En uskalla ryhmään

Olen ihan loppu ja ahdistunut, koska tarvitsen tukea aa-ryhmästä, mutta en pysty menemään paikalle, enkä ole nettiryhmiinkään pystynyt menemään. Olen ollut 10vkoa ilman alkoholia, joista 8vkoa antabuksella. Nyt oli stressaavat viikot ja tämä syksyn pimeys ajaa mut hulluuden partaalle ja mieli tekisi kokoajan vaan juoda taju kankaalle. Itken ahdistuksesta kun tiedän että tarvin apua, mutta en pysty toimimaan toisin. Nyt alkaa menemään yöunetkin ja olen joutunut ottamaan taas unilääkkeet käyttöön. Tuntuu toivottomalta ja raskaalta. Yksinäiseltä polulta. Tekisi mieli luovuttaa, mutta järki vielä käskee yrittämään.

Tuntemusten purkaminen ryhmässä auttoi minua aikanaan selviytymään päivästä toiseen. Samoin näiden plinkin tarinoiden lukeminen. Harmi, että täällä on hiljaista. Kirjoittele rohkeasti omaa tarinaasi tänne. Ehkä se polku sinne ryhmään jossain välissä helpottuu. Tai sitten koeta keksiä jotain muuta.

voin vain todeta, että missään minua ei ole otettu niin lämmöllä vastaan kuin ryhmässä. Ilmaista terapiaa ja siitä oli suuri apu. Rohkeutta.

Vertaistukitoimintaa on tutkittu ja se toimii parhaiten livenä. Siinä asiasta jotain tietävät kokoontuvat.

Ja kun tilanne on huono, ei silleen ole mitään hävittävää mennä palsuun pulisemaan.

Ja voi olla vain kuuntelijana.

Tiedätkö, et ole ainoa joka pelkäsi mennä ryhmään. Aivan tajuton pelkääminen oli minullakin, huhuh kun muistelenkin nousee kyyneleet silmiin miten hiuskarvan varassa roikuin, elämän ja kuoleman rajalla. Jostain, en tiedä mistä, sain tunteen että jos en nyt mene niin en koskaan mene. Se oli kuin raja, jossa valitsin ryhmän. Olen siitä ikikiitollinen. Minua pelotti hirveästi että alan juomaan ja jotain kauheaa tapahtuu jos en mene ryhmään. Pelko minut sinne ajoi. Onneksi. Joskus pelko on suurin pelastaja. Ei ole turhaan sanottu että pelko on joskus suojana ihmiselle, joskus se taas on vahingoksi. Siis pelkäsin kuolemaa niin paljon että pelko mennä ryhmään oli pienempi.
Ei ollut helppoa olla ryhmässä, mutten uskaltanut poiskaan jäädä, taas oli se pelko estämässä minua tekemästä kohtalokasta päätöstä olla menemättä ryhmään. Pelkäsin retkahtamista niin paljon että menin ryhmään tuntu miltä tuntu.

Kiitos vastauksista. Tiedän, että vastaanotto on varmasti lämmin, olen 2v sitten 2x käynyt tukihenkilön kanssa. Mutta kolmannella kerralla kun piti mennä yksin, käännyin parkkipaikalta ja ajoin suoraan baariin. Sieltä humalassa autolla kotiin ja perhe ihmetteli, että mitä helvettiä. Sen jälkeen hetken nettiryhmissä, mutta sitten alkoholi vei. Tänään yritin mennä nettiryhmään, mutta en osannut käyttää, joten se siitä. Pyydän mieheltäni opetusta tämän tekniikan kanssa. Olen eristäytynyt vuosia kotiin ja liikkuminen ilman alkoholia tuntuu helvetin vaikealta. Sosiaalisten tilanteiden pelko ja paniikkihäiriö syövät mua sisältä. Aloitin pari kk sitten sosiaalisen kuntoutuksen, joka kokoontui kerran viikossa. Täristen ja peloissani menin pari ekaa kertaa, ja sitten helpotti. Näin varmasti kävisi aa:ssakin. Harmi vaan että tämä kuntoutus jouduttiin lopettamaan vetäjän vaihdettua työpaikkaa. Nyt ei ole mitään. Seinät, minä ja mun pää. Ei todellakaan hyvä yhdistelmä. Ajattelin aloitella taas antabuksen uudestaan. En pärjää vielä ilman, koska entiset käytösmallit nostavat niin rajusti päätään.