Enkö saa olla onnellinen?!

Kotikanava
1

Olen eronnut alkoholistimiehestäni puoli vuotta sitten. Olen käsitellyt asiaa kovasti, ja ymmärtänyt suhteemme mahdottomuuden ja ajautumiseni suhteeseen… Nyt olen löytänyt mahtavan miehen. Kuin vahingosssa, salama kirkkaalta taivaalta. Juuri kuin sain ajatukseni kasaan -vaan ei haittaa: Hän on aivan ihana, ottaa minut huomioon, ei kuitenkaan painosta mihinkään jne. Siis täydellinen! Ja tunnen häntä kohtaan todella vahvasti vetoa.

Kuitenkin epävarmuus kumpuaa: en anna itselleni lupaa olla onnellinen… Hän kohtelee minua kuin kuningatarta. En ole tottunut minkäänlaisiin lahjoihin, edes sydämestä tulleita kehuja ja kunnioitusta en ole edellisessä suhteessa saanut. Ja nyt kaikki tuntuu todella oudolta. Ole vapaasti puhunut tilanteestani, ja mies ymmärtää menneisyyteni ja epävarmuuden ym.

Täytyykö minun varata aika psykologille? En vain anna itselleni lupaa nauttia elämästä, kun niin kauan nielin huonoa kohtelua ym… Ahdistaa, kun pohjimmiltani tiedän ansaitsevani juuri tämän ihanan miehen elämääni! En kaipaa enää kaljareissujen pelkäämistä, unohdettuja äitienpäiviä, tunteiden vähättelyä ym. Mutta mikä on kun en “kelpuuta” kunnon elämää, onnea ja rakkautta!!? Missä vika?

2

Tämä onkin aika yleinen kysmys ja mietin sitä nyt vain ja ainoastaan omalta kannaltani joten ethän Vieras pahastu:
hmm… olen vähän miettinyt, mistä näitä niin täydellisiä miehiä tulee ja miksi aina vasta toisella kierroksella. Onko niin, että rima on siinä vaiheessa jo niin alhaalla? Ja miksi alkoi sitten olla sen ensimmäisen kanssa, jos se ei ollut upea mies siis alussakaan.
Mun kokemukseni mukaan upeat miehet muuttuvat niiksi tavallisiksi miehiksi, joista ei ole niin väliä ovatko kotona vai jossain muualla.
Mulla oli tän alkkiseksän jälkeen “tukihenkilönä” aivan ihana kaveri, sain lahjoja ja auttoi mua kaikessa, kuivasi kyyneleet ja peitteli sänkyynsä…Mutta mä en tykännyt hänestä, siinä ei ollut sitä arvaamattomuutta mihin olin tottunut ja mistä olin alkanut pitämään!!!
Nyt kun aikaa on kulunut siitä tottumuksestani eli kaikesta jännittämisestä niin nyt voisin jo suhtautua toisin mahdollisuuteen saada “kunnollinen” kaveri - en ole varma.
Olen myös ollut suhteessa, joka ei erityisemmin sytyttänyt alussa mutta oli oikein hyvä ja sopiva… ja jos nyt saisin valita, ottaisin mieluummin tilanteen missä syttyy ja kipinöi - edes alussa.

3

Hei vieras,
Meillä alkoholistien läheisillä on monesti juuri kuvaamiasi ominaisuuksia. Emme ole oppineet antamaan arvoa itsellemme. Onneksi on Al-Anon, jossa voimme jakaa pahaa oloamme ja jossa saamme kannustusta uudenlaiseen elämänasenteeseen. Al-Anon-ohjelma keskittyy paljolti juuri väärien asenteittemme tunnistamiseen sekä hyvien puoliemme näkemiseen
Al-Anonin kotisivujen kautta voi tilata kirjan “Avain itsetuntemukseen”. Järjestämme myös tapaamisia, joissa yhdessä mietimme vastauksia kirjan esittämiin kysymyksiin. Myös ryhmissä paneudumme näihin asioihin.

4

nopsasti vei sanat suustani. Juuri tuosta on varmaan sinun kohdallasi kyse. Minulla on samoja ongelmia. Olen juuri eronnut vasta ja tuntuu jännän huikealta antaa itselleen arvoa.

5

Ihanaa kuulla, että minä en ole ainoa, jolla on ongelmia suhtautua “normaaliin” parisuhteeseen juoppiksen kohelluksen jälkeen. Sain uudelta mieheltä kalliin lahjan ja jostain käsittämättömästä syystä aloin meuhkata hänelle, “miksi tuhlasit näin paljon rahaa tälläiseen” jne. Mies totesi mulle “mikä sua vaivaa, etkö voisi olla onnellinen, odotat vaan että sua kohdellaan huonosti”. Tuo pysäytti, minulla on vielä paljon opittavaa itsestäni.

