Fiba! Veloce Otan syyn niskoilleni! Mitä minä taas tein…Voi fiba!
Mutta korjataan: 1[size=150]4[/size]83-1546
Joo… aika eristäytyny tässä ollaan… kavereita oon yrittäny nyt hankkia takasin kun elämäntilanne on parempi, mutta ihan omasta syystä kaverit on kaikonnu, ku ei oo pahimpina aikoina jaksanu pitää yhteyttä.
Tottakai on niin sanottuja baarikavereita joittenka kanssa tulee pössyteltyä joskus ja menemään jatkoille joko omaan tai sen kyseisen kaverin kämppään, mutta niitä hyviä ystäviä ei ole.
Onks “baarikaverin” pakko olla jotenki huono ystävä? Mul on jokunen tosi hyvä baarikaveri, sillai, ettei mun tarvi edes ottaa mitää, kun mä meen kuunteleen äijien tarinointia, kun ne on helkkarin hyviä tarinaniskijöitä…(sikäli kun mul ei oo sinnekin porttikieltoa, krhm.) Yhen ihmisen kanssa ei olla koskaan vaihdettu puhelinnumeroita, vaikka ollaan tunnettu n.10v. No kyl mä tajuun, että muutakin kaipaa. Kyl muhun on moni kyllästynyt joko siin tilantees, että on oma koti ja asiat kunnossa ja on ainakin ulkoisesti aina ollut (mut sori vaan, musta olikin aika hankalaa mennä tahrattoman puhtaaseen kotiin kylään: niis tietää aina tekevänsä jotain väärin, ei kyl välttämäti koskaan kuule mitä… 
, ahistaa muodollisuus…), tai alkaa tosiaan meneen elämäs etiäpäin, ja mä vaan jatkan tätä pillerinpopsintaa; ja jos vedän liikaa, musta kuulemma - mitä en yhtään epäile - tulee veemäinen bitch,joka saa kaikki pottuuntumaan… Mut parhaimmat on jääny! On osattu pyytää ja antaa anteeksi. Täytyy myöntää, että puhelin ei alvariinsa pirise, ja yksinäisyydenkokemuksesta kyl kärsii. Mut mä luin jostain nuorehkosta näyttelijästä, joka on jotenki ny tunnettu, ja hän kuvasi yksinäisyyttä minusta hyvin fiksusti. “Teatterin kautta hän on saanut vastaukseen kaipaukseensa.‘Taustalla on pohjaton yksinäisyyden tunne. Kokemus yksinäisyydestä keskellä elämää voi olla samaan aikaan lamauttava ja voimauttava. Tunnistan sen yhä työssäni ja arjessani, vaikkka verkostoni olisivat kuinka vahvoja.’ Teinivuosien mustavalkoinen kokemusmaailma nojasi hyväksymisiin ja hylkäämisiin. siitä mustavalkoisuudesta X opettelee nyt eroon”
Kyl niitä uusia ystäviä luulis tulevan. Jotenkinhan mä näihinkin olen tutustunut, keitä tunnen. Kun erääs hoidos multa kysyttiin, onko mulla lainkaan terveitä ystäviä, mä hiukan hermostuin. Ystävä on ystävä, emmä sitä halua kategorisoida “terveeksi” tai “sairaaksi”. Mäkin olen joskus ihan onnetonna miettimäs elämääni, mut juolahti mieleen, etttä jos vähemmän pohtisin sitä, saattaisin olla hieman onnellisempi ihminen… 
Onks “baarikaverin” pakko olla jotenki huono ystävä? Mul on jokunen tosi hyvä baarikaveri, sillai, ettei mun tarvi edes ottaa mitää, kun mä meen kuunteleen äijien tarinointia, kun ne on helkkarin hyviä tarinaniskijöitä…(sikäli kun mul ei oo sinnekin porttikieltoa, krhm.) Yhen ihmisen kanssa ei olla koskaan vaihdettu puhelinnumeroita, vaikka ollaan tunnettu n.10v. No kyl mä tajuun, että muutakin kaipaa. Kyl muhun on moni kyllästynyt joko siin tilantees, että on oma koti ja asiat kunnossa ja on ainakin ulkoisesti aina ollut (mut sori vaan, musta olikin aika hankalaa mennä tahrattoman puhtaaseen kotiin kylään: niis tietää aina tekevänsä jotain väärin, ei kyl välttämäti koskaan kuule mitä… , ahistaa muodollisuus…), tai alkaa tosiaan meneen elämäs etiäpäin, ja mä vaan jatkan tätä pillerinpopsintaa; ja jos vedän liikaa, musta kuulemma - mitä en yhtään epäile - tulee veemäinen bitch,joka saa kaikki pottuuntumaan… Mut parhaimmat on jääny! On osattu pyytää ja antaa anteeksi. Täytyy myöntää, että puhelin ei alvariinsa pirise, ja yksinäisyydenkokemuksesta kyl kärsii. Mut mä luin jostain nuorehkosta näyttelijästä, joka on jotenki ny tunnettu, ja hän kuvasi yksinäisyyttä minusta hyvin fiksusti. “Teatterin kautta hän on saanut vastaukseen kaipaukseensa.