin tulee soitto poliiisilta. Nyt olen miettinyt erota ja pelkään miten tulen lasten kanssa toimeen kun olen ulosotossa. Saanko pitää asunnon ja miten talouspuoli? Olen hoitoalan töissä. Ikääkin on jo 50 mittarissa.
Eniten siis pelottaa toimeentulo. Mitä jos mies ei suostu enää maksamaan vuokraa kun saan eropaperit vetämään?
Peliongelma on nyt jotenkin hallinnassa. Enemmän on tullut voittoja kun häviöitä. Pahinta on kun miehen sanaan ei voi luottaa. Ostaa esimerkiksi pari kaljaa janoon ja vannoo ettei osta enempää mutta sitten kaljat juotuaan meneekin lähibupiin vetämään pään täyteen. Minun energiani kuluu nykyisin miehen juomisen jännittämiseen, eli odotan milloin alkaa juoda. En voi rentoutua enää. Ennen tilanne oli pahempi, joi joka päiuvä jonkun verran kaljaa.
Itse on sitä mieltä että on petrannut paljon. Juominen onkin vähentynyt mutta minusta tuntuu etten jaksa enää yhtään katsella juomista enkä rikottuja lupauksia.
Kaljan haju inhoittaa ja se aiheuttaa minulle turvattomuuden tunnetta. Perheasiainkeskuksessa käydään vielä puhumassa. Mies käy mielellään. Tuntuu että mies ei kestä yhtään mitään arvostelua sielläkään. Hehkuttaa vaan kuinka on petrannut juomisen kanssa. Miksi minua silti ahdistaa? Ehkä en vaan enää jaksa juomista yhtään ja tiedän että mies ei lopeta juomista koskaan.
Hei vaan Friina ja tervetuloa päihdelinkkiin!
Minäkin olen 50-vuotias, viime keväänä yli 20 vuoden liitosta eronnut nainen. Lapset ovat kyllä jo nuoria aikuisia; nuorempi ihan kohta 18 ja vanhempi 21.
Meillä myös vuosien aikana oli sanomista miehen juomisesta, vaikkei se määrällisesti ollutkaan mahdotonta. Juomiseen liittyi kuitenkin jotakin sellaista, mikä teki minun oloni turvattomaksi. Mies yleensä “livisti” olusille eli lähes aina joi jossakin muualla, kuin kotona. Jos minulla oli menoja, sen kolme kertaa vuodessa, jonnekin ja miehen piti sillä aikaa hoitaa lapsia, niin useimmiten hän oli lähtöäni edeltävän yön jossakin ja hyvä, jos tuli aamuun mennessä kotiin. Myöhemmin selvisi myös se, että oli juonut "hoitamis"vuorollaankin 
.
Miehellä tuli aina parin, kolmen VUODEN sykleissä jonkinlaisia kausia, jolloin hänellä oli erityisen suuri tahtotila lähteä perjantaisin olusille eli baarikierrokselle. Usein kaudet alkoivat huhti-toukokuussa ja kestivät syksyyn, kunnes talveksi taas rauhoittui ja tosiaan joskus meni lähes se kaksikin vuotta, kun ei juonut juuri lainkaan. Silloin perhe-elämä näyttäytyi niin tasapainoisena, onnellisena ja turvallisena, että ne vähäisetkin juomavaiheet alkoivat vuosien mittaan rassaamaan mieltäni. Niihin tosiaan liittyi luottamuspulaa, itsekeskeisyyttä, tunnetta ettei mies välittänyt perheestään yms. Niin, ja minulla sitä unettomuutta, ahdistuneisuutta yms eli keho ja mieli oli tavallaan hälytystilassa koko ajan…
Kävin muutaman vuoden ajan myös terapiassa, jossa opin entistä enemmin keskittymään OMAAN jaksamiseeni ja hyvinvointiini sen sijaan, että aina huolehdin muista tai “kannattelen” meidän perhettä. Tuon myötä aloin päästämään irti siitä symbioosista, missä olisin halunnut perheeni kanssa elää. Opettelin käymään hyvällä omalla tunnolla omissa harrastuksissani (joita olin kyllä miehen hyvinvoinnin takia jo vähentänyt), en jäänyt lauantaina kotiin kyttäämäään, lähteekö mies vai viihtyykö sittenkin kotona jne. No, lopulta tuo oma voimaantuminen johti siihen, että ilmoitin miehelle eropäätöksestä.
Meillä ero hoitui ilman kitkaa. Minä lunastin vanhan talomme itselleni, nyt olen sitten onnellinen asuntovelallinen 
Mies asuu kuitenkin lähellä ja käy useinkin entisessä kodissaan milloin minkäkin asian varjolla. Välillä käy tekemässä lumitöitä ja kutsun sitten aamukahville, välillä tuo syötävää yms. Hän on kuin poismuuttanut perheen jäsen ja tämä sopii minulle aivan hyvin. Pääasia on se, ettei minun tarvitse enää koskaan valvoa öitäni hänen takiaan, olla siinä kammottavassa hälytystilassa ja “kannatella” hänenkin elämäänsä hankalina aikoina, niitä kun kuitenkin vääjäämättä tulee, itse kullekin. Mies on jo persoonaltaan sen verran kuormittava, etten enää viiskymppisenä sitä jaksa. Nuorempana vielä jaksoin, silloin oli jotenkin voimavaroja enemmin 
Sinulle, Friina, haluan sanoa, että taloustilanteen takia ei kannata jäädä kehnoon liittoon. Uskoisin sinun saavan vaikka sossusta sen verran tukea, että pääset uuden elämän alkuun. Olet hoitoalalla, jossa oletan sinulla riittävän töitä eli tuloja on kuitenkin säännöllisesti. Eihän sieltä käsittääkseni ulosmitata kuin sen verran, mikä on mahdollista. Eikös ne jotenkin laske, että ensin pitää pystyä maksamaan asuminen ja tietyn tasoinen eläminenkin ja vasta jäljelle jäävästä määrästä “mitataan ulos”??
