Tätä on jatkunut jo liian kauan ja tuntuu etten enää jaksa. Mieheni on pelannut jo 6 vuotta eikä loppua näy, pelkkiä tyhjiä lupauksia. Kaksi pientä lasta saa vielä aamuisin nousemaan sängystä. Liian monta kertaa miehen koko palkka mennyt peleihin, päivittäin kympin pyytää sinne ja tänne, käynyt tyhjentämässä tilini. Luottotiedoton on ollut jo monta vuotta ja ulosotossa vielä paljon velkaa. Minullakin aiemmin mennyt luottotiedot laskusta, jonka mies oli valehdellut maksaneensa. Sen jälkeen piilotti postit, kaikki ne huomautukset. Otti tuolloin vippejäkin tiedoillani, jotka tosin saatiin siirrettyä hänen nimiinsä, kun tein rikosilmoituksen. Luottotiedot sain takaisin. Nyt itselläni on reilu 10 000 e velkaa erilaisia vippejä, joita on otettu pikkuhiljaa korvaamaan pelatut palkat ja sitten, kun ei ole pystynyt velkaa maksamaan, otettu uusi jolla se maksettu. Kaikki nyt minun nimissä. Eroa olen halunnut lukemattoman monta kertaa, muttei kuulemma pärjää yksin, ei saa edes asuntoa. Ei vaan voida erota. En tiedä mitä pitäisi tehdä, kun itkettää vaan ja tekis mieli hypätä auton rattiin ja ajaa päin puuta. En kuitenkaan voisi tehdä sitä lapsilleni… En voi enää puhua ystävilleni, en kestä puhua aina tästä, kun minusta ei ole tekemään asialle mitään. Hävettää. Eikä ystäviäkään ole enää montaa jäljellä, en vaan jaksa pitää sitä kulissia yllä, kun oikeasti on vaan paha olla kokoajan. En tiedä miksi tänne kirjoitan, tuntuu todella raskaalta jo tämäkin. Olen niin voimaton, neuvoton ja toivoton.
.
Ymmärrän hyvin että tuollainen elämäntilanne monessa kohtaa aiheuttaa toivottomuutta, niin ongelmaisessa itsessään kuin läheisissäkin. Silti itse olen elävä esimerkki siitä että niin kauan kuin on elämää on toivoa paremmasta.
Minä itse elin vuosikymmeniä helvetissä, jossa totaalista epätoivoa toi jatkuva, itsetuhoinen sekakäyttö sekä pakonomainen uhkapelaaminen. Myös minun läheiseni väsyivät elämääni ja sen toivottomuuteen kokonaan.
Kaikki alkoi muuttua parempaan suuntaan, kun itse koin oman pohjani ja aloin haluta apua. Omasta kokemuksesta tiedän kuinka kuluttavaa tuo kaikki on. Muutosta tuohon tilanteeseen ei tule, ellei joko ongelmainen itse havahdu haluamaan apua tai sinä läheisenä ala pitämään itsestäsi ja omasta jaksamisestaan huolta. Rajojen asettamista sille mitä olet valmis hyväksymään ja mitä et. Minut laitettiin selkä seinää vasten liki 9v sitten ja vaikka tuolloin tuon tapahtuessa kirosin alimpaan helvettiin kaikki tämän minulle tehneet ihmiset, niin jo hyvin pian ymmärsin tuon teon rakkaudellisuuden. Ei sillä että toisen ihmisen riippuvuutta tuetaan, auteta ketään, vähiten ongelmaista itseään, vaan koska ongelmainen itse ei osaa määritellä oman tai läheistensä hyvinvointia, jonkun toisen on se konkreettisesti tehtävä.
Tässä tapauksessa se merkitsee sitä että sinä päätät sen mitä omalta ja lastesi elämältä haluat ja ongelmainen joko hakee itselleen apua, kuuluakseen tuohon elämään tai tuhoaa elämänsä niin päättäessään. Tämä saattaa aluksi kuulostaa karulta, mutta vankalla kokemuksella voin todeta varmuudella sen että niin kauan kuin ongelmainen ei myönnä ongelmaansa ja hae siihen apua, hän väistämättä tuhoaa oman ja läheistensä elämän.
Apua varmasti saa, jos sitä tietoisesti alkaa haluta. Minä esimerkiksi voin omalta osaltani auttaa sen mitä täältä kautta voin tukea antaa. Kaikki on mahdollista. Mutta lähtökohtaisesti ongelma tulee myöntää, eikä jatkaa sen vääränlaista mahdollistamista.