‘Taustalla on pohjaton yksinäisyyden tunne. Kokemus yksinäisyydestä keskellä elämää voi olla samaan aikaan lamauttava ja voimauttava. Tunnistan sen yhä työssäni ja arjessani, vaikkka verkostoni olisivat kuinka vahvoja.’ Teinivuosien mustavalkoinen kokemusmaailma nojasi hyväksymisiin ja hylkäämisiin. siitä mustavalkoisuudesta X opettelee nyt eroon”
Kyl niitä uusia ystäviä luulis tulevan. Jotenkinhan mä näihinkin olen tutustunut, keitä tunnen. Kun erääs hoidos multa kysyttiin, onko mulla lainkaan terveitä ystäviä, mä hiukan hermostuin. Ystävä on ystävä, emmä sitä halua kategorisoida “terveeksi” tai “sairaaksi”. Mäkin olen joskus ihan onnetonna miettimäs elämääni, mut juolahti mieleen, etttä jos vähemmän pohtisin sitä, saattaisin olla hieman onnellisempi ihminen…
Mun mielestä hyvällä ystävällä ja baarikaverilla on eroa, ei nyt mitenkään väheksymättä niitäkään ihmisiä, mut ei ne oo mua varten… hyviä ystäviä mul on ollu vähän mut sitäkin parempia ja on ymmärtäny nyt ku oon selittäny ja kertonu miks ei oo jaksanu tiettynä aikana pitää yhteyttä… mut joo, ihan asiaahan säkin tos kyl puhut.
^No kyl mäkin… Ystäviä ei ny aivan joka oksalla kasva… Toisaalta, baaris / yökerhos v o i tavata. Ihmisiä. Jonkun. En tiä pitäskö just tältä istumalta lähteä johonkin, antabus on otettu. Jos tekis semmosen henkisen rykäyksen ja kysyis lähtiskö joku kaveri tanssimaan vai jäiskö vain juhlistamaan sunnuntai-iltaa kotiin katsomalla 7-osaista juutalaisten kansanmurhasta kertovaa dokumenttisarjaa. Voi luoja. Mun tekis hirveästi mieli unohtaa murheeni tanssimalla… Mikä siinä nyt taas on niin vaikeaa siinä kotoa poistumisessa… 
Koti voi olla niin hyvä turvarengas ympärillä ettei aina uskalla ees ulko oveakatsoa. Mulle koti on niin hyvä paikka etten lähtis pois vaikka olisin paremmassa kunnossa, itse asiassa täällä on kaikki mitä tarviin ja kohta pitäisi tulla erikoisuus eli kaveri käymään, se tulee varmaan kun koira on aistinut sen etiäisen jo pari kertaa. Etsikää netistä sanalla etiäinen ja hämmästykää.
^Mää tiedän mikä on etiäinen 
Lapis ainaski näihin uskottiin /uskotaan. Ja jatuleitakin on kyllä ehdottomasti olemasssa. Ne ovat pahoja jättiläisiä. Mä olen noin kiljoona kertaa kuullut lapsena, kuinka piispa tuli 30- luvulla siunaamaan jonkin alueen karkoittaakseen jatulit poies. (Tai sitten, ehkä, rauhoittamaan ihmiset… 
)
Mutta tästä eristäytymisestä. Mulla tulee normaalimpi olo kuitenkin, kun poistun kotoani, koska ajatukseni ja tunteeni eivät piinaa samalla tavoin. Olen tullut paljon sisällä yksin ollessani hyvin itsekeskeiseksi (en käytä sanaa moraalisesti, pelkkä huomio) enkä tunne oloani kovin turvalliseksi yksin. Bentsot oikein käytettynä kyl jeesaa…Ja toiminta.
Joo, kyl joskus aikojen alussa mä tunsin kotini turvalliseksi. Mut “ehkäpä” on jokin sisäinen turvattomuus itsessä, mikä kotona yksin ollessa iskee - joskus. Mut sit ku toimii, tekee, se helpottaa ottaan sitä tilaa haltuun… 
Ja monet kivat jutut, luovat, helepottaa kyllä. Teen niitä vain itseäni varten, vaikka meinaan pistää kiusaksenne :mrgreen: joitain laulusuomennosharjoitelmia, ehkä. Mut tärkeintä mulle on nämät maalaamiset, tanssit, suomennokset. Ne tulee itsestä ja vahvistaa… Tai no viimeksimainitussa tietenkin on se runko, jonka laulu antaa… Ja idea.