Erehdyin antamaan pikkusormen.

Oli vuosi 2021 heinäkuu. Se heinäkuu oli yksi elämäni parhaista hetkistä. Sain nimittäin elämäni takaisin ja alkoholi sai jäädä. Oli vuosi 2022 elokuu. Kokeilin. En jäänyt koukkuun. Olin tilanteesta “tyytyväinen”. Silti mieli kysyi jatkuvasti samaa kysymystä. Miksi? Kerrat lisääntyi, kuin varkain. Elettiin marraskuuta 2022. Sain hallintani takaisin. Tällä kertaa muutamaksi kuukaudeksi. Jälleen ratkesin. Tällä kertaa viikon tissutteluputki. Sain jälleen hallintani takaisin. Olin onnellinen. Nykyhetki : 4 päivää alkoholin käyttöä takana. Kognitiivinen dissonanssi päällä. Halu juoda taitaa tänäänkin voittaa halun olla juomatta. 1 rankempi ilta ja 3 tissuttelu iltaa. Tässä sängyllä makoilen syke pilvissä ja mietin jälleen sitä vitun samaa saatanan kysymystä. Miksi? Miksi?? Miksi??? Enkö minä ikinä opi? Aina vaan uudestaan pala palalta rakennan itselleni sen saman vankilan mistä pois pääseminen on työn ja tuskan takana. Kaikki se onnellinen aika unohtuu sinä aikana, kun alkoholi saa vallan. Ei muista sitä ihanaa aikaa, kun herää aamulla täynnä energiaa.

Hei!

Tilanteesi muistuttaa omaani. Olemme ehkä kumpikin jääneet vähän niin kuin pyöröoveen arpomaan juovan ja päihteettömän elämäntavan välillä ja siinä toistamaan kysymystä miksi. Elämä ei etene, kun se ei oikein pääse alkamaankaan. Omaa tilannettani voisin kuvailla siten, että siinä missä olen onnistunutkin juomisen lopettamisessa en kuitenkaan ole saanut otetta jostain uudesta. Olen avannut kuvioni omaan ketjuuni Tilanne Naurismäellä.

Olen kuitenkin päässyt siinä mielessä aivan uuteen pisteeseen, että olen juomisen lisäksi lopun kyllästynyt myös tämän tietyn kuvioni loputtomaan toistamiseen. Olen oikeastaan kyllästynyt juomattomuuden jatkuvaan arpomiseen ihan kuin juomiseenkin. Kun kirjauduin Plinkkiin ja muistelin niitä lukemattomia päivien ja viikkojen laskemisia, mitä pariinkymmeneen vuoteen on mahtunut aika tavalla, en vain enää jaksanut keskittyä edes siihen. En uskalla väittää löytäneeni jotain uutta ja kaiken muuttavaa viisasten kiveä, mutta oman mahdottomuuteni koen silti oivaltaneeni. Ja se on se, että elämästäni jää liian paljon elämättä, jos yhä käytän niin paljon energiaa pelkän juomisen ja vuoroin juomattomuuden kanssa arpomiseen. Sekin, että keskityn vain siihen ei-juomiseen, on ollut aika kuluttavaa. Ikään kuin olisin hakenut niistäkin vaiheista vain jotain itseeni liittämän, välttämättömän kärsimysnäytelmän tai itseni rankaisemisen riittiä. Riitit riitti.

Ajattelen näin, että nyt kaikki tähän johtaneet vaiheetkin ovat olleet tärkeitä vapautumisen vaiheita. Juominen sitoo itseensä ja valtavasti energiaa, se kapeuttaa minäkäsitykseni, kokonaisen elämäntapani ja erityisesti se on sotkenut tunne-elämäni ja hermostoni. Juomattomuus ei sinällään ole antanut minulle vielä rentoutta, iloa tai hyvää sisältöä elämään. Ei elämän tarvitse olla pelkkää juomisesta selviytymistä, sen on annettava olla parempaa monella muullakin tavalla. Ja olen nyt ajatellut, että kun kerran haluan parempaa elämää, minun on keskityttävä ensisijaisesti sen rakentamiseen. Ei uusia kicksejä ja riippuvuuksia vanhan tilalle, vaan rauhaa ja tyyneyttä, levollisuutta, yhteyttä omiin tunteisiini ja itseeni.

