Elämäni parhaat päätökset

Eksyin eräänä yönä tälle palstalle ja hämmästyin. Ihan kuin olisi omaa päiväkirjaa lukenut 2-3 vuoden takaa. Samat tunteet, samat kokemukset, samat miehet ja naiset.

Alkoholi oli paras ystäväni vuosia. Avioeron jälkeen homma repesi täysin käsistä. Monta kertaa yritin lopettaa, välillä onnistuin, välillä en. Tunsin hirvittävää syyllisyyttä ja häpeää. Koska olen äiti, nainen ja vielä terveydenhuollon ammattilainen, oli taakka välillä musertava. Kauan yritin uskotella itselleni, että pystyisin vielä jonakin päivänä olemaan kohtuukäyttäjä. Pohjalla kävin useita kertoja, nousin aina välillä vähän ylöspäin, kunnes vajosin taas. Kävin A-klinikalla, päihdepolilla ja työterveyslääkärillä keskustelemassa, lopetin, kun retkahdin. AA kävi mielessäni useasti, mutta mitä enemmän tutustuin netissä sen toimintatapoihin, sitä vastenmielisemmältä se tuntui, enkä koskaan sinne mennyt. Pitkään hellin mielessäni myös kuvaa itsestäni täysin raittiina ihmisenä. Tajusin kyllä, että tuhoan paitsi oman fyysisen ja psyykkisen terveyteni, myös lasteni elämän.

10.6.2008 lopetin juomisen kertaheitolla. Samalla kertaa lopetin myös tupakanpolton. En käynyt sillä hetkellä missään terapiassa, enkä ole käynyt sen jälkeen. Uskon kuitenkin, että nuo lukemattomat keskustelut vuosien aikana loivat pohjaa päätökselleni. Tuon päivän jälkeen en ole yhtään ryyppyä ottanut, enkä yhtään tupakkaa polttanut. Alku oli vaikeaa. Jouduin pitkälle sairaslomalle murrettuani käteni (tämä tapahtui juomisen lopettamisen jälkeen) ja masennuin. Ensin yritin sinnitellä ja katsoa, koheneeko mieliala kun raittiutta on kestänyt tarpeeksi pitkään. Ei kohentunut. Masennuslääkkeistä tuli suuri apu. Jaksoin ruveta kasailemaan elämäni sirpaleita, selvittelemään vuosien sumusta aiheutuneita sotkuja, joista rahaongelmat eivät suinkaan olleet niitä pienimpiä. Sitten iski syyllisyys. Tunsin hirvittävää syyllisyyttä siitä, mitä juomiseni oli aiheuttanut lapsilleni. Jossain vaiheessa pystyin antamaan anteeksi itselleni. Myös painoni nousi runsaasti, koska korvasin alkoholin ja tupakan herkuilla.

Tällä hetkellä tunnen valtavaa kiitollisuutta. Kiitollisuutta siitä, että elän elämääni raittiina ihmisenä. Kiitollisuutta siitä, että elämässäni on kaikki hyvin tällä hetkellä. Kiitollisuutta lapsistani, jotka ovat suurin syy terveyteni lisäksi pysyä raittiina. Tunnen myös valtavaa kiitollisuutta siitä, että erosin. Avioliittoni oli repivä, 10 vuoden on-off -suhde, josta kärsivät kaikki. Nämä kaksi ovat elämäni parhaat päätökset.

Jos vain voin jollakin tavalla auttaa jotakin toista, samojen asioiden kanssa kamppailevaa ihmistä, tekisin sen enemmän kuin mielelläni.

Kiitos hienosta kirjoituksesta.
Jokaisella meistähän on se sisäinen kipinä joka tarvitsee vain motivaation ja halun muutokseen, oli se sitten minkälaisen taistelun takana hyvänsä.

Hyvä kirjoitus. Minulla asiat menivät juuri noin. Samanlaiset tunteet, apua myöhemmin masennuslääkkeistä ja nyt hyvinvoivana vuoden raittiuden jälkeen. Uskon, että jokainen raitistuva käy läpi paljolti samanlaisen prosessin. Valtaosa ei kestä sitä prosessia, vaan luovuttaa jossain vaiheessa :frowning:

Kiitos vastauksista, Hippiäinen ja Fräulein O. Onnea molemmille!

Hei,

Minäkin uskon nyt olevani elämäni parhaimman päätöksen edessä. Olen kirjoittanut muutaman viestin tuonne vähentäjíen puolelle, mutta en oikeasti tahdo vähentää vaan lopettaa ihan kokonaan. Kokemus on osoittanut, että vähentäminen ja säännöstely toimii minulla jonkin aikaa, mutta on piinaavaa laskea annoksia ja murehtia, koska ennalta asettamani kiintiö on täynnä :“Nytkö jo. Voi ei!” tai “Kun tänään join, saan juoda uudestaa vasta viikon päästä. Kaksinkertainen voi ei!” Ja kuitenkin jossain vaiheessa kontrolli pettää, juon liikaa, hallitsemattomasti ja liian usein. Sen tien olen nyt nähnyt ja toivottavasti kulkenut loppuun. Haluan kokea olevani “normaali” ihminen, ilman alkoholin aiheuttamaa syyllisyyttä ja pelkoa. Tahdon kokea iloa ja toivoa elämässäni - en jatkuvaa ahdistusta ja häpeää. Ja/kun ikäviä tunteita koenkin, tahdon ymmärtää miksi ja etsiä muita keinoja oloni helpottamiseen kuin tuo niin tuttu ja pirullinen vain hetken toimiva pakotieni. Tahdon tämän taistelun loppuvan.

