Epävakaat työelämässä ja kulissielämä epävakaana

Moi,
haluisin kuulla onko täällä muita epävakaita jotka elää ulospäin ihan normaalielämää, on vaativa psyykkisesti kuormittava työ ja samal viel opinnot päällä, ja yksityiselämässä on tää epävakaa persoonallisuushäiriö kuitenkin tosi voimakkaana. Töissä olen kaikkien kaveri ja yritän miellyttää sekä asiakkaita että työkavereita, autan ja tuen aina kaikkia jne. Sit oonki työn ulkopuolella ihan poikki ja puran kaiken miesystävääni. Muut ihmiset säästyvät tältä. Kavereille olen myös kiltti, iloinen ja hauskaa seuraa parhaani mukaan kun vaan jaksan. Mut jotenkin miesystävään puran kaiken, olen joko passiivis-aggressiivinen tai suoraan aggressiivinen häntä kohtaan. Saan raivokohtauksia ja olen ajoittain itsetuhonen tai uhkailen itsetuhoisella käytöksellä. Halveksin itteeni ja käytöstäni ja mun on vaikea antaa anteeksi ittelleni näitä. Mut aina teen sen uudestaan. Oon niin ahdistunut ja hajalla, itken päivittäin enkä oikee tiedä edes miksi. Välillä olen niin ahdistunut että dissosioin. Yritän ahmimisella ja oksentamalla rauhottaa itteeni. Työnteko ja opinnot on tällä hetkellä mahottomia suorittaa ilman oksaminia. Olen välillä voinut paremmin. Kesällä erosin pitkästä suhteesta ja aloitin uuden suhteen lähes lennosta ja tässä uudessa tilanteessa ja suhteessa tää oireilu (jonka luulin olevan jo mennyttä elämää) on alkanut taas.

Eli haluisin saada vertaistukea muilta jotka sinnittelee työelämässä. Millä keinoin saatte itsenne rauhoittumaan ja jaksatte? Tai haluisin myös kuulla että onko joku parantunut tästä ja miten. Alan olee aika epätoivonen. Luulin että tää epävakaa paska oli jo takanapäin kun en oireillut vuosiin, mut nyt oon iha yhtä sekasin ku joskus 20 vuotiaana, sillä erotuksella et nyt mul on työ ja en ois halunu menettää kaikkee jota olen rakentanut kovalla työllä tämän epävakauden takia. Ja mul on lääkitys ja terapia kaks kertoo viikossa. Ei näytä tällä hetkellä auttavan kun oon niin tuuliajolla.

Parastahan epävakaalle ihmiselle on pyrkiä kohti vakaata elämää, niin hölmöltä kun kuulostaakin.
Itselle on ollut parasta oppia olemaan itsensä kanssa, ja hyväksyä kaikin puolin itsensä, ja tietää että pystyy kyllä kaikkiin asioihin mitä elämältä toivoo. Kyllä se helpottaa ajan kanssa.
Mä olen aina tehnyt kaiken vaikeimman kautta, laittanut itseni tilanteisiin jotka ei tee hyvää,ja oppinut niistä.
Jos olisin selvin päin voisin olla enemmän avuksi, mutta toivoa on paljon, vakautta päin, tutut rutiinit jne.

Toi on se mitä mä en oo vielä oppinut. Vedän itteltäni maton alta jatkuvasti. Nyt join itteni ihan tolkuttomaan tilaan perjantaina. Kammottava morkkis ja ahdistaa niin helvetisti. En sietänyt itseäni ja tunteitani vaan oli pakko turvautuu tainnutukseen. Nyt on kyl aika miettii et näinkö mä jatkan ja toistan samat virheet. Ei oo eka kerta ku noin käy. Voin toki tehdä sen uudestaan mut sit mun on turha oottaa mitään muutosta mihinkään jos koko aika teen samat virheet. Huokaus. Mistä löytyisi rohkeutta muutokseen?

Mieti vaikka elämää eteenpäin vaikka viisi vuotta, miltä sinusta tuntuisi jos olisit vielä samassa pisteessä?
Itse tein sen ja muutin elämääni aika radikaalisti.