Moi. Mä oon 25 vuotias ja myönsin itselleni ensimmäistä kertaa oikeasti että mulla on huumeongelma. Päätin ensimmäistä kertaa et nyt mä lopetan. Oon löytäny mun elämään maailman ihanimman ihmisen jonka kanssa haluan perustaa oman perheen ja se ei onnistu jos jatkan tätä rataa. Hänkin siis käyttää mutta on paremmin hallinnassa. Emme ole vielä puhuneet kunnolla asiasta mutta mä oon päättänyt lopettaa. Ahdistaa ja pelottaa. Aijon ensin yrittää itse kumppanini avulla vaikka pelkään että se ei onnistu. Kannabiksen lopettaminen ei ole isoin haasteeni vaan amfetamiinin. En käytä päivittäin mutta viikoittain. Nyt mulla oli viikon putki ja tajusin että nyt tää sekoilu vittu loppuu. Mitä enemmän otan sitä enemmän sitä haluan. Tsempatkaa mua jotenkin, nyt vaan itkettää että miks oon päästäny itteni tähän. Miks oon ollut niin helvetin tyhmä.
Moi. Mulla sama meininki, mutta ongelmia pilven ja rauhottavien kanssa. Tilanteen myöntäminen on tuntunut pahimmalta ja vastuun ottaminen siitä, että on itse saanut itsensä tähän jamaan. Käyminen a-klinikalla ja na-tapaamisissa on auttanut. Aluksi tuntu että niistä tapaamisista tulee vaan pahempi olo, kun suuri osa on käyttänyt kovempia aineita, ja tää taas ajo oman käytön lisääntymiseen. Ihan vitun surkuhupaisaa. Kyllä hitti ja rauhottavat ja amfe on kanssa ihan yhtä pahoja ja saa oman ja läheisten elämät solmuun kaikilla mahollisilla tavoilla. Uskon että sä pystyt tähän ja toivon itselleni samaa. Koska oot myöntänyt ongelman, niin voit alkaa työstää juurisyitä ja muuta.
Mulla myös upee kumppani, jolla omaa päihdeongelmaa ja toivon että hän lopettaisi mun kanssa yhdessä kaiken käytön, koska jos toinen jatkaa käyttöä, on tää itselle myös haastavampaa. Eikä oman parantumisen pitäisi olla liikaa kiinni siinä kumppanissa (vaikka miten ihana olisikaan), vaan eniten siinä omassa halussa saada elämä selväksi.
Miten sinulla on mennyt?
Toki omaehtoinen lopettaminen on hyvä juttu. Mutta apuakin on saatavilla. Voisit olla yhteyssä asuinalueesi päihdepalveluihin. Olisiko se mahdollista?