En jaksa enää miehen juomista....

Kotikanava
21

Tsemppi:
täällä kotikanavalla kesustelevat ihmiset, naiset mutta myös miehet, jotka ovat vuosia, jopa kymmeniä vuosia, yrittäneet ymmärtää sitä päihdeongelmaista, silittäneet päätä ja paitoja, syöttäneet, pitäneet perheen ja kulissit pystyssä, kasvattaneet lapset ja sairastuneet vierellä. Jotka eivät itse enää jaksa. Joiden tulevaisuus on joko tuhoutua tai jättää ongelmainen joka ei yritäkään toipua. Tai ei yritä tarpeeksi.

Sinä sentään teet työtä päästäksesi irti huumeista/lääkkeistä. Jos nämä juovatkin yrittäisivät yhtä paljon kuin sinä, heidän läheisensä jatkaisivat tukemista ja auttamista paremman tulevaisuuden toivossa. Useimmat heistä, vaikka ovat jo eronneet, kantavat edelleen huolta juovan hyvinvoinnista. Kuka heitä ymmärtää ja tukee? He etsivät apua toisiltaan täällä, etsivät syytä jatkaa elämää, etsivät parempaa elämää lapsilleen. Heillä(kin) on siihen oikeus.

22

Olipa hienosti sanottu, juuri niin kiteytettynä asian koko ydin, minkä haluaisin omalle retkullenikin takoa päähän.

Tämäkin piti lainata.
Mikä meihin järkeviin ihmisiin oikein tulee, kun jatkuvasti annamme kohdella itseämme huonosti. Hiljaisesti hyväksymme retkujemme käytöksen, sairaan jopa pelokkaan ilmapiirin omassa kodissamme. Ulkoa päin katsoessa, tilanne näyttää täysin järjettömältä, eikö näin olekin? Silti me vaan jaksamme usein hyvinkin kauan ja jatkuvasti pahenevaa tilannetta. Kunnes tulee se pohja -siis meille. Aivan samoin, kuin alkkiksille tulee se oma pohja jossain kohtaa vastaan, niin myös meille almoille. Miksi helvetissä se pitää olla niin?Miksi kaiken pitää olla niin kauheen vaikeeta ja satuttavaa?Kasvatetaanko meidät suomalaiset vain sinnikkäästi kestämään ja puremaan hammasta ja taas kestämään? Sisu? Vai ylpeys?Pelko kasvojen menettämisestä ja kulissien romahtamisesta? Mitä ihmettä tämä oikein on…?
Me tyydymme niihin ihanuuden murusiin, mitä meidän retkut saattaa jossain krapuloissaan ja morkkiksissaan meille viskoa hyvittääkseen äskettäistä paskamaista käytöstään.
Tuttu helvetti on turvallisempi, kuin uusi ja tuntematon elämä?
MillaM

23

Tsemppi, tarkoitukseni ei ollut loukata. Anteeksi jos sen tein. Voimia toipumiseesi, toivottavasti pääset bentsoista eroon, ja saat aloitettua uuden elämän.

Olen kuitenkin vahvasti eri mieltä kanssasi tuosta syyllisyys- teemasta. Kyllä päihteiden käyttäjä on aina yksin syyllinen päihteiden käyttöönsä. Olen itsekin käyttänyt bentsoja, ja alkoholia, ja kyllä ne kaikki syyt siihen käyttööni olivat minussa itsessäni. Käytin niitä turruttaakseni pahaa oloani. Mutta pahan olon syyt olivat minussa itsessäni. Jos tätä syy-yhteyttä ei ymmärrä ja allekirjoita, ei pysty lopettamaan. Jos vastuuta jakaa muille, juominen/päihteiden käyttäminen voi aina vaan jatkua. Uskon että lopettaakseen pitää ymmärtää olevansa sairas, ja vasta sen jälkeen voi hakea apua tähän sairauteensa. Omin voimin ei aina jaksa nousta. Mutta apua ei kannata hakea lähipiiristä, vaan asiantuntijoilta, tai esim. saman kokeneilta ihmisiltä. (AA, A-klinikka jne.) Mikään apu ei kuitenkaan auta, jos ensin ei lopeta juomista/päihteiden käyttöä.

Toiselta kantilta katsottuna; kun läheinen lähtee tukemaan ja auttamaan, hän yrittää muuttaa omaa käytöstään päihderiippuvaiselle mieluisammaksi, ja silloin päihteet sanelevat jo kahden ihmisen käyttäytymistä. Sairaus leviää, oireet ovat vain erilaisia. Alkoholismi on sairaus. Sen oireita ovat masennus, ahdistus ja monet muut henkiset vaivat.

Mielestäni (ja puhun kokemuksesta) paras tapa tukea päihderiippuvaista on lopettaa kaikenlainen tukeminen ja hyysääminen. Keskittyä sen sijaan itseensä, omaan tervehtymiseensä, koska sen päihderiippuvaisen lähipiirissä sitä sairastuu yleensä itsekin.

Raitistuminen on henkilökohtaista ja yksinäistä työtä. Siitä ei voi jakaa vastuuta toisille.

Älä ymmärrä väärin, Tsemppi, toivon sinulle kaikkea hyvää. En vain halua, että yksikään näitä kirjoituksia lukeva, tällä hetkellä alkoholistin kanssa asuva, epätoivoinen puoliso/äiti/isä alkaa ajatella, että olisi syyllinen läheisensä juomiseen. Tuo syyllisyys tulee niin helposti. Sen jälkeen lähtee se vääränlainen tukeminen; sen sijaan että irrottautuisi, alkaa auttamaan, ja auttamisesta ja tukemisesta seuraa vain pahempaa kaaosta.

Voimia sinulle, toivottavasti löydät apua itsellesi. Vaikutat väsyneeltä ja ahdistuneelta, ja voin vain kuvitella minkälaisten ongelmien kanssa tällä hetkellä painit.(Oma käyttöni oli aika mietoa, ja pääsin melko helposti irti.) Kyllä elämä kantaa, älä anna periksi! Tarvitset ja ansaitset apua itsellesi, lähde hakemaan sitä rohkeasti.

24

Juuri näin.

Tukea saa vaikka maailman tappiin, ja usein sen tukemisen peilikuva = juomisen mahdollistaminen.

