Olen tehnyt 2-3 viikkoa sitten eropäätöksen raittiista alkoholistimiehestäni, jolloin myös muutin toiselle paikkakunnalle yksin kissan kanssa. Ensin oli tarkoitus muuttaa yhdessä, mutta mies suostui useamman suostuttelun jälkeen pitkin hampain 1,5 viikkoa odottelemaan mökillä, kun mietin meidän välejä. En silloin vielä ollut varma erosta.
Me ollaan oltu yhdessä yli 40 vuotta, mies on raitistunut noin 30 vuotta sitten ja meillä on 3 aikuista poikaa. Tutustuin aikoinaan nuorena, viattomana likkana puheliaaseen ja itsevarmaan vanhempaan juovaan alkoholistiin -kuinkas muuten kuin kapakassa. En silloin tajunnut, että on holisti, ihmetytti vaan kun aina tavattiin kapakassa. Aika nopeasti ajauduttiin yhteen -mulla oli kiire päästä ahdistavasta vanhempien kodista. Jo reilun vuoden kuluttua meillä oli esikoinen ja eka vuokrakämppä sekä oltiin menty naimisiin. Mies lopetti viinanjuonnin 3,5 vuodeksi ja sinä aikana syntyi 2. poika. Ryyppäämistä kesti muutama vuosi ja meinasin lopulta erota, mutta sattumalta mies ilmoittikin lopettavansa juomisen ja menevänsä AA:han. Sitä raittiutta on kestänyt siitä asti, samoin yhteiseloa.
Kummallakin on jäänyt traumoja menneisyydestä -itsellä vaikea isäsuhde, miehellä ankea lapsuus sekä uskottomuuteen päättyneitä naissuhteita (myös lyhyt avioliitto). Ehkä siksi ei olla osattu koskaan keskustella aidosti asioista ja miehelle on kehittynyt kova kontrollinhalu ja voimakas mustasukkaisuus. Sitä pahensi myös se, että osallistuin työkaverin läksiäisiin, missä tuli juhlittua ja riehaannuttua. Pahaksi onneksi mieheni sattumalta näki kun tulin taksilla kotiin ja kyydissä oli miespuolinen työkaveri. En tehnyt mitään väärää miestäni kohtaan, mutta riehaantumisestani sain paljon mustelmia ja tietysti epäilykset heräsi. Siitä alkaen olen kokenut henkistä väkivaltaa hänen taholtaan eli noin 30 vuotta (sitäkään en pitkään aikaan tajunnut syyllistämisen ja manipuloinnin takia). Hän pakotti minut yksityiskohtaisesti kertomaan kaiken mitä juhlissa tapahtui ja sai myös selville, että olin voimakkaasti ihastunut pomooni -sekin oli vain tunnetasolla. Suunnittelin epätoivoissani jossain vaiheessa itsemurhaa, mutten onneksi lasten takia tehnyt. Meillä on ollut todella pahoja riitoja, joista monet kaikki 3 lastakin muistaa. Oltiin myös 20 vuotta samassa, omassa firmassa töissä. Kun mies jäi eläkkeelle aloin opiskella hoitoalaa ja sillä alalla olen nyt vielä töissä. Työ on raskaudesta huolimatta minulle hyvin terapeuttista. En meinaa vielä pitkään aikaan jäädä eläkkeelle, vaikka mies on yrittänyt painostaakin.
En tiedä miksen ole aiemmin pystynyt sanomaan miehelle suoraan, että haluan erota, vaikka mielessä on ollut useasti. Taitaa olla “kiltin tytön syndrooma”, ettei halua pahoittaa toisen mieltä tai jotain. Ehkä vajaan 2 vuoden psykoterapia on antanut rohkeutta ja se, että olen tajunnut, että minullakin on väliä. Mies ottaa tosi rankasti mun päätöksen, sanoi että tekee mitä tahansa, ettei erottaisi. En vaan oikein usko, että asiat voisi meidän kohdalla muuttua enää niin paljon, että voitaisiin jatkaa yhdessä. Moneen vuoteen ei ole suostunut pariterapiaankaan, kun hänen mielestään meidän pitäisi keskenään puhumalla selvittää asiat. Se ei vaan ole onnistunut; me kierretään aina kuin kissa kuumaa puuroa ja kaikki päättyy yleensä siihen, että mies hermostuu ja alkaa syyttelemään ja huutamaan. Nyt olis kyllä jo menossa pariterapiaan…
Mulla on kyllä myötätuntoa miestä kohtaan ja tunnen vastuuta hänen pärjäämisestään. Hän vetoaa mm. siihen miten voin jättää yli 70-vuotiaan miehen. Hän ei osaa nykytekniikkaakaan sen vertaa, että osaisi käyttää s-postia tai lähettää tekstareita, laskujen maksamisesta puhumattakaan, kun minä olen ne aina hoitanut. Onko tai onko ollut kellään esim. samantyyppistä tilannetta?