Heips vaan kaikille, minäkin uskaltauduin nyt viimein tänne avautumaan 
Näin sateisena päivänä ajattelin tänne raapustella tiivisteltynä oman tarinani, siksi koska elämääni ei kuulu yhtäkään ihmistä, joka olisi samassa tilanteessa ja vertaistuki olisi nyt enemmän kuin tarpeen 
Elin lapsuuteni isonveljeni ja vanhempiemme kanssa suht. normaalia perhe-elämää suht. rauhallisessa lähiössä, koirakin oli ja omakotitalo, joten kaikki päällisin puolin niin normaalia kuin olla ja voi.
Ala-aste sujui ihan jees, joskin olin todella ujo ja huonolla itsetunnolla varustettu ja olen sitä edelleen. Kasvaessani huomasin koko ajan huonojen ajatusten valtaavan mieltäni ja vaikuttavan siihen, että viha itseeni kohtaan kasvoi aivan sietämättömäksi.
Asioista ei oikein osannut puhua kenellekään.
Ekan kerran tais tulla jotain kiellettyä tehtyä ala-asteella kun keksittiin kaverin kanssa tupakan ihana maailma.
Ala-asteen lopussa heräsi kiinnostus alkoholiin ja sitähän sai joskus kotona maistella kun isä teki viiniä, joskus tais saada siiderin tai pari. Isä myös ajoittain hyppäs baareissa tai ryyppäs kotona ja äiti raittiina koitti sitä sitten jaksaa. Pari vuotta vanhempia kavereita tuli kuvioihin ja nehän tiesi hakijat aina viikonlopun juomille. Silloin “opin” , että juominen kuuluu joka viikonloppuun.
Muistan viäkin elävästi hetket kun jotain maisteltiin ulkona porukalla ja kaikki nyrpisteli pahaa makua ja kiros, ettei ikinä tosta tuu tykkään. Taisin ite olla porukan ainoo, jolla kolahti heti, että “elämäni rakkaus, olemme viimein tavanneet!”
Noh, sitten tuli yläaste ja sen läpi mentiin enemmän tai vähemmän alkomahoolin seurassa koko ajan. Tuli sillon pilveekin polteltua ekaa kertaa. Meni lujaa ja oli kivaa.
Yläaste rupes oleen lopuillaan ja kaikki mietti innokkaina tulevaisuuden opintoja ym.
Munkin piti. Sitten tuli eräs marraskuun päivä ja puhelin soi. Isä oli kuollu.
Sen jälkeinen aika on yhä vähän sumussa mulle, vaikka vuosia siitä jo 8. Mut joo, sillon tais hukkua se korkki pysyvästi. Koulut ei tällä tytöllä jatkunut, ja melkein jokainen ns. normaali kaveri kaikkos ja mä jäin kotiin kallistamaan puteleita ja annoin kaiken olla. Olin niin kauan niin vihainen maailmalle, että ei enää jaksanut välittää, kaikki oli ihan sama. Kuhan sai kännin joka päivä päälle niin pärjäsi. Näin jatkui melkein 3 vuotta siitä. Sitten hakeuduin nuorisoneuvolaan, sain terapiaa, mielialalääkkeet ja taisin siinä työharjottelunkin saada suoritetuksi ja kämpänkin hankittua…
Noh, hetken taas luisti ja olin mukamas raitistunut ja ehjä taas.
Erinäisten sattumusten kautta päädyin yhteen erään miehen kanssa, jonka kanssa sitten keksimme taas alkoholin ihanuuden ja otettiin kohtuudella ja pari vaan tai näin uskoteltiin ittellemme. Sitten sain tietää että olis keinoja kokeilla aineita… No, siitähän taas päihteiden paras kaveri innostui ja olishan se jännittävää. Muutaman kerran tuli sitten kokeiltua, milloin mitäkin nenän kautta menevää.
Erohan siinä vähän ajan päästä tuli muista syistä, mutta minähän löysin ne piirit ja jäin sit sille jännittävälle tielle.
Muutaman kerran taas lisää meni nenän kautta jos jonkinmoista, vannoin samalla, etten koskaan piikittäisi mitään…
Vähän ajan päästä oli sekin pakko kokeilla, koska muutkin…
Semmosta se oli vähän aikaa + ryyppäystä aamusta iltaan ja polttelua välillä.
Sieltä uusista kavereista löytyi sit mies, jonka kanssa oltiin aluks kaveria ja sitten lopulta muutettiin pois koko kaupungista. Tästä kaikesta aikaa nyt kaks vuotta. sen jälkeen en ole huumeisiin koskenut, mutta juominen jatkui. Viime kesänä jouduin kännäämisen takia onnettomuuteen, jossa meinasin kuolla ja sillon pamahti, että juominen loppuu, aattelin saaneeni uuden mahdollisuuden elämään. Mies ei ollut valmis jättämään pulloa mun vuoksi, joten erosimme sitten heinäkuussa mun tahdosta. Ja nyt taistellaan sit. On hyvii päiviä, mutta on myös helvetin vaikeita päiviä.
Toisaalta oon ihan ok sen kaa, että kokemuksia on tullu, oisin muuten erilainen. Saattais olla vähän liian ruusuinen kuva maailmasta.
Eniten ehkä kaduttaa, että kohtelin sellaisia ihmisiä pahasti, jotka olis saattanut oikeasti musta välittää. Olin niin varma, että kaikki kusettavat.
Ehkä joskus törmään kyseisiin ihmisiin ja vaikkei anteeksi saisikaan niin saisi edes tilaisuuden pyytää anteeksi ja näin asioita selvänä mietittyään selittää miksi sitä ja miksi tätä tein.
Joo… Tämäpä oli lyhennettynä mun stoori, oli pakko vaan jossakin purkaa mieltä.
Hyvää Pääsiäistä! 