Läheinen luulee tukevansa, juoppo taas saa vaan lisää mahdollisuuksia jatkaa juomistaan. Sanotaan, että raitistua voi vasta kun käy pohjalla. Hyvää tarkoittavat läheiset (kuten minä) estävät tämän pohjan löytymistä jatkuvalla uhrautumisellaan ja tukemisellaan. Kunnes ovat niin loppu ja poikki, että nostavat kädet pystyyn.

25

Hei taas!!

Olipa tänne tullut paljon kirjoituksia parissa päivässä :slight_smile:

Kovasti oli aiheuttanut keskustelua tsempin kirjoittama kommentti. No otanpa nyt oman kantani siihen myös esille.

Tottakai olen samaa mieltä siitä ettei alkoholisti varmaan vaan piruuttaan juo. Eli taustalla juomiseen on varmasti jokin syy. Eihän se voi olla normaalia hauskanpitoa, että sitä viinaa vedetään putkeen ainakin pari päivää ja sitten maataan sängyssä ja podetaan kauheaa krapulaa ja yritetään selviytyä taas uuteen viikkoon ja maanantain työpäivään.
Varmasti myös omalla miehelläni on taustalla jotakin mistä kaikki tämä on saanut alkunsa. Omat päätelmäni asiasta olen myös tehnyt, tosin koskaan en ole uskaltanut ukolta itseltään suoraan kysyä.
Mutta… jos ihminen ei itse ymmärrä hakea apua niin silloin ei hirveästi sympatiaa heru. Toki ryyppääminen voi olla helppo pakokeino hetkeksi pahoja ja mieltä vaivaavia asioita, masennusta tai jotain muuta. Mielestäni silloin kuitenkin pitäisi tajuta lähteä puhumaan jonkun kanssa ja etsiä asioihin aivan muuta parannuskeinoa ja ratkaisua kuin viina. Eikä tuhota ihmissuhteitaan ja aiheuttaa läheisille pahaa oloa ja kärsimystä.
Olen yrittänyt ehdottaa, että mentäisiin pariterapiaan tai puhumaan asioista jonnekkin, koska tuntuu ettemme itse puhumalla saa näitä asioita ratkeamaan. Mutta vastaus on ollut ehdoton ei. Ukolla kun sellainen käsitys, että terapeutti siellä sitten määrää häntä miten hänen pitäisi olla ja elää ja sehän ei sovi seinillekkään. Eli apua ei todellakaan halua. Ja ei kai sitä nyt kun eihän hänellä mitään ongelmia ole. On sellainen ihminen ettei koskaan varmaan pystyisi myöntää, että voisi auttaa paljon jos avautuisi jollekkin vieraalle ja vielä asiantuntijalle asioista. Menisi sitten vaikka yksin puhumaan.
Mutta kun mies on kova niin kaikkihan korjaantuu kun porukalla poikien kanssa vähän vaikka saunotaan ja otetaan oikein kunnon kännit ja näytetään ettei tässä vähästä hetkahdeta vaikka akan kanssa ei menisikään niin hyvin.
Itse nyt olenkin sitte ajatellut, että menen varmaan yksin. Ehkä sieltä saa sitten jotain apua minulle tähän tilanteeseen ja se voi auttaa minua ratkaisemaan mitä oikein elämältä haluan ja miten tästä eteenpäin.

26

Pakko kommentoida tähän jotakin. En yhtään halua vähätellä meidän juopon puolisoiden ahdinkoa - olenhan itsekin puoliso, ja mitä suuremmassa määrin ahdistunut useinkin.
Mutta ihmisiä ne miehetkin vain on :slight_smile: enkä halua ajatella heitä jonain vihollisina tai vastapuolina. Onhan siinä toisessa jotain hyvää ollut, kun on joskus haluttu yhteen mennä, ja vastaavasti itsessänikin varmaan on jotain vikaa, vaikka en juoppo olekaan. Jostain on sitten tullut tämä suuri ongelma nimeltä alkoholi mukaan suhteeseen: oliko se mukana alun alkaen muttei sitä tiedostanut, vai tuliko se vähitellen; laukaisiko sen jokin mieltä ahdistava asia vai karkasiko hauskan pito käsistä ja muuttui tuskan tuottamiseksi? Näitä asioita tulee mietittyä ja vastaus pakenee kuin keidas erämaassa.

Mutta se mikä särähti mulle oli tuo “jos ihminen ei itse ymmärrä hakea apua”. Miten se poikkeaa siitä, jos puoliso ei ymmärrä hakea apua. Minä esimerkiksi olen herännyt hakemaan itselleni apua vasta 26 vuoden yhdessäolon kuluttua, vaikka ongelma on ollut olemassa koko ajan. En ole tajunnut tarvitsevani apua. Ja kun viimein ahdistus muuttui niin kovaksi, että tajusin tarvitsevani apua, en yhtään tiennyt mistä sitä hakisin. Ja nyt kun olen löytänyt nämä nettisivut, täällä sitten kääntelen asiaa suuntaan ja toiseen, mutta en pysty menemään mihinkään terapeutille tai al-anoniin; ne ovat varmasti hyviä, mutta mä en vaan pysty. Eli olen ainakin tähän asti ollut just niinkuin miehesi, ajatellut etten varmasti pystyisi avautumaan kenellekään. Eli se voi olla tosi vaikeaa ensin tiedostaa ongelmaa, sitten hyväksyä että tarvitsee apua, viimeksi vielä hakea tai ottaa vastaan apua. Se voi olla vaikeaa, oli sitten juoppo tai läheinen, mies tai nainen. Minulla tilanne on muuttumassa, alan vähitellen kertoa tilanteestani, mutta se muutos vaatii tiedostamista, sulatelua ja aikaa.

Ja sitten miehillä ja naisilla on osin erilainen kulttuuri asioiden käsittelyssä, joskin sekin on yksilöllistä. Ei saa näyttää että on vaikeeta, että kipuilee jotain, juominen kaverien kanssa ja juovuksissa avautuminen kapakassa on sallittua, juominen ja synkistely yksinkin on miehelle sallittu keino, terapeutilla käynti vaatisi mieheltä paljon rohkeutta.

