Rekisteröidyn tänne tänä aamuna. Kynnys oli korkea. Piti vielä pohtia kahvikupin verran kirjoittaako vähentäjiin vai lopettajiin. Minä haluan lopettaa, mutta epäonnistumisen pelko kysyy taustalla “jos vain vähentäisit, kohtuullistaisit?”, aito tunne taustalla tietää, että se ei johda mihinkään. On vain lappu silmille. Lappu joka auttaa sallimaan juomisen. Rekisteröidyn, valitsin lopettajat, huolestuneena pälyilin kuinka vähän aktiviisuutta täällä on. Ehkä tämä ei ole se keino saada tukea, uskallus käskee yrittämään silti.
Olen nainen, keskituloinen, hyvässä työssä toimiva, ulkoiset puitteet on kohdallaan. Elän, näennäisesti ainakin, uskottavaa, vastuullista ja aikuista elämää. Lenkitän koiran, siivoan, pesen pyykkiä, hoidan työni. Arjessa toimin kuten odotuksiin saattaa sopia. Viikonloppuisin kannan kotiin viinitonkan tai kaksi tai pari pulloa tonkan tueksi. On rentoutumisen aika. Kaadan heti alkuun reilun lasin, joka menee muutamalla huikalla. Sohvan kulmassa siemalailen… ei korjaus, juon useamman ison viinilasillisen illan mittaan (kaikki tämän tietää, tonkasta ei näe kuinka pullo toisensa jälkeen tyhjenee) ja katselen kumppanin kanssa leffoja.
Olen jo kauan ihan loppuviikosta aloittanut hokemaan kumppanille kuinka en halua ohjelmoitua viikonloppua, haluan rentoutua kotona yöpaidassa. Tämän viikon maanantaina, kun aloin tiputtelemaan suomua ja itselle laadittuja valheita, tajusin valehdelleeni siinäkin. Kyllä minä halusin ohjelmaa, halusin juoda. Siinä oli viikonlopun ohjelmaa minulle. Kumppani käyttää myös epäsäännöllisen säännöllisesti reilusti olutta. Joskus toisinaan hän avaa ensimmäisen jo aamulla. Minun silmissäni siinsi lauantain aamu jolloin käteeni tuodaan lasillinen viiniä jo puolen päivän jälkeen, alkaisi tissuttelu.
Juominen on aiheuttanut hankausta parisuhteeseen, humalassa syntyy väärinymmärryksiä jotka johtaa kahnauksiin. Oletan että kyky tulkita sosiaalista vuorovaikutusta laahaa ja se johtaa näihin konflikteihin. Useimmiten minä pahoitan mieleni ja mökötän ja kumppania rasittaa vaikeaksi muuttunut nainen, nainen joka on kaikkea muuta kuin suhteen alussa. Siinä tilassa aivoni käyvät kierroksilla ja vakuuttelen itselleni reagoineeni oikein ja reagoivani samoin vielä selvinpäin. Aamulla hävettää. Läheisyys, jota alunperin yhteisellä juomisella haluan toistaa… (tähän väliin on kerrottava että suhteen alusta on muutamia lämpimiä muistoja lisääntyneestä läheisyydestä ja hellyydestä muutaman lasillisen jälkeen ja tämä lie se “lohikäärme” jota jahtaan kuumeisesti edelleen kasvaneella juomamäärällä)… karsiutuu ulkonäköni repsahtaessa humalatilan kasvun myötä, meikit suttaantuu, hiukset sotkeentuu ja hampaat muuttuvat vaihtavat väriään tummemmaksi jokaisen ahmitun punaviinilasillisen myötä. Alkaa olla ilmeistä että Purppurat Joker raidat suupielissä ja liilat hampaat, eivät houkuta läheisyyteen. Läheisyyden kadotessa tutkasta ahmin ruokaa, väistääkseni juomisen aikaansaaman huonon olon. Kun se taistelu osoittautuu hävityksi siirryn vichyyn ja illan viimeisenä otan särkylääkettä aamun lamauttavaa krapulaa väistääkseni.
Useimmiten särkylääke toimii. Aamulla ei ole juurikaan fyysistä krapulaa mutta moraalinen on. Häpeän käytöstäni, ulkonäköäni. Katson säälien nukkuvaa, vielä tämän kerran kaiken anteeksi antanutta miehen selkää. Katson koiraa jolle en humalassa ole jaksanut antaa huomiotani, joka nostaa päätänsä toiveikkaana, josko mamma jaksaisi nyt aamusta rapsuttaa ja lenkittää. Häpeän ja painan totuutta juomiseni ongelmallisuudesta nahkaani. Olo on kaikkea muuta kuin levännyt, päinvastoin rentoutumiskeinoni ovat jälleen kerran vain kasvattaneet stressiäni. Oura sormuksen raportti kertoo karuja kuluneesta yöstä. Sekä syke että ruumiinlämpö ovat olleet poikkeuksellisen korkeat. Uni levotonta ja katkonaista ja yö paljon alle keskiarvon. Olen syyllisyyden painama, pettynyt ja tiedän että joku meni pieleen. Nousen keittämään kahvia, pesemään viinilasia ja keräämään miehen tölkkejä pois näkyviltä. Siivoan kodin päihteettömän, toiminnallisen parin kodiksi. Keitän kahvit ja luen lehtiä. Toimitan riittejä ollakseni kunnon ihminen. Hoidan asioita ja pyyhin tietoisesti muistiani, kuin eilistä ei olisi ollut. Ja joka kerta, valitettavasti, toivun. Otan ensimmäisen viinilasin käteeni taas viimeistään viiden aikaan illalla ja juon siitä ihan yhtä ahnaasti kuin eilenkin.