hei, sähän puhut mun suulla :smiley:

mä muistan elävästi, miten oon epäonnistunu säännöstelyssä miltei joka kerta. Puhettakaan, että lopettaisin “vain” 6 tuoppiin tms., silloinhan ilo on ylimmillään! Ja “sama olo se huomenna on, otin lisää tai en” -tekosyyt.
Parempi olla kokonaan ilman, eipähän ole tukka kipeä, tai sydän jyskyttäen tutkia kännykkäänsä, kenelle tällä kertaa tuli koodattua ja häpäistyä itsensä…

Moi,

Joo se on hirvittävää aamulla yrittää löytää rohkeutta katsoa puhelimen lokitietoja… huh, huh.

Hei Luminainen!

Samanlainen historia tismalleen kuin sinulla on täälläkin. Erona vain etten ole terveydenhuollon ammattilainen. Pitkään ollut todellista yrittämistä ja sitten tulee aina kuitenkin retkahdus. Olin jo ennen eilistä päättänyt (jälleen kerran) että 10.06. alkaa uusi elämä ja viina jääköön lopullisesti. Päivämäärä on päätetty sen vuoksi että se on ollut minulle kaksi kertaa elämässäni kääänteen paikka. Ensimmäisen kerran kun menin naimisiin ja toisen kerran kun tästä vihitystä miehestä tasan 13 v. avioliittovuoden jälkeen erosin. Sanoisiko nyt kolmas kerta totuuden ja tämä olisi minulle vuorostaan hyvä päivämäärä, joka toisi onnen mukanaan ?
Hätkähdin kun luin sinun pelastuksen päivämääräsi; sama kuin minulla! Voi kunpa voisin minäkin päästä laillasi eteenpäin ja kahden vuoden päästä olisin kuten sinä nyt - raittiuden elämääsi löytänyt. Olen onnellinen puolestasi; olet näyttänyt että kaikesta voi selvitä. Myös siitä eron & viinan tuomasta helvetistä.
Aurinkoisia & raittiita kesäpäiviä meille molemmille ja kaikille jotka tätä kirjoitusta lukevat!

Hei Aaapuva!

Ihan varmasti pystyt, olen varma siitä! Se ei todellakaan aina onnistu kerralla, vaan tarvitaan useampi yritys ja totaalinen kyllästyminen omaan itseensä. Itseäni auttoi myös mielikuvaharjoittelu: halusin nähdä ja näin itseni raittiina, hyväkuntoisena ja terveenä. Jos vain voin jotenkin auttaa sinua, teen sen mielelläni.

Lämpimin terveisin,
Luminainen

Heikulle ja Pullålle!

Olet ihan oikeassa, Heikku, väkisin yrittäminen vähentää juomista johtaa vain ja ainoastaan tuohon noidankehään: alkoholista tulee entistä enemmän ajatusten tärkein sisältö, kun vain lasket päiviä ja hetkiä siihen, jolloin “saa” juoda ja kuinka paljon saa juoda. Aluksi myös harhainen kuvitelma siitä, että “tämähän onnistuu, kyllä minä pystyn juomaan kohtuudella”. On aivan mahtavan vapauttavaa kun voi ajatella ettei tarvitse juoda! Se ei kyllä onnistu ihan heti, kuten kaikista näistä kirjoituksista huomaa. On myös uskomatonta päästä siitä häpeästä, jonka kohtaa joka päivä ruokakaupassa: “Muistaakohan tuo kassa, että ostin saman lastin myös eilen?” jne.

Hyvä, Pullå, että muistat epäonnistumisesi. Muistan itsekin, kun kriisi iski (olin ollut juomatta jonkun aikaa, enkä enää edes muista, mikä kriisi) ja olin jo pyöräkellarissa ottamassa pyörää esille lähteäkseni ostamaan olutta, kun yhtäkkiä pysähdyin ja tajusin mitä olen tekemässä. Mieleen muistui ne lukemattomat kerrat, jolloin olin ajatellut, “tämän kerran ja sitten ei enää”. Viikko kului hyvin, minkä jälkeen join taas joka päivä. Pakotin itseni nousemaan takaisin yläkertaan, jalat kyllä olisivat mieluummin jatkaneet matkaa ulos. Vasta seuraavana päivänä ymmärsin kiittää itseäni vahvuudestani.