Ei se muuta sitä, etten minäkään jaksa enää miehen juomista… :confused: Enkä ymmärräkään, mutta sellaista on helpompi ymmärtää, joka ei örise tossa omassa olohuoneessa :mrgreen: Jotenkin minusta tuntuu, että se oma juopponi on aina se kaikkein kauhein, ja käyttäytyy kaikkein tyhmimmin… se lienee optinen harha, joka johtuu siitä, että sen kanssa joutuu elämään :unamused:

27

Olipa kerran… Minulla oli isä ja äiti. Äiti oli kotiäiti. Isä oli hyvässä asemassa ison firman esimiehenä, viikot reissussa, joskus kaksikin. Työ oli vaativaa ja henkisesti kuormittavaa, hän pärjäsi hyvin ja eteni urallaan. Hän oli ainut joka meille toi leivän pöytään. Työhön sisältyi paljon edustustilaisuuksia joihin kuului “luonnollisesti” myös alkoholin käyttö. Aina kun hän tuli perjantaisin kotiin alkoi se sama. Äitiní huusi saatanan juoppo, taas haiset viinalle, onko pullo taas piilossa, sinusta ei ole mihinkään, minun pitää yksin kaikesta vastuu kantaa, valokuviakin kun katselee niin jokaisessa on viinalasi kädessä, tuokin sänkykin minkä nikkaroit on täys rojo kun sen päisään kyhäsit… Kerrankin äiti repi tauluja seiniltä ja heitteli niillä isää. Isä yritti jaksaa, yritti aina olla mieliksi ja tehdä mitä rouva haluaa… Mutta koskaan ei ollut hyvä. Yritti ehkä lapsensa takia. Muistan minäkin sen joulun jolloin isä lähti juhlapöydästä ryyppäämään. Lähti monena muunakin viikonloppuna kun ei kellonympäri jaksanut lenkkeilläkään. Tai sitten vietti toimistolla viikonloputkin. Kerran äiti soitti isälle poliisit ja ne vei sen kapakkaan. Isä yritti käydä AA:ssa. Äiti purki “tuskaansa” sukulaisille ja yhdessä sitä sädekehää sitten kiillotettiin. Vaan olinpa minäkin jo kymmenenvuotiaana äidilleni pelkkä huora, kerran se laitto jääkaapin oven lukkoon etten saa ruokaa koska olen niin ilkeä. Se tais olla ainut kerta kun näin isän tosi vihaisena. Sitten koitti eräs maanantaiaamu jolloin herätessämme isä oli jälleen lähtenyt työreissulle, pöydällä oli avioerohakemus ja päällä kynä allekirjoitusta odottamassa. Sen koommin äiti ei isää ole nähnyt. Rouva romahti henkisesti kun oli avioliittoaan pitänyt itsestäänselvyytenä. Minä jäin yksin äitini kanssa kun hän makasi viikkokausia pimeässä komerossa ja kuihtui niin että lopulta painoikin vain reilu 30 kg. Tässä vaiheessa sukulaiset eivät enää niin innokkaita olleet sädekehää kiillottamaan ja minun lapsena piti hänet hommata mielisairaalaan. Isä löysi toisen naisen, juominen loppui siihen, ja näistä tapahtumista on aikaa jo toistakymmentä vuotta. Tämä ei ollut satu :exclamation:
Tuolloin, kun isä oli lähtenyt ja äiti siellä komerossa makasi ja minä olin yksinäinen lapsi, luulin että elämä on raskasta. Jälkeenpäin olen todennut että tuo kaikkihan oli vain pelkkä alkusoitto :exclamation:
Älkää ymmärtäkö väärin. En kohdista tätä kehenkään teihin jotka tälle palstalle kirjoitatte ja täältä apua haette. Tämä oli vain minun tarinani. Toivon että tämä hieman auttaa ymmärtämään aiemmin kirjoittamiani tekstejä. Äitini tarnina jatkuu sitten siellä mielisairaalassa mutta en jaksa sitä nyt toistaa kun oon sen monesti tänne kirjoittanut.

28

Sitruunapippurille: Alkoholismi EI ole saraus (vaikka sille diagnoosikoodi löytyykin). Alkoholismi on ahdistuksen, masennuksen, persoonallisuushäiriön tms. oire. Mutta kun alkon käyttöä jatkaa syntyy noidankehä joka edelleen vain pahentaa niitä asoita minkä vuoksi juomaan alettiin :exclamation: Näin on näreet :mrgreen:

29

Tsemppi, lapsuutesi tarina oli karua luettavaa. Toivottavasti sinulla on käytössäsi apua, ja pääset purkamaan fiiliksiäsi ja puhumaan näistä asioista jollekin! Tuollainen lapsuus ei voi olla vaikuttamatta. On niin väärin, että lapset saavat kärsiä vanhempiensa heikosta elämänhallinnasta. Toivottavasti saat tällä hetkellä apua itsellesi. Olen kyllä edelleen sitä mieltä, se apu auttaa vasta kun pääset eroon päihteistä. Tähänkin tarvitset luultavasti apua. Hyvä puoli on siinä, että selvästi HALUAT päästä bentsoista eroon. Ilman tätä halua mikään apu ei auta, niin että sinulla on kuitenkin hyvät lähtökohdat. Voimia sinulle, ja halaus.

Tästä asiasta olemme eri mieltä :smiley: Samoin suurin osa tutkijoista/lääkäreistä ja alan ammattilaisista. En halua ryhtyä tästä asiasta juupas- eipäs väittelyyn, mutta oletko ajatellut, että sinunkin taistelusi päihteitä vastaan olisi helpompi, jos ajattelet mieluummin että addiktiosi on sairaus, eikä oire? Yleensä paranemisessa on se ensimmäinen aste juurikin sairaudentunto. Ilman sitä paraneminen on mahdotonta. Tiedän että on olemassa vielä lääkäreitä/tutkijoita, jotka ovat sitä mieltä, että alkoholismi ei ole sairaus. Suurin osa nykyisistä tutkimuksista kuitenkin tietääkseni tukee sitä, että se on. Tässä pari linkkiä, mitä ensimmäisenä googlauksella tuli asiasta vastaan:

tohtori.fi/?page=2442205&id=3862124

avominne.fi/liitteet/avomine … it/112.pdf

poliklinikka.fi/?page=6620670&id=0579894

30

Nyt koitti sitten viikon rauhaisa yksinäisyys kun ukko on reissun päällä. Toisaalta ihan kivaa. Saa rauhassa miettiä asioita ja tehdä mitä tykkää eikä ainakaan ole turhia odotuksia yhteisen ajan suhteen eikä tule sitten niitä pettymyksiäkään.

