Kun aikaa kuluu, niin ainoa varma asia on se että etäisyys vanhoihin asioihin kasvaa. Paljon unohtuu, onneksi, ja moni asia alkaa tuntumaan semmoiselta ettei se niin suuri ollutkaan. Pieniä sattumuksia pienessä elämässä. Tarinat silti jotenkin elävät, siellä muistoissa. Ansaitsevatko sitten tulla kerrotuiksi, mene ja tiedä. Ehkä jokaisessa tarinassa, jos sen oikein kuuntelee ja oikein tulkitsee, joku kaunis opetuskin mukana on. Tai sitten ei.
Joka tapauksessa, tarinoita me tarvitsemme. Vaikka vain muistaaksemme että olihan siellä jossain menneisyys. Nuoruus. Ajattelemattomuuskin, kenties. Eläminen ja elämöinti jota ei enää, ei suurin surminkaan, uudestaan eläisi. Mutta ei silti muistoista poiskaan antaisi. Joten ehkäpä sitten kuitenkin jotain on opittu?
Tässä nyt tänään meleenmuljahtanut tarina sieltä jostain. Kahvi jäähtyi kupissa kun tuo piti yhteen menoon hakata sanoiksi.
Tämä sattui niinä aikoina kun keskikalja oli vapautettu ja ajokortteja maalaiskylien nuorisolle alkoi ilmestymään muillekin kuin isojen talojen pojille -jostain ne köyhempienkin kakarat sen rahan repivät.
Niin oli saanut kaverini Esakin kortin, velkaa tehden vielä autonkin. Skandinavia-mallisen Mossen joka kulki kuin Siperian kinttupolkuja taivaltamaan tehdyn työkalun pitikin, joskus nykien ja yskien mutta sisukkaasti mutkasta toiseen. Maavaraa oli, sekin oli plussaa, eivät olleet suomenkaan sivutiet siihen aikaan ihan peräkamarin tupakkapöytiä pinnaltaan. Oli monttuja ja kankimiehen kiroamia, periksiannettuja ja siihen jätettyjä kivenmöllejä jotka vuosi vuodelta maan routiessa työnsivät nokkaansa yhä uljaammin kulkijan kiusaksi. Mutta menemisen vapaus oli! Kunhan bensaa riitti.
Bensaa taas riitti, kun kuljetti kavereita. Varsinkin lauantai-iltaisin löytyi aina mukaantunkevia parempiin farmarihousuihinsa pukeutuneita sällejä joilla lisäksi viikon tili poltti perstaskussa ja piti päästä niin viinanhakuun kuin lähimmän kaupungin katuja tutkimaan ja ravintolaankin yrittämään. Ja usein muuten vaan maata kiertämään.
Oli taas kerran mosse täyteen pakattu, oli tungosta ja tupakansavua kuin Tamperelaisessa kulttuurikuppilassa parhaimmillaan, kasseissa kilisi ja silmissä kiilsi nuoruuden into kahmia koko maailma “sylillisen kerrallaan”, kuten MauriAntero joskus sittemmin lauloi. Ja tankki pidettiin täynnä, kuski sai joka huoltoasemalla tahtonsa mukaan sämpylää tai munkkipossua, levyautomaatti ruokittiin kolikoilla antamaan tunnelmaa ja loput kolikot joutivat pajatsoon. Kansanterveydelle. Ja taas maantie kutsui. Mentiin ja oltiin meneviä miehiä.
Öljysoratie vilisti ristikudosrenkaiden alla, puhelintolpat parhaassa vauhdissa kuin risuaitaa sivuikkunasta katsottuna, erittäin hyviä vitsejä kerrottiin ja takalasilla pomppiva kasettisoitin veulasi paria mukaan sattunutta nauhaa edestakaisin -johan siinä opittiin sanat, hitaamallakin ymmärryksellä. Ja laulettiin myös. Kirjasta ja ulkoa, kuten koulussa ennen. Mitä nyt kukin osasi ja muisti. Ei ne kaikki virret niin isänmaallisia olleet, eivät oikeahenkisiäkään, kukaties, mutta äänen voimakkuus korvasi kaiken muun. Oli menoa ja meininkiä.
Yleensä kelpasi kuskin valitsema suunta. Ja samapa tuo, kunhan mentiin. Ja jossain poikettiin, jossain missä muuta nuorisoa oli liikkeellä. Vaan syntyihän ideoitakin. Pena sen keksi, kun oli muutenkin juteltu jos jonkinlaisista tekemisistä ja menneistä sattumuksista. Niistä joita nyt sitten voisi hiukan sensuroituina ja siistittyinä, intimiteettisuojaa noudattaen eli todellisuudessa ainoastaan hiukan alkuperäiseen vihjaten lähettää vaikka entisten nuorten sävellahjaan. Pena siis muisti edellissyksynä kylässä viikon ties millä kiertueellaan hilluneen viinaanmenevän iloluonteiseksi ja laajasti rakastavaksi todetun neiti-ihmisen asuvan ihan jossain niinkuin tuossa matkan varrella… kotipaikakseen kun oli ilmoittanut parin kunnanrajan ylityksen päässä olevan kirkonkylän. Eikös vaan meidän kuulukin mennä moikkaamaan, varmasti on tyttöselläkin usein meitä ikävä!
Matka oli mutkainen ja pitkä kuin saatolle Suhmuraan, mutta kun oli oikea asia ja vilpitön mieli niin mentiin. Ja saavuttiin kirkonkylään hyvissä ajoin ennen aamun sarastusta. Kylä nukkui. Huoltoasema oli enimmät lamppunsa sammuttanut jo ennen puoltayötä ja takkuisen oloinen kulmahampaitaan esittelevä vahtikoira kytketty irvistelemään kettinginpäähän, Navetat teljetty, katuvaloja ei pienemmile paikkakunnille vielä osattu kaivatakaan. Jos jonkun nyt yönselkään oli lähdettävä, niin omat oli lamput kulkuneuvossa oltava -tai litteäpatterinen taskulamppu nöyrästi kourassa.
Siihen hiljaisuuteen, aamuisen usvan nousuun ja syksyisen yön hämärään siis porukkamme rymisteli mossellaan. Tuli ja seisahtui. Oikeassa paikassa oltiin. Mutta missäs se ihminen? Ei ollut kukaan niin syvällisissä puheissa ollut että ihan tarkkaa osoiteta olisi puheeksi tullut. Nimi oli, mutta mikähän sekään oli… Mikähän lienee, kansan runollisuutta vai väriä puheisiin, mutta näissä porukoissa tahtoi itsekullekin vakiintua joku jollain tavalla ristimänimeä tarkemmin ihmisen olemusta kuvaava lempinimi joka sitten roikkui harteilla, halusi tai ei. Ja jostain, syntyhetkellä kai ihan ymmärrettävästä ja ilmeisestä syystä oli tämän porukan tuntemaksi tulleen neidon kutsumanimeksi vakiintunut kaunis ja sointuva, arkipäiväisyydessään jopa kaunis nimike. Talvitakiksi häntä kutsuttiin, ja talvitakkina hänet oli kuuleman mukaan tunnettu parissa edellisesäkin kyläkunnassa -liikkuvaa sorttiahan hän oli ja mainittu laajammallakin alueella.
Mutta missä siis asui Talvitakki? Miten sen nyt selvität? Kun näin pitkälle oli tultu, eikä tähän aikaan yöstä usia seikkailuja, kotimaanmatkoja, menopaikkoja, enää ollut keksiminen, oli siis tämä asia loppuun vietävä.
Ei sentään semmoinen olisi sopinut, että talo talolta kyselemään, mahtaisivatko nuo niin asioista perillä olla, tuollaisissa vauraan näköisissä maataloissa. Eivätköhän vaan keskity enemmän omiin sukuihinsa, vuodentuloon, kauran itäämiseen, perunan hinnannousuun ja tukiaisten hakemiseen, eivät ne ehdi elämään, semmoiset. Ei niihin kannata poiketa.
Mutta ihminen on viisas, ja hädän hetkellä oivaltavainen. Kukas seurakuntansa tuntiisi jos ei pappi. Kun kerran oli kirkko, niin piti olla myös pappi, ja pappihan laumansa tuntee, eikös vaan. Puhelinkioski tönötti kirkonmäellä, valaistuna ja valaisevana. Se oli nykyaikaa, se. Ja puhelinluettelo ketjulla kiinni seinähyllyssä, kyllä siitä seurakunnan paimenen osoite löytyi. Sinne siis, eihän kysyvä voi tieltä eksyä.
Pappila oli heti kirkon vieressä, mutta jostain syystä kuitenkin tuntui vähempiarvonen ja ehkä sittenkin lähempänä tätä syntiäkinhipovaa kansanosaa ajateltiin olevan kappalaisen, ehkäpä sittenki hänen puheilleen. Esa kyllä vielä hiukan epäröi, josko sittenkin lähdettäisiin kotiinpäin mutta äänestyksen tulos oli murskaava. Ei tästä nyt kesken lähdetä!
Kylän laidalta löytyi kappalaisen talo. Matalamallinen, rapattu, nurmikko ympärillä kuin biljardipöydän verkaa. Omenapuita, viinimarjapensaat, pihakeinu ja orapihlaja-aitaa. Varmasti tässä siis asuikin siivo ja lähimmäisiinsä rakastavasti suhtautuva sielunpaimen. Eikun vauhdilla pihaan.
Esa sanoi mieluummin istuvansa autossa, kyllä hän sitten ajo-ohjeet muilta saisi. Menkää nyt vaan Vielä nielaistiin kaljapullot tyhjiksi ja katsottiin että sistejä ollaan. Sepalukset kiinni ja tupakat sammutettu. Ja ovelle kolkuttamaan.
Kyllä se kesti, mutta valot alkoivat kuitenkin syttymään, liikettä näkyi. Ja aukesi ovi. Housut oli pappi jalkaansa vetänyt, mutta roikkuva laamapaita kertoi ettei tässä nyt ihan valmiina vierailuihin ole oltu.
Kysyvä ilme kappalaisen naamalla alkoi hiljalleen muuttumaan, kun asiaa esittävän viinaltahaisevan ja horjuvan joukon selitys eteni. Poskilihakset kiristyivät siihen malliin että kysyjätkin jo alkoivat epäilemään yhteistyöhalukkuutta täämän osoiteasian selvittelyssä.
Ja kun sitten pappi suunsa avasi, niin erehtymisen vaaraa ei ollut. Kiukkuinen se oli ja puhe vähemmän kristillistä. Poliisista puhui, ja rumasti nimitteli. Loppujen lopuksi taisi unohtaa virkansa velvoitteenkin kun kehotti enemmän karjuen kuin saarnaten koko revohkaa painumaan helvettiin!
No, mitäs. Siistiä ja rauhantahtoista porukkaahan tämä. Eihän nyt mokomasta asiasta riitelemään ruvettu. Pakkauduttiin autoon ja tultiin siihen tulokseen että ei tällä asialla oikeastaan niin väliä ollutkaan. Mennään pois. Ja taas vinkui kasettimankka takaikkunalla, pappia hetki muisteltiin mutta kohtakos siinä puheet taas kääntyivät maallisempiin ja maanläheisempiin asioihin. Olipa yksi syyskesän yönhämäryys taas aamuksi kääntymässä.