Niin. En se ollut minä, en tälläkään kertaa.
Se oli päihdeongelma, sairaus, tauti. En minä ole lainkaan sellainen mikä minusta päihtyneenä tai niiden himoisena tulee. Olen syytön, syyntakeeton. Verrattavissa siihen että tapan jonkun ja saan lievennystä tuomioon syyntakeettomuuden vuoksi.
Olinhan se, olin se minä. Tälläinen mätäpaise minä olen. Tämä “tauti” on minua, minussa aina. Ei katoa koskaan. Tämä ei ole jotain minkä voi leikata irti, se on kuin iho minussa. Ei raittiit vuodet ole minkään arvoisia. Ne pyyhkiytyy pois yhdessä illassa. Lähtiessä sinulla on kaikkea ja palatessa ei enää mitään. Nousu ja tuho. Päihteet maksaa paljon enemmän kun rahaa.
Jos minä kysyn itseltäni, niin minähän olen raitis. Pikku lipsahdus sillon tällön. (montako päivää välissä…?) Ja tajusin tämän vasta eilen. Aika hyvin itseäni vedätän.
Ja tunteiden kuolio. Vapauttavaakin, ei tarvitse kärsiä rakkauden tähden kun ei ole enää tunteita joilla rakastaa.