Toivottavasti kukaan ei ole saanut väärää kuvaa kirjoituksistani. Kovasti olen ehkä kirjoittanut asioista vain toiselta kantilta eli mitä mies tekee väärin. No niinhän se menee kun itsellä on paha olla niin tilittää toisen virheistä.

En ikinä ole pitänyt itseäni minään superihmisenä ja miestä vain pahana ja liikaa juovana. Ei, en todellakaan ole täydellinen eikä sitä kenestäkään koskaan tulekaan. Ennen niin elämänmyönteisestä ja huumorintajuisesta on tullut välillä niin kovin vihainen ja katkera, nalkuttava, kyttääjä, nipottaja, tiukkapipo, pahantuulinen ja erittäin epäluuloinen. Olishan tuota listaa vaikka millä mitalla. Ja inhoan noita kaikkia puolia itsessäni niin kovasti ja inhoan sitä millainen minustakin on tullut. Olenhan kuullut toki sen myös mieheni suusta, että olen minäkin muuttunut niin kovin paljon. Niinhän se taitaa olla, että kaikki tämä on muuttanut myös minua. Jotenkin niinkuin olis koko ajan joku helvetin lukko päällä. Hetkittäin se menee pois ja nauran sydämeni kyllyydestä, mutta sitten taas vedän sen vittumaisen ja nalkuttavan akan roolin päälle. Miks helvetissä minusta on tällainen tullut. Välillä tuntuu, että mikään ei todellakaan enää tunnu miltään tai en edes halua, että mikään tuntuu miltään. On niitä ongelmia ja vikaa tässä minussakin.
Välillä oikeasti mietin, että ei se nyt ihmekkään ole jos mies ei halua olla kotona kanssani vaan lähtee mieluummin kavereidensa kanssa juhlimaan. Myönnän etten taida nykyään olla niin kovin hauskaa seuraa.
Elikkä kyllä sitä parantamisen varaa ja tekemistä olis tässä itselläkin…

Kai mä sit oon niin kovin katkera ja vihainen siitä jos tämäkin juttu nyt menee pilalle. Pettymyksiä on suhteissa tullut ennenkin. Ensimmäinen juttu meni nuoruuden piikkiin, seuraava siihen, että mies antoi pari kertaa selkään ja nyt tämä. Seuraavaa en halua edes kuvitella jos tämä loppuu ja sellainen tulee :mrgreen:

En kai minäkään enää kohta pysty kenenkään luottamaan ja kasvatan vain sellaiset muurit ettei kukaan pääse lähelle enkä koskaan enää rakastu…

Pitäis oikeasti alkaa huolehtimaan itestä ja alkaa rakentamaan taas sitä omaa elämää vaikka yhdessä oltaisiinkin. Mulla tahtoo vain olla sellainen vika, että alan vain elää sille suhteelle missä olen ja sille toiselle ja kaikki oma jää. Mistä lie johtuu, sitä en tiedä.

31

Tämä onkin mielenkiintoinen kysymys, sillä vastaus taitaa viedä sinne ‘läheisriippuvuuden’ juurille?

Muistan itse ajatelleeni (irti päästyäni) että kyse oli sekä miellyttämisen tarpeesta että arvottomuuden tunteesta - rakkaus piti ikäänkuin ‘ansaita’ olemalla kiltti ja miellyttävä. Kyllä se sitten rakastaa! En vaan, voivoi, ole ollut tarpeeksi miellyttävä…

Ja kun se malli ei toiminutkaan, eikä se sittenkään rakastanut, vaan päin vastoin teki asioita joita en hyväksynyt oman moraalini mukaiseen parisuhteeseen kuuluvana, nousi kapina - nalkutus, ilkeily yms. Kaikki ne niellyt loukkaukset nousivat pintaan ja tulivat ulos ikävällä tavalla. Sitten olinkin ihan hukassa, koska en halunnut olla ilkeä ja nalkuttava! Ärtymys ja paha mieli säteili minusta ulospäin ja kohdistui kaikkiin muihinkin.

Piti palata taaksepäin ja miettiä mikä ja minkälainen minä haluan olla ja mahdollistaako tämä suhde sen, että voin olla sellainen, jonka nahoissa viihdyn. Itsensä rehellinen tarkastelu toi minulle lopputuloksen, että olin mennyt laidasta laitaan. Yybermiellyttävästä rappumatosta tosi kettumaiseksi akaksi - mutta jossain siellä näiden vaihtoehtojen välillä oli se todellinen minä. Se piti löytää, ja sitten auttaa sitä elämään sellaista elämää, että voi olla tyytyväinen. Ei ‘onnellinen’ koko aikaa, mutta ei ainakaan onneton. Vaan omaan elämäänsä tyytyväinen. Raaka analyysini oli, että suhde ei vie siihen suuntaan ollenkaan, joten päätin erota.

Sen sijaan päätin rakastaa tätä löytämääni hienoa ja rehellistä ihmistä, itseäni, vähän enemmän :slight_smile:

Tärkeintä minusta on se, että tulee toimeen sen tyypin kanssa, joka katsoo peilistä. Sen kanssa joutuu elämään kuitenkin loppuikänsä, 24/7. Muita ihmisiä tulee ja menee.