Meidän perheemme lähti rakentamaan elämää totaalisesta tuhosta. Jos me olemme selvinneet, sama mahdollisuus on muillakin.
Kyllä se vaan niin on että helppoa elämää ei meille oo “luvattu”, kunhan ees välillä sais hengähtää että taas vähän matkaa jaksaa mennä. Taistelua tää tosissaan on, millon minkäkin asian kanssa, jaksamisen äärirajoilla, mutta kuitenkin.
Onneks tää loppuu aikanaan, ihan ilman että itte lähtöä jouduttas, elämä se on kuitenkin aika lyhyt. 
Kiitos viesteistänne. Ihan tulee kyyneleet silmiin, kun huomaa, että joku edes “huomioi”. Tuntuu vaan, että kaikkea on jo yritetty eikä jaksaisi lähteä siihen taas. Kaiken pahan kieltäminen ja työntäminen jonnekin tuonne alitajuntaan tuntuu helpommalta. Ollaan oltu muutama vuosi sitten useampi kuukausi erossakin, vaikken tosissani koskaan päässyt irti. Sitten jotenkin vaan ajauduttiin samaan. Olen kieltäytynytkin laittamasta rahaa, mutta joka kerta hän on saanut tahtonsa läpi. On todella raskasta yrittää pitää kaikkea yksin kasassa, piilottaa pankki- ja luottokortit. Olen hakenut itselleni apua vuosia sitten ja kävin mielenterveystoimistossa juttelemassa. Hän ei usko niihin. Hän on itsekin joskus pyynnöstäni suostunut soittamaan mm. peluuriin, mutta sanoi ettei se häntä auta. Hän voi itse muuttua. Jos siis haluaisi. Tällä hetkellä omistan kaiken aikani lapsilleni ja yritän antaa heille kaiken. Käyn myös töissä ja yritän näin edes itse hoitaa asiani. Tätä juttua riittäisi, vaikka loputtomiin. Ehkä joku päivä olen tarpeeksi vahva ottamaan itseni ja lapseni pois tästä tilanteesta.
Ymmärrän tilanteesi vallan hyvin. Kovin helppoa toisten on sanoa mitä pitäisi tehdä, mutta todellisuudessa vain itse jokainen tietää mikä omassa tilanteessa on parhaaksi.
Oletko kuullut Pelirajat’on vertaisryhmistä? Niitä on myös läheisille. Oheisesta “linkistä” löytyy lisätietoa.
Toivotan jaksamista ja kirjoittele sitä mukaan kun voimia ja aikaa tähän löytyy. Minä itse olen säännöllisesti kirjoittamalla jäsentänyt omaa sisimpääni jo useiden vuosien ajan omaan blogiini, joten ainakin minulle kirjoittaminen on ollut varsin toimiva keino setviä oman pään sisäistä maailmaa selkeämmäksi.
Garfunkel & Oates - Fuck Me In The Ass Because I Love Jesus
youtube.com/watch?v=NicfLmpYuy8
oh lord!
Jesus Christ Superstar
youtube.com/watch?v=IvVr2uks0C8
Always Look on the Bright Side of Life
youtube.com/watch?v=WlBiLNN1NhQ
Nyt on otettu askel, toivottavasti parempaan, mutta ainakin johonkin suuntaan. Soitin viime viikolla kriisikeskukseen ja tällä viikolla kävin jo juttelemassa siellä. Helpottavaa jollain tapaa kuulla, ettei nämä asiat ole vain “oman pään sisällä”. Totesi siellä, että täytyy hattua nostaa, kun näinkin kauan olen jo jaksanut ja nyt pitäisi sitten jostain lisää voimavaroja itselle saada. Miehelle en ole kertonut käynneistä enkä vielä ainakaan aio kertoa. Kynnys käynnille oli nyt jo suuri ja pelkään, että hän saisi minut ylipuhuttua menemästä sinne, jos tietäisi. Kova ahdistus taas päällä, kun huomenna jo erääntyy taas iso parin tonnin lasku eikä tilillä ole tällä hetkellä kuin pari kymppiä rahaa. Väkisin miettii mistä seuraavan pikalainan ottaisi, jolla saisi taas tämän maksettua. Jospa tämä tästä alkaisi helpottamaan, päivä kerrallaan.