Kiitos kommentista! Ulosotto ulosmittaa 1/3 palkasta miettimättä yhtään paljon vuokra tai muut menot on. Minua pelottaa että joudun muuttamaan pois rakkaasta kodistani ja lapset menettevät koulunsa ja kaverinsa.
Asun vuokratalossa. Olen muutenkin todella huono hoitamaan asioita eli hakemaan tukia tai muuta. En ymmärrä hakupapereistakaan mitään. Mieheni on aina hoitanut kaikki tällaiset asiat.
En vain tiedä mistä aloittaa. Itkettää vaan. Nytkin kyyneleet valuvat pitkin poskia. Tiedän että olen leheisriippuvainen. Terapiassa olen käynyt yhteensä 5 vuotta. Luojan kiitos että olen käynyt ja selvitellyt asioita.
Isäni oli alkoholisti. On vielä elossa mutta joi päänsä tohjoksi ja on nyt hoivakodissa.
On pelottavaa kuinka paljon mieheni muistuttaa isääni, tunnun luisuvani siihen samaan kohtaloon kuin isäni viimeinen naisystävä…mustaan tunneliin, katkeruuteen. Välillä mietin milloin on minun vuoro elää? Milloin saan elää pelotonta elämää?
Läheisriippuvuus on siitä hirveä sairaus että ero on pahempi kuin kuolema. Tuntuu kuin sukeltaisi suoraan helvettiin. Kuinka monta kertaa olen uhkaillut erolla? Kymmeniä, Satoja. Tietenkään mies ei usko että eroan, hänellä on kokemusta vaan uhkailusta.
Olen hukassa.
Lisään vielä edelliseen että minua hävettää että annoin mieheni pilata luottotietoni. Mies yksinkertaisesti puhui minut ympäri raha-asioissa. En tajunnut että velkaa oli niin paljon ja että olimme sellaisessa kusessa. Mies sanoi että nyt on otettava tämä ja tämä pikavippi että luottotiedot säilyy. Minun olisi pitänyt viheltää peli poikki mutta en osannut.
Loppusaldo on että nyt 45 tuhatta velkaa minun nimellä ja miehellä saman verran.
Haettiin velkasaneeraukseen yhdessä mutta nyt mietityttää sekin että jos eroan niin minun pitäisi hakea yksin sitä.
Velkapaperit on siis vasta sisällä ei vielä vetämässä. Kunpa olisi joku oraakkeli joka sanoisi mitä pitää nyt tehdä. En nimittäin tiedä.
Hei taas, Friina!
Elämäntilanteesi on todellakin tukala, sitä on turha mennä kieltämään, mutta missään umpikujassa et varmasti ole.
Selkeästi tarvitsisit nyt neuvontaa siitä, miten ottaa ensimmäinen askel ns. parempaan suuntaan. Sinusta varmasti tuntuu, että ihan kaikki asiat kaatuvat kerralla päälle, mutta kun pilkot asiat pienempiin palasiin ja yrität suoriutua yhdestä haasteesta kerrallaan, niin se helpottaa - edes vähäsen.
Kerroit teidän käyvän perheasiainneuvottelukeskuksessa. Entä jos varaisit sieltä vain itsellesi ajan, tutulta ihmiseltä? Jos pelkäät miehesi reaktiota, niin tarviiko hänen edes tietää käynnistäsi.
Terapeuttihan ei anna mitään ohjeita esim. eron varalle, mutta hänkin varmasti auttaa sinua itseäsi hahmottamaan, miten lähteä liikkeelle tarvitsemassasi elämänmuutoksessa. Mikä olisi se ensimmäine askel jne.
Olet ehkä oppinut vuosien varrella siihen, että mies hoitaa kaikki teidän asiat - ja hyvinpä onkin hoitanut! Mutta luota siihen, että sinä aikuisena, muita ihmisiä hoitavana naisena pystyt kyllä itsekin selviytymään talousasioista ja ihan mistä tahansa muustakin! Tuntuu siltä, että itsetuntosi on jotenkin heikko - onko mahdollisesti mies sitä vielä nujertanut käytöksellään, jos kerran hän on teistä se, joka “päällepäsmäröi” kaikessa.
Läheisriippuvuuden taakse on tietysti hyvä paeta, kun ei uskalla tehdä ratkaisuja, mutta kuka onkaan sinulle nyt se rakkain läheinen, kenet sinun pitäisi “pelastaa” ja kenestä pitää huolta; vastaan puolestasi että sinä ITSE! Nuo rytmihäiriöt, unettomuus yms ovat tappavia vaivoja, sen varmasti hoitoalalla olevana itsekin tiedät. Haluat kai olla lastesi tarvitsema äiti vielä seuraavat kymmenen tai kaksikymmentä vuotta (minkä ikäisiä ovatkaan, jos sinä olet jo 50).
Opettele arvostamaan ja rakastamaan itseäsi, niin toimintatapasi muuttuvat jo sen kautta.
Ja hyvä, kun liityit tänne keskustelemaan. Uskon, että joku muukin pian kommentoi tarinaasi ja saat ehkä toisenlaistakin näkökulmaa, kuin minä tarjoan