32

Moi kaikki, tässä ketjussa on tullut paljon sellaisia asioita esille, joihin haluan sanoa oman näkemykseni.
Olen opiskellut sairautta nimeltä alkoholismi kuluneiden viiden vuoden aikana aika moneltakin kantilta. Al-anoneissa olen käynyt kolmisen vuotta ja nyt uusin juttuni on avoryhmä, jossa on sekä aalaisia että al-anoneita.Eli siis alkoholisteja sekä alkoholistien lähimmäisiä -harvoin kuitenkin niin, että oltaisiin samassa ryhmässä sen oman läheisen kanssa -se ei välttämättä ole kovinkaan rakentavaa.
Syyllistin aluksi itseäni. Pidin selvänä sitä, että mies juo, koska en ollutkaan hänelle se “oikea”. Tämä on kuitenkin väärä ajattelutapa. Alkoholisti juo, koska hänen sairautensa aiheuttaa sekä fyysisen, psyykkisen että myös sosiaalisen riippuvuuden viinaan. Se on suurelta osin tunne-elämän sairaus, joka muuttaa juovaa holistia pikkuhiljaa, hänellä itsellään ei ole sairauden tunnetta, eikä sellaista oloa, että mahdollisesti viinan juominen olisi joku ongelma. Toipuvat alkoholistit, joita tunnen nykyisin useita sekä miehiä että naisia, tietävät kertoa, että niin kauan, kuin holisti itse ei ymmärrä tarvitsevansa stoppia juomiseen, niin kauan hän juo. Eli suomeksi, niin kauan, kuin hänellä on juomatonta viinaa, niin kauan kestää se pohjalle vajoaminen. Toisilla kauemmin toisilla hitaammin. Kaikki tuntemani alkkikset, siis raitistuneet, ovat sanoneet, että se oma pohja pitää löytää, ennen ei edes halua raitistua. Se on tavattoman ikävää, mutta näin se on. Sitten, kun juova alkkis huomaa, ei kaikki, mutta jotkut onnekkaat, että tämän alemmas en enää halua/voi mennä, siinä kohtaa saattaa löytyä se halu raitistua. Kukaan toinen ei voi toista raitistaa, vaikka kuinka rakastaisi, haluaisi, pakottaisi, kiristäisi, uhkaisi, lahjoisi. Tämän ymmärtämiseen mulla meni tosi kauan aikaa. Juovan alkoholistin juominen on hänen oma valinta, ei kenenkään toisen vika.
Tässä on se syy, miksi meitä läheisiä kehoitetaan pitämään huolta itsestämme. Kaikki se meidän hyvää tarkoittava “huolenpitomme” alkkista kohtaan on juomisen mahdollistamista.Viinojen kaataminen viemäriin tai pullojen piilottelu ei auta -alkkis saa joka tapauksessa aina sitä lisää.Hänen puolestaan valehtelu ja asioiden salailukin on myös mahdollistamista.Puhumattakaan siitä, että hommaisimme alkkikselle viinaa tai olisimme juoppokuskina hänelle asioiden hoitamiseksi. Nämä on vaikeita asioita ymmmärtää, eikä käytännön toteutus ole tosiaankaan helppoa. Ehkä joskus osaan toimia oikein. Opiskelu jatkuu.
MillaM

33

Minulla ei ole addiktiota (holistinen näkemys taas?), olen vakaasti sitä mieltä että minulla ei ole minkäänlaista psyykkistä ainehakuisuutta, fyysiset ovat ne oireet jotka minua otteessaan pitävät. Kai ne helvetin kovat fyysiset tuskat joskus helpottavat. Sitten voin raportoida tänne että vieläkö tekee mieli.
Tuonne Saunan puolelle kirjoitin etten koskaan ole psykiatrista hoitoa tarvinnut. Mutta kävinhän kerran työterveyslääkärin ohjaamana, kun en enää kipujeni kanssa jaksanut, psykologin juttusilla - se jäi viimeiseksi kerraksi, koin etten saanut yhtään mitään, hän katseli vaan koko ajan kelloa ja mulle tuli tunne että taitaa olla hänellä pian kahvitauon aika (kaikesta sitä palkkaa maksetaankin :exclamation: ). Eräs henkilö (se en ole minä) haki apua opiaattiriippuvuuteensa, kun tuli tosi tiukka paikka niin oli jo pakko soittaa A-klinikkaan, hetken keskulteltuaan uskoi soittaneensa väärään numeroon, loppuviimein pääsi omin voimin kuiville. Ja äitini tarina on sitten luku sinänsä, mutta Valvira ratkaiskoon tuon asian. Täytyypä sanoa etten kovin korkealle näitä psykiatrisen puolen “palveluita” arvosta.
Kun se unelmien nainen muuttuu nalkuttavaksi akaksi niin se on sen juopon ukon vika tietysti. Syynsä kullakin. Mikä oli muna ja mikä kana - sen tietää vasta sitten kun laittaa kantapäät vastakkain. Eli tuumasta toimeen, ei se vuosikymmeneten ruikutus hyövää mitään, asialle täytyy tehdä jotakin konkreettista. JOS MINUN JA LAPSENI NOIN PAHA OLO (KUIN KIRJOITTAJAT TÄSSÄ KETJUSSA KUVAILEVAT) OLISI NIINKIN YKSINKERTAISELLA KEINOLLA KUN NIMEN KIRJOITTAMISELLA AVIOEROPAPERIIN RATKAISTAVISSA NIIN TEKISIN SEN HETI :exclamation: Tai sitten ne asiat eivät niin huonosti oikeasti olekaan.
Tietättekö muuten mikä on se sairaus joka tälle yhteiskunnalle tulee kaikkein kalleimmaksi ja sairastuttaa pahemmin kuin mikään muu (hedelmättömyys, verenpainetauti, nivelrikot, selkäkivut, diabetes, munuaiset krakaa, näkö menee, jalat amputoidaan, sairastutaan sydän- tai aivoinfartiin ja loppuelämä eli pahimmassa tapauksessa kymmeniäkin vuosia maataan laitoksessa jne.) Se on ylipaino joka sekin on jokaisen oma valinta. Mutta kukaan ei syyllistä, ajatellaan että me ollaan kaikki erilaisia ja se pitää sivistyneen ihmisen hyväksyä. “Pyöreäkin” voi olla kaunis ja jokaisen täytyy nähdä itsessään ne hyvät puolet - ajatellaan.

Lapsuuden traumat eivät minua enää liikuta. Ne on olleita ja menneitä. Tilalle on tullut asioita jotka ovat minua paljon, paljon enemmän ravistelleet. Lapsena en oikeastaan itsenäni ajatellut lainkaan, se minkä takia kiduin oli sääli paitsi isää niin myös äitiäni kohtaan vaikka hän oli laisensa - äiti oli kuitenkin minun ja niitä on vain yksi maailmassa. Mutta eihän minulla ketään sitten ollutkaan kun itse aikuisiällä apua olisin tarvinnut. En syytä ketään, tilalle on tullut vain täysi välinpitämättömyys.

Toivottavasti minulta ei poisteta kirjoitusoikeutta Päihdelinkkiin koska uskallan esittää valtavirrasta poikkeavia mielipiteitä ja kyseenalaistaa asioita. Mutta nämä eivät ole mitään mielipiteitä vaan niitä tosiasioita joita olen elämässäni kohdannut.

34

On ennemminkin sääntö kuin poikkeus, että terapian alussa tuntuu siltä, että siitä ei ole mitään hyötyä. Kun kaksi toisilleen vierasta ihmistä kohtaa tilanteessa, johon toinen tulee tuskaisena ja odottaen välitöntä apua, on varmaa, että avunhakija poistuu turhautuneena. Terapeutilta kestää aikansa hahmottaa asiakkaansa ongelmat ja niiden syyt. Ja miksei kestäisi, jos asiakas itsekään ei niitä tiedä? Jos tietäisi ja pystyisi ongelmansa käsittelemeään ja hoitamaan, ei tarvitsisi edes mennä terapeutin luokse. Siksihän apua on menty hakemaan, että selviäisi, miksi on niin paha olo ja mitä sille voisi tehdä.

Luottamuksellisen suhteen rakennuttua ja terapian edetessä käy useimmiten niin, että esiin tulee asioita, joita asiakas on piilottanut itseltäänkin tai ei ole ollut valmis myöntämään niitä. On hölmöä päätellä yhden terapiakäynnin perusteella, ettei siitä ole mitään hyötyä. Kannattaa antaa mahdollisuus sekä itselleen että terapeutille.

35

Tuiskulle. Täytyy myöntää että kun sinne terapiaan menin niin ennakkoasenne oli jo sellaisen ettei se mun asialle mitään voi. Menin kuitenkin kun työterveyslääkäri ehdotti - ajattelin ettei ota jos ei annakaan. Kyllä mulle oli itsestään selvää miksi olo oli niin paha, ei sitä erikseen tarvinnut mennä keneltäkään kysymään, jos oli ollut kuukausikaupalla niin niin kipee ettei pystynyt kuin lattialaa konttamaan, ei edes syömään (3 kk aikana paino putosi 16 kg), niin tietää (ellei ÄO ihan nollalukemissa ole) miksi on ahdistunut. Ainut repliikki mitä terapeutilta tuli (siinä kellon katselun lomassa) oli että ootko aina aiemmin saanut olla terve :open_mouth: Siinä tuli vähän sellainen olo että :unamused: Mitäpä se terapeutti sille mahtaa kun ei somaattisen puolen lääkäritkään voi mitään. Tai olis ne voinut ellei ne olis kämmänneet välinpitämättömyyttään koko hommaa ja langettaneet täysin väärän diagnoosin. No, nyt oikeaan diagnoosiin on päästy, hoito löytyi eikä noita kipuja enää ole. On vaan nää bentojen vieroitusoireet mutta ne on eri asia.
Terapeuttejakin on varmaan moneen lähtöön ja toisenlaisten ongelmien kanssa kamppailevat saattavat terapiasta hyötyvätkin. Toisaalta tiedän monia, monia ihmisiä jotka vuosikausia ovat terapiassa käyneet - mutta summa summarum kaikki entisellään on. Kyllä mä oon sitä mieltä että paras tuki tulee sieltä läheisiltä jos sellaisia on jotka välittävät ja ovat huolissaan yhteisestä tulevaisuudesta.
Kun vastaa viestiin niin kannattaa ensin lukea mitä toinen kirjoittaa, ettei tarvis koko ajan samoja asioita toistella :exclamation:
Lukijakunnalle tulee varmaan ajatus että olen tosi kärkäs, kyyninen ja katkera. Tosi asiassa olen ihan leppoinen tavallinen tallukka - katkera kyllä olen, katkera kaikesta siitä miten elämä on kohdellut ja miksi minun kohdalla millään kärsimyksellä ei ole mitään rajaa ja miksi kukaan ei välitä. Tämä viestiketju on ollut hyvä kun tänne on saanut purkaa tuntojaan. Tiedän toki että en ole ainut joka on kovilla, enkä väheksy lainkaan muiden kirjoittajien ongelmia, etenkin kun tiedän ettei niitä noin vain ratkaistakaan, toivon teille kaikkea hyvää ja voimia - oikeesti :exclamation:

36

Mymmeli, tuntuu, että tämä sun ketjusi on alkanut meneen vähän eri raiteille, mitä alussa toivoit. En tiedä,tämä on mun kokemukseni. Elämä alkoholistin läheisenä ei ole helppoa, eikä se alkoholistinkaan elämä helppoa ole, vaikka siltä saattaisikin vaikuttaa. Kun holisti on tarpeeksi kauan juonut, siitä viinasta ei saa enää sitä kuuluisaa muka ihanaa nousuhumalaa. Alkkis juo vain siksi, koska koko kroppa ja sielu huutaa viinaa.Se ei ole enää hauskaa.Suurkuluttajan ja alkoholistin erona on juuri tuo, että suurkuluttaja vielä pystyy itse päättämään, koska lopettaa putken. Alkkis ei.Vaikka sä kuinka sanoisit, huutaisit, itkisit ja rukoilisit, tämähän kaikki tulkitaan siksi nalkutukseksi, niin alkoholisti ei pysty sanomaan viinalle ei. Sä et ole syyllinen toisen juomiseen. Syy juoda on alkoholistin omassa päässä. Sitäpaitsi, juomiseen löytyy aina syitä.Kaunis päivä, vittumainen päivä, sataa, tuulee, ukkostaa, pomo on paska, pomo on hieno ihminen, lapset parkuu, leikkii, nukkuu, on pyhä, arki, juhla, ilta, aamu, kengännauhat on auki…siis ihan mitä vaan!Varmaan olet huomannut sen, että sun ja perheesi elämä pyörii viinan ympärillä. Jos mies ei juo, se on krapulassa tai suunnittelee jo seuraavaa kertaa. Näin se vaan menee. Alat suunnitella omiakin tekemisiäsi sen mukaan, missä vaiheessa mies on. Sain joskus hyvän vinkin (en al-anonista, koska siellä ei anneta neuvoja, vaan jaetaan niitä omakohtaisia kokemuksia ja kertomuksia :slight_smile: ) että aina, kun huomaan, että retku on korkannut, lähtisin hetkeksi pois. Kävelylenkki, kaupassa tai kirjastossa käynti. Lapsen kanssa leikkipuistoon (mun lapset on jo kyllä aikuisia :laughing: ). Kahville ystävän kanssa. Mitä vaan, mikä veisi vähäksi aikaa omaan tekemiseen.Sitä olen yrittänyt noudattaa ja se kyllä on helpottanut. Pieni hengähdystauko omissa oloissa auttaa mua ja saan etäisyyttä miettiä asioita. Saattaa käydä niinkin, että alkkis huomaakin, että lähdet aina pois, kun juominen alkaa ja voi olla, että se ei enää olekaan niin kivaa hänestä ja …no spekuloida voi maailman tapppiin. mutta uskon että ymmärrät mitä tarkoitan.
Jaksamista Mymmeli.

MillaM

37

Okei, ymmärsin asian. Mutta tää on Kotikanava ja minunkin lapsuudessani oli “koti” ja niitä kokemuksia yritän peilata tähän ketjuun. Mutta täälläkin olen näköjään väärässä paikassa :frowning: En sotke enää ketjuanne “sivuraiteelle”. Kiitän tästä “tuesta” ja poistun kanavalta. Pärjäilkää :exclamation:

38

Mymmeli, toivottavasti en pahoittanut mieltäsi hieman kärkkäällä vastauksellani pari päivää sitten. Älä missään nimessä ala tuntea huonoa omaa tuntoa, moitinhan minäkin miestäni koko ajan, enkä jaksa hänen tapojaan kestää :confused: Ja paljon saamme kärsiä murhetta tilanteestamme. Se oli vain tuo, mitä halusin toisenkin osapuolen osalta ymmärtää, että avun tarpeen tunnistaminen ja avun hankkiminen ei ole helppoa, ja se ei välttämättä yhtään riipu siitä onko juova osapuoli vai läheinen. Voimia sulle, ja meille kaikille :slight_smile:

Tsemppi, minusta jokaisella pitää olla oikeus esittää oma rehellinen mielipiteensä, eikä tarvitse alkaa muotoilla mielipiteitään valtavirran mukaiseksi! Ihmiset eivät aina voi olla kaikesta samaa mieltä, eikä kaikista asioista ole yhtä oikeaa mielipidettä. Olkaamme suvaitsevaisia toisiamme kohtaan. Muistin juuri periaatteen, jonka kehittelin mielessäni nuorena: Jokainen joka pystyy perustelemaan mielipiteensä, on oikeassa. No tästä seuraa: on erilaisia perusteluita, on erilaisia oikeita mielipiteitä. Kaikki tapaukset ovat myös erilaisia, suuret linjat näyttävät alkoholistiperheissa usein olevan samansuuntaisia, mutta oma periaatteeni on, että haluan aina välttää liikaa yleistämistä. Toivon että me kaikki täällä palstoilla voidaan tukea toisiamme, vaikka mielipiteemme välillä eroaisivatkin; yhteistähän meille kaikille on se, että elämme tilanteessa, joka aiheuttaa meille kärsimystä, ja tarvitsemme tukea.
Tsemppi, ainakin minun ketjuuni olet tervetullut kirjoittelemaan!

39

Hei kaikille taas!!

En ole pahoittanut mieltäni kenenkään kommenteista, kaikki saavat sanoa oman mielipiteensä asiaan ja asiaa täytyy katsoa monelta kannalta.
Ja kaikki ovat tosiaan tervetulleita kirjoittamaan tähänkin ketjuun ja sanomaan oman kantansa :slight_smile:

Olen nyt täällä kovasti miettinyt sitä, että onko rakkaalla ukolla sitä ongelmaa vai ei. Koska kuitenkin voi olla ilmankin aikansa ja ryyppy ei kuitenkaan jää päälle viikonloppujen yli ja joka toinen vklp on sitten selvinpäin koska onneksi lasten seurassa ei juo. Tuurijuoppo sopisi kuvaan melko hyvin. Eli juominen lähtee helposti lapasesta kun siihen on tilaisuus, kesälomalla ja vapaina viikonloppuina. On se vaikeaa tietää. Tai toisaalta kyllähän tuo juominen vaikuttaa meidän parisuhteeseemme ja tuottaa pahaa mieltä eli ongelma ainakin siltä kannalta ajateltuna.

Sitäkin olen kovasti pohtinut, että miten mahtaisi suhteemme käydä vaikka mies vähentäisi juomisensa ihan vain todella satunnaiseen tai jos joisi niin ei lähtisi retkilleen eikä siihen menisi sitten montaa päivää. Olisi tässä kovasti korjattavaa ja saisinko koskaan luottamusta takaisin vai onko tämä nyt jättänyt niin kovat jäljet, että kuitenkin pelkäisin sitä juoko vai ei ja suhde on jo tuhoon tuomittu. Ja entä jos aloittaisin joskus uuden suhteen jonkun muun kanssa. Mitä sitten kun mies joisi jotain. Tulisiko vanhat luurangot kaapista mieleen ja tuomitsisin hänenkin käyttönsä vaikka se ei olisikaan liiallista. Tuntuu vain etten osaa ollenkaan enää suhtautua vähäisenkään alkoholinkäyttöön normaalisti vaan karvat nousee heti pystyyn. En onneksi vielä ole kavereitani alkanut tuomitsemaan jos he juovat, se ei vielä haittaa :mrgreen:

Niin kovin vaikeita asioita…

40

Kovasti tutuilta kuulostavat tämän ketjun kirjoitukset ja ajatukset. Alkoholistin puolisona ei todellakaan ole helppoa, eikös sitä sanota että alkoholismi on sairaus joka sairastuttaa koko perheen. Olen ihan samaa mieltä.
Itselläni on siinä mielessä eri tilanne, että olen saanut itseni kiskottua irti tuosta helvetistä. Helppoa se lähteminen ei todellakaan ollut ja mietin hyvin sitä pitkään.

Haluan kertoa oman tarinani.