6

Hei Vieras ja Jenni! Samoja ongelmia on täälläkin. Toisenlaiseen suhteeseenkin pitää opetella oikein urakalla :laughing: Minunkin uusi mies on ihmetellyt, että nythän voisin vain olla onnellinen ja on jopa epäillyt, että onko minusta vielä parisuhteeseen. On siinä toisella ihmettelemistä. Olin jonkun aikaa ihan itsekseni tai opettelin olemaan ja nyt tunnen, että ei se vanha suhde ja sen ongelmat poistu käyttäytymistavoista, kun vain uutta opettelemalla. Mukava, kun tulit palstalle. minusta tuntuu ainakin hyvälle kuulla myös muiden tunnelmia ja kokemuksia toipumisessa. Välillä kun tulee sellainen olo, että ei tiedä, miten pn normaalia kokea ja käyttäytyä :blush: Mielenkiinnosta kysyn, että miten pitkään olette seurustelleet tämän uuden miehen kanssa?

7

Siellä ne pohjois-korealaiset nyt sitten itkevät…onko siinäkin jotain samaa kuin mun itkemisessä?
Olen kyllä ollut ihan kunnossa tänään. Mulla on välillä paha mieli, kun olen niin paljon ruotinut eksää ja tavallaan hänen selkänsä takana.
Mutta näistä ei kyllä häntä tunnista ehkä edes hän itse kun hän ei kuitenkaan ajatellut asioista niinkuin minä ajattelin. Eli tämä on vain ja ainoastaan minun todellisuuttani.
Mutta kuten Renja sanoit, meneehän siinä sekaisin, kun toinen muuttuu niin paljon. Saa sellaisia irvistyskohtauksia ja sanoo, ettei yhtään tykkää… sitten kun yrittää herätellä, että hei se olen minä niin tajuaa että siinä ei oikeastaan ole enää se ihminen, joka tykkäsi ja teki kaikkensa että voitiin mahdollisimman paljon olla yhdessä.
Sitä mä olen itkenyt.
En niinkään sitä, että muita ihmisiä on tullut väliin ja että hän on muualla vaan sitä, että hän kuoli minulta jo siinä vaiheessa kun olimme yhdessä. Itkin jossain vaiheessa kauheasti, joka ilta tarrauduin häneen ja itkin. Hän tietysti ärtyneenä kysyi, mitä vollotan. Ja joskus sanoinkin sen: itken sitä, kun sinä olet kuollut. Kyllä hän ymmärsi mitä tarkoitan. Tarina hänen kertomanaan olisi ihan toisenlainen, mikä johti mihin. Lopputulos oli kuitenkin sama: että me kuolimme siinä, hän jo silloin ja minä sitten kun hän oli lähtenyt.
Mutta mutta… ihanaa tämä jouluvalmistelujen aika! Minua myös jo jänskättää tuleva vuosi - millainen tarina siitä tulee.

8

^kirjoitin tarkoituksella tähän ketjuun, tarkoitus myös itse olla onnellinen jossain vaiheessa :slight_smile:

9

Renja, ei me tuon uuden miehen kanssa virallisesti seurustella. Ollaan tunnnettu kolmisen vuotta ja molemmilla aika monimutkainen historia takana, mutta molempien eksät on olleet molempien kavereita ja menneisyys on tuttua, sillä tavalla tämä on helpompaa harjoitella “normaalia” elämää. Nyt edessä eka yhteinen joulu ja mun esittely “anoppilassa”, kai tää tästä…

10

Ja se siitä uudesta ihmissuhteesta sitten… Onneksi homma selvisi nyt eikä myöhemmin kun olisin syvemmällä siinä… ystäviä ollaan edelleen mutta ei ikinä saman katon alla.

Tuosta katastrofista huolimatta sain hyvän joulun, olin viettämässä sitä juoppiksen vanhempien luona, kuten aina ja juoppiksen kanssa puhuttiin paljon. Sen lisäksi näin joulun aikana monta muutakin rakasta ystävää ja tajusin, kuinka onnekas olen, että he ovat mun ystäviä. Auttavat ja tukevat niin että tästä jatketaan taas nokka pystyssä eteenpäin!

11

^Jenni_, mitä tapahtui? o_O

12

Oli hienot suunnitelmat siitä, miten mennään tuon uuden miehen kanssa käymään hautausmaalla viemässä kynttilät, sen porukoilla syömässä yms. touhuja… mutta mies sitten päätti olla mieluummin tuhannen sekaisin. Ja osaa olla silloin todella pelottava. Onneksi sitä sekoilua ei tarvinnut katsoa kun 10 sekuntia, kävin pihassa kääntymässä ja kurvasin takaisin omien ystävieni luo. Seuraavana päivänä miehen morkkis oli valtava kun yli vuoteen moisia katastrofeja ei ole tapahtunut, mutta tultiin yhdesssä siihen tulokseen, ettei voida asua saman katon alla jos minä pelkään, ihan sama pelkäänkö sitten turhaan tai en, mutta sellaisen tunteen kanssa ei voi elää.