Tämä toistuu joka viikonloppu. Joskus otan myös muutaman lasillisen sunnuntaina. Yhdessä vaiheessa saatoin juoda myös kunnon humalan viikolla töiden jälkeen. Mitä enemmän stressiä sitä enemmän join. Tätä on jatkunut vuosia. Kaiken aikaa alla on takonut esiin pyrkivä syyllisyys ja se aito selkäranka joka itsessä huutaa että tämä ei ole oikein. Tätä minä en halua. Välillä syyllisyys ja häpeä on suurempaa. Kun puolituttu lopetti juomisen ja julisti sitä sosiaalisessa mediassa, koin pakotettua tarvetta kommentoida terävästi kohtuullisen juomisen puolesta. Selittelin laveasti hienojen viinien ominaisuuksia ja yhteensopivuuksia ruokien kanssa. Jälkimmäinen on sikäli totta että olen elänyt myös vaiheen jossa olen kuumeisesti sovittanut viinejä ammattilaisten tuella kotikokkausten kylkeen ja toki luonut lyömättömän suloisia yhdistelmiä. Siinä valossa on hieman harmi että minulla ei ole kykyä tästä nauttia. Lopulta poisti tämän tuttavan someseurannastani. En kestänyt raittiuttaan koska se houkutteli häpeäni esiin. Epämiellyttävä peili.
Jossain, häpeän ja himon välimaastossa on noussut nyt todellinen tahto esiin, tai ehkä koen että polku on vaan käyty loppuun. Kroppa ei kestä, eikä kyllä parisuhdekaan, jos jatkan. Hinta on liian kova. Ensimmäistä kertaa tunne aitoa, pakottavaa ja kipeää tarvetta päästä irti. Olen työstänyt asiaa nyt neljättä päivää. Tiedän, lapsellisen vähän, mutta naurakaa tälle yhtä vähän kuin ensiaskeleitaan ottavalle lapselle. Sikäli mikäli kukaan tätä lukee.
Olen lukenut netistä raitistuneiden tarinoita, kuunnellut podcasteja, tunnistanut tuttua kaavaa. Aloitin kuuntelemaan kirjaa Alcohol experiment jossa työstetään eri tehtävien avulla 30 päivän raittiutta, tavoitteena kai pidempää. Tein ensimmäisen päivän tehtävälistan. Rehellisen kuvauksen mitä juomisella tavoittelen, mitä se minulle tarkoittaa sekä sitten missä elämänalueilla ja asioissa sen ongelmallisuus näyttää. Yllättäen listat olivat ristiidassa ja jälkimmäinen oli ensimmäistä pidempi. Yllätyin kun näin ensimmäistä kertaa paperilla että juomalla menetän juuri sen mitä sillä tavoittelen. Sulattelua riittää.
Olen matkan alussa, tai siltä se tuntuu. Ymmärrän ensimmäistä kertaa nyt miksi tästä pitäisi saada puhua. Osa minusta miettii AA:ta. Osa pelkää, ei uskalla luottaa anonyymiuteen pienellä paikkakunnalla. Osin tökkii se miten raakaa tekstiä moni hoitoa tarjoava taho tilittää. Minä pelkään että minun suuhunu työnnetään sanoja, pelkään että minua pakotetaan johonkin yleiseen muottiin. Olen kuunnellut kirjoja joiden mukaan tässä vaiheessa ei voi raitistua. Että pohjakosketus ei ole vielä tullut. Se on masentavaa. Mietin onko tosiaan niin. Haluan aidosti tukea tähän. Tiedän että yksin en selviä. En silti halua evankelistaa korvaani huutamaan mustempaa kuvaa tämän hetkisestä tilastani ja sen ennusteista. En halua että joku muu määrittää kokemukseni juomisestani. Pelkään että asiantuntijuuteni ja oma itsetutkiskeluni viedään. Raittiit alkoholisitit vaikuttavat lukemieni esimerkkien perusteella kovilta ja julmilta. Minusta tuntuu että he olettavat että kaikki alkoholistit valehtelevat ja sitä kiivaammin he syytävät sanoja suuhun. Pelkään että minulle syötetään tarinaa teoista joita en ole tehnyt, asioista joita en koe. Pelkään että menetän oikeuden katsoa rehellisesti omaa kokemustani, pelkään että en saa sitä tukea jota tarvitsen ymmärtääkseni itse omia toimintatapoja.
Tätä kaikkea enemmän pelkään juuri nyt vain huomista. Huomenna on perjantai, enkä minä haluaisi juoda.