Tsemppiä ihan aluksi.
Itse olen kolmen lapsen isä ja eronnut. Mulla meni pelaaminen sen verran överiksi, että mun oli pakko lähteä lasten luota etten pilaisi heidän elämäänsä, sen verran oli vielä selkärankaa jäljellä. Nyt ja aina lapset kaiken edelle, koska heissä on se tulevaisuus. Pelasin monet kerrat lasten ruokarahat, lääkerahat jne.
Minulla ei ole koskaan riittänyt sympatiaa riippuvaisia kohtaan, ei edes itseäni, riippuvuus pilaa läheisten elämän. Näin se vaan on, niin minäkin tein, ex-vaimon elämä ja kolmen lapsen elämä oli täysin epävakaata johtuen minusta ja riippuvuudestani.
Johtui riippuvuus sitten mistä tahansa, niin vain riippuvainen voi itsensä sieltä nostaa takaisin elävien kirjoihin, toki muiden avustuksella.
Otsikossa se jo sanottiin: en jaksa enää. Luulen kyllä että kuitenkin valitettavasti jaksan, koska minusta on tuntunut tältä jo niin monta vuotta.
Olen elänyt yhdeksän vuotta peliongelmaisen mieheni kanssa ja hän on pelannut lähes yhtä kauan kuin parisuhteemme on kestänyt. Ongelman vaikeusaste ja sen ilmenemismuodot ovat tietenkin vaihdelleet: aluksi ongelmana oli se, että nettipokeria pelatessa siihen meni paljon aikaa. Myöhemmin ongelmaksi tuli se, että pelaaminen vei kaikki rahat ja enemmänkin. Nyt tällä hetkellä suurin ongelma on se ettei minkäänlaista luottamusta toista kohtaan ole, missään asiassa ja tuntuu vaikealta nähdä edes kohtalaista tulevaisuutta yhteiselle elämälle.
En ole ammattilainen, joten nämä analyysit mitä teen tilanteesta, pohjautuu vain omiin kokemuksiini ja havaintoihin. Ja kuvailu on paikoitellen karrikoitua. Minusta mies on riippuvaisen ihmisen arkkityyppi. Luonteeltaan kärsimätön, malttamaton ja hätäinen. Ei jaksa odottaa asioita, haluaa kaiken heti. Mustavalkoinen ajattelussaan, ei näe tai koe nyansseja tai sävyeroja. Jos löytää asian, joka miellyttää, jää siihen koukkuun. Tekee asioita joko 110 tai 0 %, joko täysillä, kaiken aikaa ja liikaa tai sitten ei lainkaan. On aina ollut kiinnostunut rahasta ja materiasta, hommannut itselleen hyvän koulutuksen ja duuneja. Se vaan ei hitaudessaan riittänyt vaan nopeamman rahan toivossa alkoi pelata nettipokeria ja sillä tiellä ollaan.
Meillä oli aika pian suhteen alussa jo selvää, että mies kantaa päävastuun raha-asioidemme hoidosta ja suunnittelusta, vaikka kumpikin kävimme töissä. Omat tilit oli molemmilla ja on edelleen, mutta koska mies oli raha-asioissa valistuneempi osapuoli ja häntä ne enemmän kiinnostivat luonnostaan, hän ne hoiti, meidän molempien suostumuksella. Kun pelaamista oli jatkunut pari-kolme vuotta, aloimme rakentaa omakotitaloa uudeksi kodiksemme. Otimme omat, erilliset asuntolainat; miehen laina oli tosin paljon suurempi kuin minun, koska hän tienasi minua enemmän. Puoli vuotta töiden aloituksesta syksyllä mies kertoi kotona illalla pelanneensa asuntolainansa. Seuraavana yönä ei nukuttu minuuttiakaan.
Saatiin asiat perheen ja sukulaisten avustuksella järjestymään niin, että talo saatiin valmiiksi; vähän alkuperäisestä aikataulusta myöhässä mutta kuitenkin. Rakennusaikana aloin odottaa meidän esikoista ja menimme naimisiin. Silloin tuli mustan syksyn jälkeen tunne, että ehkä tästä voikin selvitä. Valitettavasti se tunne ei kestänyt kovin kauan. Viikko ennen laskettua aikaa kun oltiin muutama päivä asuttu uudessa kodissamme, tuli mies kotiin ja ilmoitti ettei hänellä ole enää työpaikkaa ja että nyt on asiat menneet ihan huolella pieleen. Pelaamiseen menneet summat oli nyt niin jäätäviä etten niitä mielelläni edes ajattele eikä siitä enää millään pikkufiksauksilla tultais selviämään. Pelikoukussa oli niin sanotusti omat ja firman rahat menneet sekaisin ja meidän elämä tulisi nyt muuttumaan.
Siinä tilannetta sulatellessa synnytin meidän esikoisen ja sairaala-aikana ollessani pois kotoa mies pelasi kotona yökaudet ja otti pikavippejä epätoivoissaan. Itse olin ihan kädetön sitä mitenkään sairaalasta käsin estämään kun tuolloin oli miehellä vielä luottotiedot kunnossa ja omat pankkitunnarit hallussaan. Tämä jatkui multa salaa vielä muutaman kuukauden. Yritettiin samalla selvitellä, miten elämämme järjestetään kun talo oli pakko myydä ja paikkakuntaa vaihtaa. Saatiin ne asiat onneksi kuntoon ja vähän lapsen 1-vuotissyntymäpäivän jälkeen miehellä alkoi noin vuoden pelaamaton jakso. Käsittämättömän pitkä aika nyt kun ajattelee!
Miehelle tuli ulosottotuomio ja hänet tuomittiin rikoksesta ehdolliseen vankeuteen. Meille siis selvisi, ettei hän joudu istumaan vaan suorittaa tuomionsa ehdollisena + yhdyskuntapalveluna. Tämäkin tuntui jotensakin uudelta alulta, olin jo niin pitkään stressannut sitä, miten arkea pyöritän uudella paikkakunnalla, vailla tukiverkkoja, työssäkäyvänä pienen lapsen äitinä. Miten selitän vielä ymmärtämättömälle lapselle isän häviämisen yht’äkkiä, entä kaikille tutuille? Me oltiin jo jonkin aikaa haaveiltu toisesta lapsesta ja ymmärrettävästi tuo vankilaan joutumisen mahdollisuus oli pistänyt nämä haaveet jäihin. Muutaman kuukauden kuluttua alettiin odottaa toivottua toista lastamme. Miehellä siis pitkä pelaamaton jakso tässä vaiheessa takana. Vaan kuinka ollakaan, odotusaikana homma levisi taas kerran käsiin ja mies ratkesi pelaamaan. Samoihin aikoihin löysin myös miehen ja hänen naispuolisen työtuttunsa toisilleen kirjoittelemia flirttailevia yksityisviestejä, joissa mies mm. tilitti että hänessä on vikaa kun ei oma puoliso kiinnosta “sillä tavalla”. Aloin tässä vaiheessa olla jo ihan sairas siitä epäluottamuksen tunteesta. Mieshän seurustelun alkuvaiheessa tunnusti pettäneensä minua neljästi eri naisten kanssa ja nyt tuokin vanha painolasti tuntui aktivoituvan taas uudelleen - se murhe oli vaan jäänyt noiden pelikuvioiden varjoon. Asiasta keskusteltiin, ilmoitin siis suoraan nähneeni mitä oli kirjoiteltu (mies oli unohtanut oman fb:nsä auki kun käytimme samaa konetta vuorotellen) mutta mies kielsi mitään suhdetta olevan ja sanoi vähän kaljoissaan kirjoittelevansa helposti tuon kaltaisia viestejä sellaisillekin naisille, jotka häntä eivät tosimielessä kiinnosta. Uskoo ken tahtoo, ajattelin. Saattaa se olla tottakin tai sitten ei. En tiedä.
Viime aikoina mies ei ole nettipokeriin kajonnut vaan tilalle on tullut vedonlyönti. Jos sallitte mustan huumorin niin pelitkin vaihtuu elämäntilanteen mukaan: lapsiperheen isälle sopii pitkäkestoista nettipokeria paremmin vedonlyönti, jossa rahat saa laitettua nopeasti sisään ja sitten vain odotellaan tuloksia. Mies on aina ollut kiinnostunut urheilusta, joten olen valitettavan pessimistinen sen suhteen, miten tuosta vedonlyönnistä voi päästä irti kun niitä samoja matseja ja lähetyksiä kuitenkin joka tapauksessa katselee, joista lyö vetoa.
Tätä kaikkea on nyt kestänyt niin monta vuotta etten enää edes muista tai tiedä, millaista toisenlainen elämä on. Sanomattakin lienee selvää, etteivät meidän raha-asiat enää ole aikoihin olleet miehen hoidossa. Omat tilit meillä on edelleen, minulla on hallussa kaikki nettitunnarit ja maksukortit. Miehen palkka siirretään minun tilille heti kun se tulee tilille ja hän saa minun nostamaani käteistä omiin juokseviin kuluihinsa. Minun vastuullani on katsoa, että laskut menevät tileiltä maksuun. Muutaman kerran kun olen jättänyt lompakkoni/käsilaukkuni valvomatta, on mies ottanut pankki-/luottokorttini ja vinguttanut sitä jollain pelisivustolla. Tämäkin valitettavasti onnistuu ilman nettitunnareita kun tietää oikeat paikat ja keinot. Lapsille on avattu omat tilit mutta rahaa siellä ei voi pitää, koska miehellä on huoltajana oikeus käydä ilman minua vaikka nostamassa tili tyhjäksi ja pelata rahat. Näin on käynyt kerran, sen jälkeen ei siellä enää ole pidetty rahaa. Korut, kellot ja pöytähopeat on käyneet useaan otteeseen panttilainaamossa miehen tarvitessa pelirahaa, nyt ei niitä voi kotona enää säilyttää. En voi kotona käydä vessassa, saunassa tms. enkä lähteä lenkille tai lapsia hakemaan hoidosta niin että minulla ei olisi lompakkoa mukana. Joudun kantamaan sen mukanani joka paikkaan tai piilottelemaan eri piiloihin kotona.
Täydellisen epäluottamuksen lisäksi raskasta tässä on se, että tunnen läheisenä olevani asiassa niin yksin. Lähimmät ihmiset (lapsuudenperheet puolisoineen ja lähimmät ystävät) tietävät miehen riippuvuudesta mutta kukaan ei tiedä, ettei se ole missään vaiheessa loppunut kokonaan. Kaikki, joiden kanssa olen vielä joitain vuosia sitten pystynyt puhumaan asiasta, ovat siinä käsityksessä, että ongelma on väliaikaisesti voitettu ja että mies on ollut kuivilla vuosia. Miehen äidille joudun välillä suoranaisesti valehtelemaan, hän on jo vanha ihminen ja niin kova stressaamaan ettei hän todennäköisesti kestäisi jos saisi tietää nykytilanteesta. Mies on käynyt pelureiden vertaistukiryhmissä mutta silloin tällöin jättää väliin esim. työkiireiden takia, mikä saattaa olla totta mutta kun en voi sitä täysin tietää.
Talous meillä on kieltämättä tiukoilla: elämiskustannukset ovat kovat ja vaikka mies on hyväpalkkaisessa työssä, niin ulosotto vie aikamoisen siivun joka kuukausi. Itse aiheutettua se toki on mutta välillisesti minäkin siitä kärsin. Maksan esim. lasten hoitomaksut korkeimman taksan mukaan, koska maksut lasketaan meidän molempien yhteenlasketuista bruttotuloista eli ulosottoa ei oteta siinä mitenkään huomioon. Parisuhteeseen tarvittaisiin apua. Ja uskon, että tarvitsisin yksilöapua. Samoin mies. Itse kävin kerran juttelemassa psykiatrisella sairaanhoitajalla mutta tunnin vastaanottoajalla ei ehtinyt lähinnä kuin pintapuolisesti kertoa tilanteesta ja minut ohjattiinkin pelaajien läheisten vertaistukiryhmiin, joihin en ole mennyt. Tänä vuonna olemme käyneet yhdessä puhumassa peliongelmiin erikoistuneella psykologilla, joka puolestaan ei pariterapiaa pysty antamaan ja saimme yhteystietoja pariskuntia auttavista tahoista. Kaksi viikkoa yritin päästä läpi Perheasiain neuvottelukeskukseen (soittoaika klo 9-11 arkisin eli virka-aikana avokonttorissa työskentelevälle todella vaikeaa) ja kun sain sinne yhteyden, minulle kerrottiin ruuhkatilanteen siellä olevan niin paha etteivät he voi meitä auttaa.
Joka riidan yhteydessä otan peliongelman esiin, mikä vain pahentaa tulehtunutta tilannetta. Meillä on parempia ja sopuisampia kausia mutta isot ongelmat ovat taustalla eikä niitä ole koskaan kunnolla selvitetty. Muutama kuukausi sitten löysin taas miehen puhelimesta viestejä, joissa hän kirjoittelee naispuolisen tuttunsa kanssa sellaiseen sävyyn ettei ole epäselvää, voisiko niitä viestejä vapaaehtoisesti puolisolle näyttää. Olen siis itsekin tehnyt väärin lukiessani toisen viestejä. En pysty luottamaan mihinkään, mitä mies minulle sanoo, epäilen kaikkea. Ei kovin hyvä tilanne kun yhdessä pitäisi elää ja lapset kasvattaa. Tämä epäluottamus alkaa levitä jo muihinkin ihmissuhteisiin, välillä tuntuu että olen päästäni vialla kun epäilen kaikkia ja kaikkea. Näen painajaisia ja välillä pelkoni ovat aivan irrationaalisia. Jos näen pihalla kaksi tummiin pukeutunutta nahkatakkista miestä, menen paniikkiin kun kuvittelen, että miehelläni on maksamattomia pelivelkoja ja nyt kostoksi miehelle hänen perheensä ollaan tulossa listimään. Saattaa kuulostaa naurettavalta mutta niinhän tämä koko tilanne toisaalta kaikessa kaameudessaan on.
En jaksaisi enää pitää kulisseja pystyssä. Moni asioista tietämätön varmaan kuvittelee ettei nuo tiedä mistään elämän vaikeuksista mitään kun on pitkä parisuhde, hyvät työpaikat, kaksi ihanaa lasta ja niin edelleen. Itse vedän päivästä päivään jaksamisen äärirajoilla ja juttelen töissä niitä näitä, koetan tsempata lasten kanssa ja olen yrittänyt saada apua. Luulen, että ongelmana on se, että koska olen niin tottunut, turtunut ja kasvanut tähän tilanteeseen vuosien mittaan, en osaa edes tarpeeksi hyvin kuvailla, miten pohjalla ollaan. Haluaisin vain, että olisi joku, joka ymmärtäisi, lohduttaisi ja sanoisi, ettei minussa ole vikaa, tämä ei ole minun syytäni. Ja että tulisi päivä, jolloin tämä kaikki olisi ohitse. Sitä se ei valitettavasti taida olla koskaan.
Viimeksi kun mies pääsi kaikista varotoimenpiteistä huolimatta nyysimään korttinsa mun laukusta ja siirtämään rahaa pelitilille, hän huomautti mulle jälkeenpäin ettei sitä olisi tapahtunut, jos olisin noudattanut hänen ohjeitaan ja ollut huolellisempi näissä turvatoimissa. Vaikka tuo olisikin totta niin räjähdin aivan täysin, koska siinä tilanteessa se ei ole mikään lieventävä asianhaara minun mielestäni ja etenkin tuollaisten ääneen laukominen on jotain ihan käsittämätöntä. Miehellä on jotenkin sellainen ajatusmaailma, että mitä vain voi sanoa, jos se on totta ja faktaa.
Olen laittanut avioerohakemuksen vireille alkuvuodesta ja harkinta-aika on menossa. En jaksaisi alkaa hoitaa kaikkia käytännön asioita enkä oikeastikaan tiedä, miten tämä asia päättyy. Mies haluaisi ainakin lasten vuoksi pysyä yhdessä. Itse kyynisesti ajattelen, että hän haluaa säilyttää yhteisasumisjärjestelyt, koska se on niin paljon edullisempaa henkilöä kohden. Minulla on puhtaat luottotiedot, hänellä ei. Olen jatkuvasti kysellyt miehen halukkuutta tehdä myös tälle parisuhteelle jotain, koska peliriippuvuus ja siitä suoraan johtuvat asiat eivät ole meidän ainoa ongelma. Mies vetoaa työkiireisiin ja elämäntilanteeseen; suostui kyllä katsomaan ja suorittamaan kanssani Väestöliiton nettikurssin pareille, jota on nyt yhtenä iltana katsottu. Ongelmana tässäkin on se, että minun pitää olla se aktiivinen ja suostutteleva osapuoli asioiden korjaamisessa enkä jaksaisi enää olla se ainoa aikuinen, joka kantaa vastuuta tässä perheessä.
Enemmän kuin mitään muuta haluaisin, että meidän parisuhde tulisi kuntoon, pelaaminen jäisi ja että pystyisin tuntemaan luottamusta toista kohtaan. Haaveilen kolmannesta lapsesta ja onnellisesta elämästä. Pahoin vain pelkään että nämä toiveet on jo karanneet liian kauas saavuttaa tässä elämässä ja tämän ihmisen kanssa. Olen niin kateellinen ja katkera kun kuulen jonkun puhuvan puolisostaan kuin peruskalliona, johon voi luottaa kaikkina päivinä. Itselläni tilanne on niin kaukana siitä.
Hei!
Aivan käsittämättömän hyvin olet jaksanut. Minä olen meidän perheessä se ongelmatapaus, jonka pelaamista mieheni kahdeksan vuotta katseli ja minua elätti. Nyt onneksi 1,5v pelaamattomuutta onnellisesti takana eikä tulisi mieleenikään tallettaa millekään pelitilille euroakaan enää, ajatuskin oksettaa. Näitä viestejä käyn lukemassa satunnaisesti, tykkään kuitenkin lukea muiden kirjoituksia sillä pelurina tiedän mitä heillä on ollut mielessään sillä hetkellä kun taas on palkka uponnut tunnissa nettipeleihin. Sitten toki on onneksi niitäkin tarinoita missä voi iloita toisen onnistuneesta pelaamattomuudesta 
Mieheni on ollut aivan mahtava nämä vuodet. Itse en tiedä olisinko jaksanut jos tilanne olisi ollut toisinpäin. Nyt meillä menee todella hyvin. Kuitenkin se olin minä itse joka silloin 1,5v sitten päätin että nyt tämä hemmetin paska saa loppua, haluan joskus olla onnellinen. Pelikoukussa oleva ihminen kun ei pysty olemaan onnellinen oikein missään vaiheessa.
Tuntuuko sinusta realistisesti siltä että miehesi edes haluaisi lopettaa pelaamisen? Kaiken on kuitenkin lähdettävä hänestä. Ei ole elämäsi ruusuilla tanssimista tuon miehen kanssa ja nyt onkin ehdottomasti asioille saatava jokin käänne teilläkin, muuten sama vain jatkuu ja jatkuu. Annat miehen anellessa kympin kerrallaan milloin milläkin verukkeella ja niin nekin rahat taas löytävät tiensä peleihin. MIKÄÄN EI MUUTU JOS ASIOITA EI MUUTA. Anna kuitenkin vielä mahdollisuus miehellesi, mutta tee selväksi että se on viimeinen. Usko minua, tiedän mistä puhun.
Odotan että tulet taas kertomaan kuinka menee. Paljon jaksamista sinulle ja perheellesi, olet uskomattoman vahva nainen
Hyvää Keskiviikkoa Keskiviikko!
Aivan pakko kirjoittaa, vaikka en itse ole peliongelmainen (?) vaan enemmän addikti muihin asioihin kuten esim. alkoholi. MUTTA! Ongelmat ovat identtisiä, on kyse sitten pelaamisesta, juomisesta, pillereistä tai jostain muusta. Jos ja kun se vie energian (ja rahat) kaikelta muulta, on se ratkaistava tavalla tai toisella.
Valitettavasti on vain hyvin rajallinen määrä asioita, millä sinä itse voit vaikuttaa puolisosi pääkoppaan. Kukaan muu ei ole pystynyt parantamaan addiktia ikinä yhdestäkään riippuvuudesta. Vain riippuvainen voi sen itse tehdä. Rakastamalla ei voi parantaa, laskuja maksamalla ei voi parantaa, jaksamalla tai odottamalla ei voi parantaa.
Olet antanut kaikkesi. Olet yrittänyt jokaista mahdollista keinoa. Joka kerta lopputulos on ollut sama. Sinun on aika olla itsekäs ja ajatella omaa hyvinvointiasi. Sinun ja lastesi hyvinvointia.
Itse tajusin ja sisäistin asian vasta kun sillä ei ollut kenellekkään muulle enää mitään merkitystä. Usein parantuminen alkaa vasta pohjalta, mutta sinun pohjat eivät ole välttämättä toisen pohjat. Pohjat löydetään silloin kun kukaan ei enää mahdollista tuhoista käyttäytymistä.
Rivien välistä en osannut lukea puolisosi mahdollista halua itse parantua. Tulkitsin sen niin, että pohjakosketus on vielä kokematta. Ja varoituksen sanana, se saattaakin olla sellainen rysäys, että KAIKKI edelliset kokemukset yhteensä ovat vain pieni keväinen tihkusade.
Voimia ja tsemppiä päätöksiisi!