Toi pilvilinna romahti, on kyllä totta, mitä kaverit sanoivat jo aiemmin, että olin ehkä kehittänyt tota juttua liian pitkälle omina haavekuvina, mitkä ei koskaan olleet totta. Nyt parisuhdekuvioissa palattiin taas nollatilanteeseen, missä olin joskus vuosi sitten. Nyt täytyy olla onnellinen kuitenkin niistä kaikista ystävistä, mitä on, ja ystävät pysyvät aina vaikka välillä riideltäisiinkin tms.

Mites Verity sinä ja uusi miehesi?

13

^ Tämän ketjun otsikko ja aloittajan tilanne sopii minuunkin. Ongelmia olla onnellinen on edelleen, mutta relaan koko ajan enemmän. Alkoholiin liittyviä minkäänlaisia kahnauksia ei ole ollut yli kahteen viikkoon, ja se kahden viikon takainenkin oli periaateriita. Mun traumani hyökyvät pintaan. Kun nykyiseni käyttäytyy eksän tavalla, eli esimerkiksi vain sanoo haluavansa olutta tai punaviiniä, mä reagoin siihen kuin se olisi menossa juomaan itsensä tärviölle ja jättämässä mut kuin nallin kalliolle. Niinhän eksä olisi tehnyt. Saatan hermostua tosi kovasti, vaikka kyse on oikeasti vain oluesta tai parista tai lasillisesta punaviiniä - asioita, joista itsekin nautin.

Yritän pikkuhiljaa opettaa itselleni, että se ei ole samanlainen ja nuo asiat ei sen sanomina tarkoita mitään kammottavaa. Se on siis nuorehko mies, joka saattaa viihtyä pikkutunneillekin kavereiden kanssa, mutta niiltäkin reissuilta se on tullut täysin asiallisessa kunnossa kotiin - eikä niitä edes täällä minun luona ole montaa iltaa ollut, pari. Plus että itsekin riekuin yömyöhään pari viikkoa sitten, kyllä minäkin kunnon bileistä tykkään :slight_smile: Luulen myös, että kun se puhuu “huolella juomisesta”, se ei määrinä tarkoita ollenkaan samaa kuin eksän kohdalla. Itse riita siis koski sitä, saako viinasta yleensä puhua positiivisesti, minulla kun nousee ne karvat pystyyn. Ihme kyllä, vaikka hän vaati aika vihaisestikin ehdotonta sananvapautta, ei sen jälkeen ole viinanmehustelupuheita kuulunut :wink:

Me ollaan tää joulun aika tehty ihania jouluasioita yhdessä, kun hänet luokseni sain, hänhän on toisella paikkakunnalla viikot. On käveleskelty paljon, nautittu juhlailtoina alkoholijuomiakin, mutta ihmeiden ihme: juominen ei ole vaikuttanut meidän elämään mitenkään. En meinaa uskoa sitä, nyt kun sen kirjoitan, mutta kyllä se niin on. Juomisen tai juomatta jättämisen ei tarvitse hallita koko elämää o_O (samaan aikaan kun kirjoitan, kauhistun, että elämä onkin voinut noin vääristyä tuon asian ympärille… voi missä olen ollut :cry: )

Kehoni ylläpitää pientä erästä lievää stressisairautta (en nyt määrittele tarkemmin, mutta eniveis) koko ajan, mikä kyllä kielii siitä, ettei tämä helppoa ole. Luottaminen. On vittumaista jännittää koko ajan, mutta toisaalta miellyttävää huomata, ettei mitään katastrofeja tulekaan. Pikkuhiljaa.

Asiat, jotka tässä ihmisessä saavat minut mietteliääksi, ne pienet “viat” ovat jotain ihan muuta, kuin alkoholiin liittyviä. Tupakoitsija hänkin kyllä on, riippuvainen sillä tavalla, mutta koitan elää sen kanssa. En tykkää itse tupakasta yhtään, vaikka polttelinkin monta vuotta. Vähän on ylipainoa, mikä mua huolestuttaa, ruokailutottumukset eivät ole parhaat mahdolliset. Liikuttavaa, miten holhoava sitä kuitenkin yrittää olla… vanha kontrollifriikki nostaa päätään. Yritän ajatella, että hänen kehonsa on kuitenkin hänen, suhteet näihinkin asioihin voivat muuttua vuosien kuluttua, ja pikkujuttujahan ne savukkeet ja pieni pehmeä kumpu vatsassa ovat :slight_smile:

Itse olen tällä hetkellä työttömänä ja yritän saada kohdilleen muita elämän peruspilareita. Suhde on kiva lisämauste. Tunnesetti meillä tuntuu menevän niin, että nuori mieheni on minuun himpun enemmän lääpällään, mutta enpähän tule sitten niin helposti riippuvaiseksi. Ja toisaalta välillä minä olen vaan ihan hulluna myös, hämmästyn itsekin. Ihana ihminen. Mutta tietenkin myös - ihminen. :slight_smile: