En tiedä kuulunko tänne..

Vilpola
1

Hei!

Katsoin tänään Kasipallo- elokuvan ja se nosti taas tunteet pintaan. Tänne kirjoittamista kai rohkaisi myös yöllä näkemäni painajainen, jossa tätiäni ja mummiani pahoinpideltiin. Vaikka näistä ajoista on aikaa niin ne kyllä palaa mieleen, jos niistä tarpeeksi aidosti muistuttaa. Lapsena tullut nähtyä asioita, joita lapsen ei tarvitse nähdä. Esimerkiksi lusikka ja tajunsa menettänyt läheinen vessassa yliannostuksen vuoksi.

Olin hyvin nuori, kun isäni alkoi käyttämään huumeita ehkä 9-10 vuotias? Lapsena sitä ei aina heti nää tai ymmärrä, mutta jossain vaiheessa alkaa näkemään asiat totuuden valossa. En ole varma, mitä isäni aikoinaan käytti, mutta jotain pillereitä oli ainakin purkeittain mummin luona. Vanhempani siis erosivat ollessani nuori ja äitini tajuttua, ettei voi elää narkomaanin kanssa, koska hänellä on 2 lasta. Mutta menimme aina mummille, kun menimme isän luo, koska isällä ei tietenkään ollut omaa kämppää. Paitsi vähän aikaan narkkariveljensä kanssa… muistan vaan hämärästi patjoja jne.

Huumeidenkäyttöön ei kuitenkaan liittynyt väkivaltaa ja kaikkea en edes muista tai osaa yhdistää. Muistan sieltä täältä asioita, jotka varmasti eivät kuulu normaalielämään. Isäni veli käytti myös huumeita, mutta kuoli minun ollessa 10-vuotias. Isä tosiaan oli aina ystäviensä kanssa ja jos tuli “kotiinsa” niin meni suoraan nukkumaan sohvalle tms. Hän on myös edelleen, päästyään jo huumeista, patologinen valehtelija.

Suvussani on ollut kolmaskin huumeriippuvainen, mutta hänkin on päässyt yli. Hoiti meitä lapsena, tai no minä hoidin sisarustani ja serkkuani, kun hän oli ns. “viihteellä”. Äh, tämä kirjoittaminen on todella vaikeaa, miksi hävettää edelleen?

Olen kyllä lukiossa jo osannut avautua näistä asioista, mutta kaipa olisi vielä paljon käsiteltävää. Lukioon asti häpesin ja mumisin jotain, miksi en pidä isään yhteyttä tai muuta vastaavaa. Isän etäisyys on jättänyt minuun mielettömän rakkauden- ja läheisyydenkaipuun sekä tarpeen tulla hyväksytyksi. Miellyttää kaikkia ja olla aina iloinen. Äidilläni oli myös tarpeeksi hommaa kahden lapsen elättämisessä yksin niin huomiota kai sitä olisi enemmän tarvinnut. Jonkun, joka huolehtii minusta, minä usein huolehdin pikkusiskostani.

En tiedä onko kenelläkään vastaavia kokemuksia, mutta tässä ainakin tällainen vähän erilainen tarina. En oikein tiedä, mihin kuulun.

2

Hei merit

Tervetuloa tänne Vilpolaan. Hienoa että uskaltauduit kirjoittamaan. Sinulla on paljon surullisia asioita lapsuuden ajoilta, jotka nyt aikuistuessasi nousevat pintaan. Et varmasti ole ainoa jolla on näitä
kokemuksia.
Haastankin nyt teidät muut, jotka olette kokeneet samanlaista, antamaan vertaistukea meritille.
Kertokaa mistä olette saaneet apua ja miten koitte tulleenne hyväksytyksi.
Merit, jos asut pääkaupunkiseudulla, tai jos välimatka ei haittaaa, sinulla on mahdollisuus käydä juttelemassa Irti-Huumeista ry:n Läheis-ja Perhetyökeskuksessa. Se on ns. matalan kynnyksen maksuton paikka.
Yhteystiedot löytyvät täältä: irtihuumeista.fi/laheis-_ja_perhetyon_keskus.

Terv. Ohjaaja Kerttu

3

Kiitos vastauksestasi!

Luulenpa, että aion uskaltaa, kun ei sitä lapsena osannut hakeutua mihinkään.

4

Kiitoksia tosiaan Kerttu kannustuksesta. Kävin ryhmätapaamisessa, vaikka ihmisillä oli tuore haava läheisen päihteiden käytöstä niin oli hyvä käydä keskustelemassa. Osaa nähdä asiat eri tavalla ja samaistua, kun on jo nähnyt, miten huumeista voi päästä eroon tai pahimmassa tapauksessa niihin kuolee. Itkuhan siellä pääsi.

5

Hei!
Aivan mahtavaa, että löysin vihdoin kohtalotoverin täältä internetin ihmeellisestä maailmasta. Mulla on aika samanlaisia kokemuksia omasta lapsuudesta. Elikkäs vanhempani olivat heroinisteja koko lapsuuteni ajan pitkälle teini-ikään asti. Äitini kasvatti minut, sillä vanhempani erosivat mun ollessa 2-vuotias, silloin kun isäni joutui ensimmäisen kerran vankilaan. Myöhemmin äitini teki toisen lapsen toisen miehen kanssa ja elimme yhdessä jonkin aikaan isona perheenä. Kuitenkin huumekuviot ja muut ongelmat tulivat siskoni isän ja äitini välille ja he erosivat. Molemmat, minä ja siskoni, asuttiin äidin luona. Tuli mieleen ko. tekstistä se kun sanoit, että et muista kun asioita sieltä täältä, aivan kuin jotain olisi tiedostamattaan jäänyt sumun peittoon. Mulla on sama ongelma, sillä joskus tuntuu siltä, että ei muista kun asioita sieltä ja täältä ja ei oo sellasta kokonaiskäsitystä monista lapsuuden asioista.