Hyvä päätös ja voin kertoa, että täysin mahdollista. Nyt vuoden raittiuden jälkeen koen olevani suht. normaali siinä mielessä, ettei minun tarvitse luikkia enää kulmilla häntä koipien välissä. Oikeastaan aika hassua, että raittiuden myötä olen vasta huomannut kuinka naapurit suhtautuvat minuun uudella tavalla… Aika ristiriitaistahan se oli. Toisaalta kuvitteli, ettei kukaan (mm. nuo naapurit) ole huomannut dokaamista, mutta on silti kohdannut naapurit hieman häpeillen - ihan varmuuden vuoksi… Aika harvoin oli nimittäin mitään muistikuvia kotiinpaluusta riemukkaan illan jälkeen. :blush:

Heippa,

Minä haluan vahvasti uskoa, että onnistuminen on mahdollista ja toivon myös jonakin päivänä kokevani sen helpotuksen, ettei enää todellakaan tarvitse juoda. Tällä hetkellä tuntemukset on hyvin alakuloiset ja itsesäälissä velloen surkuttelen sitä, miksi näin on päässyt käymään. Minun täytyy varmaan vaan antaa ajan tehdä tehtävänsä ja uskoa, että nämäkin tuntemukset korjaantuvat joskus. Ajattelin, että jos vielä muutaman kuukauden päästä itku on kovin herkässä ja ahdistunut olo jatkuu, voisin ajatella jotakin masennuslääkettä. Toistaiseksi menen nyt näillä eväillä, mitä on. Elämääni taaksepäin ajatellen, ei tässä kehittämässäni alko-ongelmassa kaiketi ole mitään yllättävvää. Nuorena kärsin syömishäiriöistä ja olin itseäni kohtaan hyvin vaativa esimerkiksi koulu- ja opiskelumenestyksen suhteen. Koulussa oli pakko saada kokeista kymppejä ja ja opiskeluaikana kahmia pakkomielteisesti opintoviikkoja. Jonkinlainen pakkomielteisyys on näköjään ollut läsnä elämässäni ihan nuoruudesta saakka… ja onpa tainnut kahlattua läheisriippuvuudenkin eri muotoja tässä elämän aikana. Nyt täytyy vaan opetella uudenlaista suhtautumista tämän loppuelämäni haasteisiin ja hylätä nämä riippuvuuksien tarjoamat pakotiet.

Jotenkin tuttuja tunteita. Itse olen yrittänyt saada itslleni arvostusta ja hyväksyntää vaikka minkälaisilla teoilla ja suorituksilla. Tietynlaista riittämättömyyden tunnetta se vain ei ole onnistunut poistamaan. On helppo sanoa, että pitäisi oppia arvostamaan itseään ehdoitta. Ilman “… olen arvokas, jos …” pakkomielteitä. Omalla kohdallani tuo juontaa siihen, etten saanut lapsena itselleni vanhempieni hyväksyntää, kuin tekojen kautta - enkä oikein sittenkään. Olen lueskellut DeMellon kirjaa “Havahtuminen”. Siitä on ollut aika monellle apua. :smiley: Viinankäytön lopettaminen on ollut itselleni iso asia. Kun epäilys iskee, voin aina muistuttaa itseäni, että olen varsinainen Jumalan ihme - alkoholisti, joka ei juo. Kun vain muistan, että se riittää minulle täydellisesti, niin uskon, että oma arvostuksen tunteenikin tästä oikenee.

Näin se varmaan menee. Kun ei itse arvosta itseään, pakottaa itseään toimintaan ja tekoihin, joista saa kiitosta ja arvostusta muilta. Sekin on sitten loputon suo, kun on pakko tehtävä ja suoritettava aina vaan enemmän ettei vaan jää ilman sitä kaipaamaansa huomiota. Minun kavatuksessa “sopeutuvaisuus” ja “kiltteys” ovat varmaan olleet johtotähtiä. Mielipiteitä saa olla, mutta niitä ei missään nimessä saa ilmaista liiaan äännekkäästi tai muita ärsyttäen. - No eipä siitä enää ole pelkoakaan, minähän olen ihan vaan syntynyt miellyttämään muita :frowning:

Minä luin myös tuon Havahtumisen ja koin joksikin aikaa jonkinlaisen ahaa-elämämylsen, jopa puolivalaistuksen. Annoin omani eräälle ystävälle lahjaksi ja mielessä on ollut, että minun pitää hankkia itselleni uusi. Kiva, kun muistutit siitä :smiley:

Itselläni se on jatkuvasti nojatuolin käsinojalla. Lukaisen pätkän aina silloin tällöin. Kirjan lukemisella on jokin kummallinen rauhoittava vaikutus. :smiley:

De Mello on minullakin ollut käytössä. Uskon myös siihen, että ‘havahtumista’ ja omaa uutta itseään pitää hakea ja työstää. Joskus tapaa ihmisiä, jotka kuvittelevat kirjoja luettuaan oivaltaneensa teoriassa vaikka mitä, mutta se ei koskaan siirry oikeaan elämään. Vasta elämällä elämäänsä, laittamalla oppimansa käytäntöön, näkee mikä on todella on mennyt jakeluun - se ikäänkuin nousee selkärangasta kun tilanne osuu kohdalle.

Parhaita päätöksiä on monta, mutta yksi on ylitse muiden: päätös hakeutua hoitoon ja raitistua.