Ex-mieheni joi (juo todennäköisesti edelleenkin) päivittäin ja määrät lisääntyivät aina vain.
Kun aikoinaan tapasimme vuonna 2005, hän kävi töissä ja piti kotinsa siistinä, maksoi laskunsa. Oli siis kuin kuka tahansa normaali kansalainen. Olimme onnellisia ja menimme naimisiin, ostimme asunnon. Elämä kulki mukavasti eteenpäin.
Exälleni tuli aina välillä työttömyysjaksoja ja kuppi tuntui maistuvan. Ja maistuvan enemmän. Sitten löytyi aina onneksi töitä ja työnsä hän pystyi hoitamaan, se varmaan vähän hillitsi juomista vaikka se edelleenkin jokapäiväistä oli. Olen jälkeenpäin miettinyt, kun hän aina tuli oluttölkkien kanssa kotiin että todellisuudessa sitä varmaan oli mennyt enemmän “kuin 2”, mitä hän kirkkain silmin minulle väitti. Mistäs minä tiedän moneltako hän oli töistään lähtenyt. Kyllähän minä pystyin verkkopankista seuraamaan miten paljon rahaa oli mennyt. Välillä kyyläsin sitä enemmän, välillä unohdin koko asian.
Hänen juomisensa tuli usein puheeksi ja hän itsekin sanoi, että juo liikaa eikä haluaisi juoda. Ja että suurin pelkonsa on, että minä jätän hänet. Harvemmin tästä aiheesta keskusteltiin niin, että siitä olisi riita tullut.
Kotona hän ei juuri tehnyt mitään, paitsi siis istui koneella ja joi olutta. Sain siis huolehtia taloudesta yksin. Kotitöistä, laskujen maksusta ja kaupassa käynnistä. Sinne hän kyllä aina halusin mukaan että sai iltaoluensa.
Rahat olivat jatkuvasti lopussa ja otin omiin nimiini kulutusluottoa. Oma luotokorttini oli tapissa kokoajan. Ei auttanut puheet siitä, että rahat eivät riitä. Kaljaa oli saatava. Minua hän sitten sätti rahanahneeksi paskaksi, jos olisin joskus halunnut esimerkiksi puseron itselleni ostaa.

Kamelin selkä katkesi kesällä 2010, kun hän taas kerran jäi työttömäksi. Alamäki oli silläkertaa todella jyrkkä. Ensimmäistä kertaa mietin todella tosissani, että lähden. Että en välitä siitä, että on omaisuutta ja sen jakamisesta tulee varmasti ongelmallista. Tämä oli siis aiemmin ollut este sille, että en lähde koska en jaksa sitä siitä seuraavaa hässäkkää. Että kyllä tässä nyt taistellaan ja uskotaan parempaan huomiseen. Naurettavaa, tiedän.
Olimme saman vuoden keväänä ottaneet remonttilainaa, tarkoituksenamme tehdä remonttia. No, yllätys yllätys se asunto ei koskaan remonttia nähnyt ja raha meni elämiseen. Sitten ne rahat loppuivat ja jouduin ottamaan lisää kulutusluottoa pankista, hän kun ei käynyt töissä eikä edes viitsinyt käydä työvoimatoimistoon työnhakijaksi ilmoittautumassa. Kun kuulema töitä olisi tiedossa, “sillä ja sillä on työmaa alkamassa, soitan sille huomenna”. Ja sitten kun kysyin seuraavana päivänä, että soititko niin vastaus oli että joo, mutta ei se vastannut puhelimeen.
Palkkapäivänäni olin maksanut jälleen kerran kaikki laskut ja itkua tihrustaen kyselin, että millähän maksamme lainanlyhennykset kun rahaa jäi parisataa, hän vain sanoi että älä huolehdi kyllä se jotenkin järjestyy. Ja “mitä nyt siinä itket, ei se auta mitään. Mennäänkö kauppaan, kun pitäis olutta saada…”
Tämä “kyllä se jotenkin järjestyy” tarkoitti sitten sitä, että jouduin pyytämään vanhemmiltani rahaa. Kyllä hävetti, eikö aikuinen ihminen saa hoidettua omia asioitaan vaan joutuu turvautumaan vanhempiensa apuun. Onneksi he auttoivat.
Minusta tuntui, että olen miehelleni enemmänkin huoltaja kuin puoliso.

Sitten vaihtui vuosi 2011 ja siinä ei mennyt enää kauaa, kun lähdin yhteisestä kodistamme. Mittani tuli täyteen ja tajusin, että ei tuo mies tuosta muutu miksikään. Jos tähän jään, huomaan pian kuluneen 5-10- vuotta ja edelleen kuuntelen niitä “kyllä mä sitten lopetan kun x, z ja y…” -juttuja. Se oli toisaalta hyvin raadollista ja samalla hyvin vapauttavaa tajuta. En halunnut katkeroitua. Tästä alkoi aika rankka eroprosessi.
Exäni asui yhteisessä kodissamme, eikä edelleenkään ottanut osaa asunnon kustannuksiin. Maksoin edelleen kaiken yksin. En saanut nukuttua ja sairastuin masennukseen. Niitä kaljoja en tosin enää joutunut rahoittamaan, siitä olin hyvin iloinen. Vaikka olin ihan rikki, tuntui että alan saada oman elämäni taas haltuun.
Asunnon saimme puolen vuoden jahkaamisen jälkeen myytyä.

Ositus on edelleen vaiheessa, koska exäni ei ole viitsinyt ilmoittaa kantaansa laadittuun sopimukseen. Hän on minulle velkaa ja on enemmän kuin todennäköistä etten omiani takaisin tule samaan. Tällähetkellä se tuntuu kuitenkin toisarvoiselta, se on vain rahaa. Saan elää elämää ilman sitä painetta ja tuskaa, mitä se oli alkoholistin puolisona.
Vierelläni on uusi puoliso, joka on aikuinen ja vastuuntuntoinen. Jonka rinnalla parisuhde ja elämä on vastavuoroista. Ostimme juuri asunnon ja odotamme perheenlisäystä syksylle.

Mitä sitten halusin kertoa tällä? En välttämättä yhtikäs mitään. Toisaalta sitä, että helvetistä voi päästä irti. Tutun helvetin jälkeen odottaa parempi elämä. Toivon, että mikäli näette lähtemisen ainoana vaihtoehtona, saatte siihen voimaa. Jos päätätte jatkaa taistelua, toivon, että ette katkeroidu.
Meitä kohtalontovereita on paljon.

Haluan toivottaa teille kaikille alkoholistin läheisille voimia, jaksamista ja ihanaa kevättä!