Myöskin mieleen nousi, kun sanoit “…on jättänyt minuun mielettömän rakkauden- ja läheisyydenkaipuun sekä tarpeen tulla hyväksytyksi”, että jaan aivan samat kokemukset tämän asian suhteen. On jotenkin hirveä hyväksytyksi tulemisen kaipuu, joka johtaa siihen, että hakee juomiota väärällä tavalla. On myöskin ristiriitasta, ainakin mulle, että on hirveä läheisyyden- ja rakkaudenkaipuu, kun samaan aikaan päästää ihmisiä aika harvoin lähelleen- jos koskaan. Mä en hirveästi luota ihmisiin niin paljon, että päästän niitä lähelle. Musta tuntuu, että se kumpuaa siitä epävarmuudesta mitä on kokenut lapsena- tuleeko äiti kotiin, onko se turvassa, kunka kauan mun pitää olla yksin kotona, auttaako kukaan mua, jos jotain tapahtuu? On kokenut niin paljon sitä hylkäämisen tunnetta lapsuudestaan, että on vaikea aikuisena luottaa siihen, että läheiset ihmiset ei jätä sua oman onnen nojaan. En tiedä miten lähteä avaamaan itseään enemmän ihmisille; se on vaikea prosessi käydä läpi.

Myöskin mietityttää ne padotut tunteet, joita ei ole käsitellyt. Ne ainakin oman kokemuksen mukaan manifestoituu monella eri tavalla omassa arkisessa käyttäytymisessä.Sitä ei ehkä ihan heti edes huomaa. Myöskin mulle toi lapsuus on tuonu kohalleni psyykkisiä ongelmia. Ollut paniikkihäiriötä ja masennusta. Ei kylläkään niin vakavaa etteikö niistä selviäis.Jossain vaiheessa kyllä haluais päästä eteenpäin elämässä niin, ettei nää lapsuuden haamut kunnitelis enään.

6

Hei!

Kiva, että vastasit. Kyynelet tuli taas tätä tekstiä lukiessa. Mukava, että uskalsit kirjoittaa tänne. Tosiaan, aikalailla sellaisia välähdyksiä. Varsinkin omasta isästä ja edesmenneestä sedästä.

Huomiota kai kaipaan edelleen ja rakkautta. Ja sitä tuli kyllä nuorena etsittyä paljon netistä ja no ihan kaikkialta. Hyväksymistä ja rakkautta… voih :confused: Sitten toisaalta on hyvin vaikea hyväksyä sitä, että joku rakastaa sellaisena kuin on ja oikeasti välittää eikä tarvitse pelätä, että ei palaakkaan tai jos sanoo jotain “väärin” niin ei jätä. Ihastuu kai helposti sellaisiin kenen kanssa pitää olla varpaillaan, aivan kuin lapsena. Onko äiti tyytyväinen? Tuleeko isi hakemaan? Kuka hoitaa jos ei tule hakemaan? Tuleeko hoitaja kotiin aamuyöllä, vaikka lähti juhlimaan ? Jne…

Yksin oleminen tosin on helpompaa, kuin ennen. Ehkä jopa osannut tässä lähiaikoina jopa olla välittämättä tykkääkö joku minusta vai ei jos teen niin ja näin. Kaipa sitä kasvaa pikkuisen kerrallaan.

Tosiaan joo, tuttua se turvattomuus. Mietti, että onko tämä nyt normaalia, että meidät lapset jätettiin tänne nukkumaan yksin. Olin kaikista vanhin niin piti olla rohkein ja huolehtivainen. Siksi kai minusta tulikin vähän pikkuvanha.

Joskus kuitenkin haamut ja pettymykset ottaa vallan. Pahinta kai lapsena oli kahden maailman kanssa kamppailu. Äiti haukkui isää ja hänen sukuaan. Sitten isän ja tai oikeastaan mummin luona, sitten pitikin vain yrittää hymyillä jne. Vaikka näki kaikenlaista… Esimerkiksi en pysty katsomaan Kasipalloelokuvaa enää, kun siinä on juuri se sumuinen tunnelma, mikä oli lapsena kun meni isän mukaan johkin rotanloukkuun pelaamaan playstationia. Taisivat kaikki kaverit ja isäkin olla ihan jossain muussa maailmassa.

Toisaalta kai hyvä, että olet säilyttänyt varovaisuuden ihmisiä kohtaa, mutta toisaalta kaikessa liika on liikaa. Minä taas en osaa olla varovainen ja särjen itseni aika helposti. Luotan liian helposti, haluan aina uskoa hyvää. En tiedä, miten sen asian muuttaisin.

Joo, välillä ei saa henkeä tai tulee melkein oksennus, mutta jotenki minut on myös opetettu siihen että pahaa oloa ei saa näyttää. Siksi en koskaan ole ajatellut tai ottanut ees mahdollisuutena olla masentunut. Olet rohkeasti myöntänyt masentuneisuuden ja paniikkihäiriöt jne. Ollaan kai vähän rikkinäisiä molemmat. Tosiaan, mukava, että kirjoitit. Ei olla yksin.