Aloitin saman tien toimet. Itselleni keskeisiä ovat olleet nyt esim. psykologin tapaaminen ja hänen kanssaan sen selvittäminen, minkälaisesta terapeuttisesta työskentelystä voisin hyötyä. Se on todennäköisesti jokin lyhytterapia. Olen myös hyödyntänyt Mielenterveystalo.fi:n omahoito-ohjelmia, ensivaiheessa aggression hallintaan keskittyvää ohjelmaa siksi, että minun on ollut vaikeata tuntea ja ilmaista esim. suuttumustani, mikä taas on aiheuttanut inhottavia lukkoja lähimpiin ihmissuhteisiini. Koska stressini, kaikenlaiset jumini ja ahdistukseni ovat pitäneet yllä jatkuvaa jännittyneisyyttäni, levottomuuttani ja herkästi syttyvää ärtyneisyyttäni, olen ottanut TRE-harjoitteet päivittäiseen käyttöön. Muutaman päivän aikana tunsin saavani stressin puretuksi ja sen jälkeen jokin hermostossani alkoi sitten tasapainottua siten, etten ole jatkuvasti aivan ihmeellisten, katkeamattomien katastrofiajatusten vallassa. Loputonta pääni hälinää en ollut edes tiedostanut vuosiin ennen kuin ryhdyin tähän kaikkeen. Puheeni on muuttunut, en esim. kiroile enää juuri lainkaan, kun vielä 3-4 viikkoa sitten sadattelin aivan tavallisen puheenparteni osana kuin mikäkin teini. Kiihdyttävää liikuntaa olen välttänyt mutta aloittanut pienesti kevyen liikunnan ja ulkoilun. En ole kyennyt lukemaan moneen vuoteen, mutta keskittymiskykyni on alkanut palautua parissa viikossa ja nyt alkaa onnistua sekin. Musiikkia olen kuunnellut paljon, käynyt taidenäyttelyssä ja eilen hierojalla. Käyn siellä parin viikon kuluttua uudestaan, jotta saan rintakaareni lukittuneisuutta ja hermopinteitäni auki. Ahdistus ja kaikenlainen muu paska eivät ole vain mielessä, vaan tallentuneina kehooni.

Koska olen kyllästynyt myös paljoon puheeseen ja hetkessä sortuviin yrityksiini psyykata itseäni johonkin juomattomuudesta kärvistelemiseen, en pistä sen varaan paljoa mitään. Mutta sen minkä pistän, pistän Plinkkiin, koska tämä auttaa minua selkiyttämään oman riippuvuuteni ja tilanteeni kuvaa.

Mikään ei ole ollut minulle kovin selkeää vuosikausiin ja luulen siksi ymmärtäväni nyt paremmin, miksi olen rämähtänyt 2-3 vuoden juomattomista pätkistäkin uudelleen juomaan. Minulta on puuttunut uusi visio uudesta elämästä ja niinpä sen ainoaksi tavakseni on jäänyt vain ankea missio pysytellä erossa juomisesta, johon on kuitenkin ollut jokin inhimillinen syy taustalla. Nyt keskityn niihin syihin, niiden taustalla oleviin tarpeisiini ja niiden hoitamiseen. Olen päässyt hyvään alkuun enkä jaksa tällä haavaa piitata tuon taivaallista siitä, montako päivää ja tuntia olen nyt ollut juomatta. Minua kiinnostaa nyt se, että olen enemmän kuin elossa.

.